Provokatiivinen väitteeni pohjaa Suomen Akatemian rahoittamaan tutkimukseen, jossa tarkastelimme tiedon käyttöä päätöksenteossa.
Tietopohjainen päätöksenteko on pohjimmillaan ratkaisuja siitä, mistä puhutaan ja mistä ei puhuta. Tieto on erittäin hyvä väline kohdistaa huomio haluamiinsa asioihin.
PISA-tulokset ovat hyvä esimerkki keskustelun rajaamisesta. Tutkimus on osoittanut, että eri maissa PISAan vedoten saatetaan perustella täysin päinvastaisia uudistuksia.
”Poliittinen valta pystyy taivuttamaan tiedon omaan tarkoitusperäänsä.”
Sama tiedetään yleisemmin tietoperustaisesta päätöksenteosta: poliittinen valta pystyy tarvittaessa taivuttamaan tiedon sopimaan omaan tarkoitusperäänsä.
Sitran ja Laboren vastikään julkaistut koulutusraportit sivuavat suoraan tietoon perustuvaa päätöksenteon ajatusta. Kummankin mukaan keskeisenä ongelmana on vähäinen tieto, jota pitäisi kerätä systemaattisemmin. Keinona olisivat kansalliset kokeet peruskoulun oppimistuloksista.
- Sitran keskustelualoite ”Koulutuspolitiikan korjaussarja” katsoo, että nykyinen otospohjainen oppilasarviointi ”tekee syy-seuraussuhteiden tutkimisesta käytännössä mahdotonta” ja ehdottaa valtakunnallista koetta yhdenmukaisella arvioinnilla.
- Laboren eduskunnan tarkastusvaliokunnalle tekemä tutkimustietoon pohjaava selvitys esittää samaa samoin perustein osana ehdotusta laajemmasta datainfrastruktuurin päivityksestä.
Raportit tiedostavat koulutuksen yhteiskunnallisen kontekstin, mutta niiden ratkaisuehdotukset keskittävät huomion mittaamiseen – ja sen perusteella tapahtuvaan parempaan ohjaukseen.
Talous- ja kasvatustieteilijät eri linjoilla
Sekä Laboren että Sitran julkaisuissa todetaan suoraan, että Suomessa ei ole olemassa standardoitua tapaa mitata oppimistuloksia ja yhdistää tätä muuhun dataan. Tämän takia ei myöskään ole mahdollista tietää tarpeeksi hyvin, mitä koulutusjärjestelmässä tapahtuu.
Kumpikin julkaisu arvostaa taloustieteellistä tarkastelua, jossa tavoitellaan kausaliteettien analyysia. Tämä on mahdollista klassisten koeasetelmien avulla, joissa muuttujien vaikutuksia vertaillaan koeryhmässä ja verrokkiryhmässä.
Oppimistuloksia voitaisiin verrata saatavilla olevaan muuhun dataan, luomaan koeasetelmia ja pyrkiä niiden avulla päättelemään vaikutuksia oppimistuloksiin.
Valtavirta kasvatustieteestä näkee asian toisin: tutkimuksen avulla löytyvien ratkaisujen hakeminen on laaja yhteiskuntapoliittinen projekti.
Tämä ei ratkea tarkemmalla oppimistulosten mittaamisella vaan vaatii tarkkaa kontekstien tuntemista, kuten:
- keskusteluja alueiden segregaation tasaamisesta kaavoituksella,
- reagointia kouluvalintoihin,
- pitkän aikavälin taloussuunnittelua koulutuspoliittisten tavoitteiden linjassa ja
- perheiden ja huoltajien moniammatillista tukea.
Yksinkertaistaen: siinä missä taloustieteen näkökulmasta vain tietty kausaliteettien analyysi antaa mahdollisuuden tehdä päätelmiä, kasvatustiede ei rajoita syy-seuraussuhteiden havaitsemista yhtä tiukasti.
”Testaaminen jo itsessään muuttaa yhteiskuntaa.”
Myös tiedon käytön ja arvioinnin tutkijat ovat huomanneet, että testaaminen jo itsessään muuttaa yhteiskuntaa. Suomalaisessa kasvatustieteessä on vallalla näkemys, että kansallinen testi toisi järjestelmän tasolla epätoivottuja seurauksia ja mittaustulosten julkisuus luo kilpailun kautta eriytymistä.
Koska taloustieteellinen tutkimus on lähempänä politiikan yleisesti arvostamaa tietoa, kasvatustieteelliset yhteiskunnalliset näkökulmat voivat jäädä varjoon päätöksenteossa.
Poliitikolle ei ole helppoa arvioida tieteenalojen maailmankuvien eroja ja pyrkiä argumentoimaan tältä perustalta tietopohjaisesti.
Tietopohjaisen päätöksenteon harha
Vain harva tutkija väittäisi, että politiikka on rationaalisen tiedonmuodostuksen kaltaista. Tiedonmuodostukseen kuuluu järkiperäisten väitteiden kamppailu, mutta politiikassa tärkeämpää on arvojen, etujen ja ideologioiden taisto.
Tietoperustaiseen päätöksentekoon vetoaminen on ennemmin retorinen tehokeino kuin aito politiikanteon prosessi.
Tämä aiheuttaa sekaannuksia:
- Politiikkaan liittyvää sekaannusta kutsun tietopohjaisen päätöksenteon harhaksi: on vaikea erottaa toisistaan politiikan ja tutkimuksen erilaiset logiikat. Räikeimmillään tietoon vetoaminen pyrkii kätkemään poliittiset arvopohjaiset päätökset rationaalisuuden kaapuun.
- Myös tiedon tuottamiseen liittyy sekaannuksia. Poliitikolle on tarjolla hyvin monenlaisia tietolähteitä ja niiden arviointi on haastavaa. Tietoähky voi johtaa päätelmään, että kaikki käy. Tämä on ’totuudenjälkeinen’ huolestuttava ajatus siitä, että kaikki tieto on kiistettävissä ja riippuu vain poliittisesta näkökulmasta.
Väitän, että:
- keskustelunaloitusten jälkeen kysymys kansallisista kokeista hahmottuu kapeahkosta taloustieteellisestä näkökulmasta ja että
- punnittu päätös vaatisi myös muiden tutkimuksellisten näkökulmien ymmärtämistä ja erityisesti poliittista arvopohjaista harkintaa.
Kenen tieto kannattaa ottaa vakavasti?
Tietoperustaisen päätöksenteon retoristen tehokeinojen alta paljastuu tiedon valinnan kerros. Kysymys on siitä, mikä tieto ylipäätään otetaan vakavasti poliittisessa prosessissa.
John Kingdonin klassikkotutkimuksessa kuvataan ”politiikan alkulientä”, jossa muhii poliittiselle toiminnalle tärkeitä rakennuspalikoita, kuten poliitikkojen, tutkijoiden, eturyhmien ja muiden toimijoiden esittämiä ideoita, tutkimuksia, linjaehdotuksia, mielipiteitä ja muita ratkaisuja.
Omassa tutkimuksessamme havaitsimme, millä perusteilla näitä tiedonpalasia valitaan poliittisen päätöksentekoon:
- Verkoston jäsenen uskottavuus: uskottavuuden arvioinnissa auttaa jäsenen verkostoaseman ymmärrys ja lähteen henkilökohtaisen tuntemisen kautta syntyvä luottamus.
- Tiedon muoto: poliitikoilla, virkahenkilöillä ja sidosryhmillä on tapana priorisoida etusijalle kansalliset, OECD:n ja EU:n tilastot ja määrällinen kansainvälisen vertailun salliva tieto.
Sitran ja Laboren väitteiden painoarvoa lisää se, että ne ovat tunnettuja ja arvostettuja toimijoita kansallisessa keskustelussa. Lisäksi niiden argumentointi pohjaa tietoon, joka on tyypillisesti arvostettua poliittisten päätöksentekijöiden kesken.
Arvot ajavat tiedon edelle
Suomen sotien jälkeinen koulutuspolitiikka on perustunut tasapainoon kahden tavoitteen välillä:
- taloudellisen kasvun mahdollistaminen ja
- kansalaisten yhdenvertaisuuden turvaaminen.
Näitä kahta tavoitetta on toteutettu poliittisten voimasuhteiden mukaan eri tavoin eri aikoina.
Peruskoulun kansallisista kokeista käytävän keskustelun rajalinjat eivät ole puhtaita, mutta kokeita:
- puolustetaan vetoamalla useimmiten (taloudelliseen) tehokkuuteen. Uskotaan, että kansallisten kokeiden tulosten avulla pystytään löytämään väyliä parempaan oppimiseen ja järjestelmän ohjaamiseen. Tarkka testaus nähdään myös yhdenvertaisuuskysymyksenä arvostelun yhdenmukaisuuden kautta.
- vastustavat argumentit ovat taas useammin huolissaan yhdenvertaisuudesta. Kokeiden nähdään lisäävän segregaatiota ja siirtävän huomiota pois kasvatuksellisesta tehtävästä. Yhdenvertaisuuden kysymysten nähdään olevan laajoja, rakenteellisia ja kontekstisidonnaisia.
Tällä hetkellä koulutuspolitiikkaan kohdistuu useita paineita nimenomaan talousohjauksen suunnalta. EU:n finanssipoliittinen ohjaus läikkyy koulutuksen kysymyksiin. Myös kansallinen keskustelu velkajarrusta asettaa reunaehtoja koulutukseen.
”Aika on otollisempi kansantalouden tarpeiden kuin yhdenvertaisuuden turvaamiselle.”
Julkisen keskustelun painotuksista voi tehdä sen tulkinnan, että aika on otollisempi kansantalouden tarpeiden tyydyttämisen väitteille kuin yhdenvertaisuuden turvaamiselle. Kansallisten kokeiden tulosten avulla katsotaan pystyttävän tehokkaampaan oppimiseen.
Se, mitä tietopohjaisia argumentteja kuullaan ja käytetään politiikassa, kytkeytyy lopulta arvopohjaan: mitä ajatellaan hyväksi ja tavoiteltavaksi.
Mistä puhutaan – ja mistä ei?
Kaikkein syvimmillään tietoon perustuva politiikka kätkee alleen sen, mistä puhutaan ja mistä ei puhuta.
’Poliittisen’ yksi määritelmä on kaikki se, mikä on kiistanalaista ja siksi mahdollista muuttaa. Mikäli asiasta ei käydä keskustelua, sitä ei voida muuttaa. ’Politisointi’ on siis tärkeää, mikäli halutaan ottaa asia puheeksi ja muutoksen kohteeksi.
Yhteiskunnallisissa, kuten koulutuspolitiikan kysymyksissä tutkimuksesta johdetuilla toimintamalleilla on aina syvempi, normeihin, arvoihin ja poliittisiin preferensseihin liittyvä kerroksensa. Näiden syvempien kerrosten päätöksiä ei voida ratkaista tietopohjaisesti vaan ainoastaan poliittisen keskustelun kautta.
Tärkein yhteinen toivottava tekijä tutkimukselle ja politiikalle on tietoisuus omasta päättelystä. Kasvatustieteilijöiden ja taloustieteilijöiden olisi hyvä avata taustaoletuksiaan siitä, miten he ymmärtävät maailmasta saatavan tietoa.
”Ei ole hyödyllistä argumentoida faktoilla, jos kamppailussa on oikeasti arvopohja.”
Sama ajattelumalli voisi auttaa poliitikkoja tulemaan laajemmin tietoiseksi poliittisen päätöksenteon reunaehdoista ja vaikutuksista. Suorempi taustaoletusten avaaminen voisi edesauttaa rakentavaa keskustelua. Ei ole hyödyllistä argumentoida faktoilla, jos kamppailussa on oikeasti arvopohja.
Peruskoulujen kansallisista kokeista keskusteltaessa taloustieteeseen pohjaavat argumentit saavat helposti näkyvyyttä. Ne myös vaikuttavat vetoavilta vallitsevien globaalien tietoperustaisen päätöksenteon trendien ja vallitsevan yhteiskunnallisen keskustelun vuoksi.
Punnittu poliittinen päätöksenteko vaatii paitsi laajaa tietopohjaa myös ymmärrystä siitä, minkälaisin taustaoletuksin tieto rakentuu. Se vaatii myös kykyä arvioida tiedon valinnan arvopohjaisia ulottuvuuksia.
Tämän sisällön mahdollistaa Tampereen yliopisto.
Journalistinen päätösvalta on MustReadin toimituksella.
Tämä artikkeli on julkaistu Creative Commons CC BY-ND 4.0 -lisenssillä.
Keskustelu
Tätä juttua ei ole vielä kommentoitu.