Strategisen tason voimasuhdearvioihin liittyy aina suuria riskejä ja epävarmuuksia. Tätä osoittaa Venäjän toistaiseksi jatkuva pyrkimys saada Ukraina hallintaansa.
Venäjän rauhanajan sotilaalliset rajoitteet tulivat esiin keväällä 2022, kun nopeaksi tarkoitettu sotilasoperaatio romahti. Siitä alkaneen yli neljän sotavuoden aikana Venäjä on vahvistanut sotilaallista kykyään panemalla yhteiskuntansa, taloutensa ja sotaväkensä liikekannalle.
Strateginen vaikuttavuus on palapeli
Venäjän strategista vaikuttavuutta on tarkasteltava kokonaisuutena, jossa sotilaallinen voima, voimankäytön uhka, poliittinen päätöksenteko, suurvaltakonfliktin ennaltaehkäisy sekä yhteiskunnan resurssit ja kestokyky liittyvät toisiinsa.
Strateginen vaikuttavuus perustuu muuhunkin kuin joukkojen ja aseiden määrään suhteessa vastustajaan. Venäjä on osoittanut kykenevänsä käyttämään sotilaallista voimaa tavalla, joka pakottaa voimakkaankin vastustajan ottamaan sen tavoitteet huomioon. Sotilaallinen voima toimii siten poliittisen vaikuttamisen välineenä myös suhteessa Nato-liittokuntaan ja sen yksittäisiin jäsenvaltioihin.
Venäläisessä sotilaallisessa ajattelussa keskeinen periaate on uhkien ennaltaehkäiseminen. Erityisesti Nato-liittokunta edustaa tällaista uhkaa. Vastustajan heikkouksia pyritään tunnistamaan ja samalla luomaan uhka vahingoista, joita vastustaja ei voi hyväksyä.
Käytännössä sotilaallinen vaikuttaminen voi tarkoittaa rajattua tulenkäyttöä ja pitkän kantaman täsmäaseiden käyttöä. Kuten Ukrainassa on nähty, äärimmillään kyse voi kuitenkin olla myös erittäin laajasta voimankäytöstä sekä ydinaseiden uhasta ja mahdollisesta käytöstä.
Tavoitteena ei välttämättä ole vastustajan sotilaallinen tuhoaminen vaan sen päätöksenteon ja toimintamahdollisuuksien muuttaminen. Strateginen vaikutus syntyy, kun vastustaja joutuu muuttamaan omaa toimintaansa jo Venäjän osoittaman sotilaallisen kyvyn ja tahdon vuoksi.
Ukrainan sitkeys paljasti suunnitelman rajat
Venäjän 2022 Ukrainaa vastaan käynnistämä hyökkäys oli jatkoa vuodesta 2014 jatkuneelle sotilaallisen voiman käytölle. Tätä taas edelsivät edellisen vuosikymmenen poliittinen ja taloudellinen painostus sekä tiedustelu- ja turvallisuuspalvelujen toimet.
Venäjä kykeni 2022 muodostamaan lyhyessä ajassa rauhanajan joukkokokoonpanostaan useita joukkoryhmiä Ukrainan rajoille ja suuntaamaan ne samanaikaisesti syvälle Ukrainaan. Hyökkäyksen ensimmäiset vaiheet kuitenkin osoittivat, että suunniteltu strateginen kyky oli eri asia kuin todellinen suorituskyky. Ukrainalaisilla oli neuvostoperintönä aseita ja vajaan vuosikymmenen jatkuneen sodan jäljiltä sotilaallista osaamista, ja he päättivät taistella. Hyökkäys romahti muutamassa viikossa.
Venäjän joukot etenivät aluksi nopeasti useilla suunnilla, mutta tulituen, huollon ja joukkojen liikkeiden koordinointi ei toiminut suunnitellusti. Keskeinen ongelma oli, ettei sotatoimeen ollut varattu riittävää reserviä. Sillä olisi voitu tukea alkuperäisten tavoitteiden saavuttamista taistelutilanteiden muuttuessa.
Tämä paljastaa olennaisen ristiriidan Venäjän strategisessa vaikuttavuudessa. Venäjä pystyi keskittämään huomattavan määrän sotilaallista voimaa, uhkaamaan vastustajaa ja aiheuttamaan sille merkittäviä vahinkoja. Ukraina puolestaan osoitti kykenevänsä pitkäaikaiseen vastarintaan, jolloin Venäjä menetti käytännössä aloitteen.
Myös asevoimien varustelu kertoo vaikuttavuuden rajoista. Venäjän asevoimia uudistettiin ja varustettiin nykyaikaisilla asejärjestelmillä läpi 2010-luvun, mutta merkittävä osa resursseista kohdistettiin ilma-avaruusvoimiin ja merivoimiin.
Kun rauhanajan maavoimien taistelukyky romahti vuonna 2022, niitä ryhdyttiin kasvattamaan kooltaan moninkertaisiksi. Uudelleenvarustelu on toteutettu pakon edessä mobilisoimalla yhteiskuntaa ja taloutta sodankäyntiin.
Voimasuhteet ratkaisevat
Venäjän asevoiman strateginen vaikuttavuus ei tarkoita rajatonta sotilaallista ylivoimaa. Se perustuu kykyyn yhdistää sotilaallinen voima poliittiseen tavoitteeseen ja uhkaan sekä vaikuttaa vastustajan toimintakykyyn. Samalla Ukrainan sota osoittaa, että vaikuttavuus riippuu viime kädessä realistisesta strategisesta voimasuhdearviosta.
Venäjä on osoittanut kykenevänsä käynnistämään laajan sotilasoperaation, keskittämään joukkoja, käyttämään kaukovaikutteisia aseita sekä aiheuttamaan merkittäviä vahinkoja vastustajan sotilaalliselle ja yhteiskunnalliselle infrastruktuurille. Venäjä ei kuitenkaan kyennyt nopeasti eikä edes hitaasti erottamaan Ukrainaa sen tukijoista ja alistamaan sitä.
Strategisen vaikuttavuuden kannalta ratkaiseva kysymys onkin yhteiskunnan kestävyys käydä sotaa. Venäjän on suhteutettava sotilaalliset tavoitteensa käytettävissä oleviin joukkoihin, teolliseen tuotantokykyyn, talouteen ja yhteiskunnalliseen kestävyyteen.
Sodan pitkittyessä ratkaisevaa ei ole enää vain se, kummalla osapuolella on enemmän aseita. Ratkaisevaa on myös se, kumpi pystyy uudistamaan sotilaallista kykyään, korvaamaan tappionsa ja säilyttämään poliittisen tahtonsa.
Hyökkäys Ukrainaan osoittaa Venäjän strategisen vaikuttavuuden kaksijakoisuuden. Venäjällä on nykyisin huomattavasti suurempi kyky uhata, painostaa ja käyttää sotilaallista voimaa kuin helmikuussa 2022. Samalla sotatoimien vaikeudet osoittavat, ettei vaikuttavuus synny pelkästään omasta voimasta: vastustajalla on aina sanansa sanottavana.
Sotilaallisen voiman käytön on oltava hyvin johdettua, koordinoitua ja riittävästi resursoitua, jotta se voidaan muuttaa poliittiseksi vaikutukseksi. Juuri tämän kyvyn rajat tulevat näkyviin yhä jatkuvassa, Ukrainasta käytävässä eurooppalaisessa sodassa.
Maantiede ja luonnonvarat asettavat rajoja
Geopolitiikan tutkimus valottaa, miten maantiede ja luonnonvarat vaikuttavat valtioiden politiikkaan ja valtasuhteisiin. Tutkimus auttaa ymmärtämään Venäjän strategisia valintoja ja vaikuttavuutta.
Geostrategiat puolestaan ovat keinoja, joilla geopolitiikkaa sovelletaan käytäntöön. Kyse on siitä, miten saada sotilaallista ja poliittista valtaa maantieteen ja luonnonvarojen ehdoilla valtiollisten tavoitteiden saavuttamiseksi.
Geostrategioiden laatijoiden olisi otettava huomioon valtionsa voimavarat. Ne ovat aina rajalliset suhteessa tavoitteisiin ja kilpailijoihin.
Venäjä ei ole geostrategisten rajoitteidensa vuoksi kyennyt lyömään Ukrainaa sotilaallisesti tai muilla keinoin. Tämän perusteella ei synny vahvaa odotusarvoa Venäjän sotilaallisesta kyvykkyydestä suhteessa Nato-liittokuntaan – puhumattakaan, että se pystyisi uskottavasti uhkaamaan Yhdysvaltojen ja Kiinan kaltaisia suurvaltoja.
—–
Kaksi tietokirjaa Venäjä-osaamisen tueksi
Seuraavat eri vuosikymmeninä julkaistut tietokirjat tarjoavat vahvan näkökulman suomalaiseen Venäjä-osaamiseen. Molempia voidaan käyttää erityisesti hakuteoksina, kun pohditaan Venäjää ja sen strategista vaikuttavuutta.
Mauno Koivisto: Venäjän idea (2001). Koivisto tarjoaa suomalaisen tarkkailijan näkökulman Venäjään ja venäläiseen ajatteluun. Hän oli tekemisissä venäläisten kanssa ja perehtyi heidän ajatteluunsa koko aikuisikänsä: ensin rivisotilaana sodassa ja myöhemmin keskusteluissa valtionjohdon kanssa. Koivisto tiivisti venäläisen geopoliittisen ajattelun seuraavasti:
”Venäjän laajentumisessa yhdistyi kolme tekijää: pyrittiin saamaan haltuun arvokasta maata, pyrittiin levittämään uskoa, pyrittiin yhdistämään slaaveja Venäjän johtoon. Se oli Venäjän idea.”
Valtioneuvosto: Voiman Venäjä (2019). Raportti tarjoaa lukuisten suomalaisten Venäjä-tutkijoiden kokoaman kuvauksen maasta, joka valmistautui hyökkäämään naapurimaahansa, sekä sen asevoimasta ja politiikasta geostrategiansa toteuttamiseksi.
Venäjän geopoliittinen ajattelu tiivistetään raportissa seuraavasti:
”Venäjän politiikan tavoitteena on suurvaltakeskeinen kansainvälinen järjestelmä, jossa se pyrkii varmistamaan etupiirinsä ja rajoittamaan muiden toimintaa.”
Tämän sisällön mahdollistaa Maanpuolustuskorkeakoulu.
Journalistinen päätösvalta on MustReadin toimituksella.
Tämä artikkeli on julkaistu Creative Commons CC BY-ND 4.0 -lisenssillä.
Keskustelu
Tätä juttua ei ole vielä kommentoitu.