“Elinkautisvankien vapauttaminen on arpapeliä” – nykyinen arviointijärjestelmä ei ole luotettava

Elinkautinen vankeusrangaistus ei tarkoita loppuelämän viettämistä vankilassa. Vapautumispäätöksestä vastaa Helsingin hovioikeus. Ennen päätöstä vangille tehdään arvio väkivaltarikoksen uusimisriskistä. Arvio on monella tavoin ongelmallinen ja jopa epäluotettava, kirjoittaa yliopistonlehtori Tarja Koskela. VAPAA LUKUOIKEUS

Tarja Koskela Itä-Suomen yliopisto
"Elinkautisvankien vapauttamiseen liittyvä väkivaltariskin arviointi voi pahimmassa tapauksessa pidentää vankeusrangaistuksen kestoa ja heikentää vangin mahdollisuuksia päästä vapauteen", kirjoittaa Tarja Koskela.


UUSIN TUTKIMUS

MustRead Akatemian palstalla tieteentekijät kirjoittavat yleistajuisesti uusimman tutkimuksensa tuloksista. 

Elinkautiseen vankeuteen voidaan Suomessa tuomita joukkotuhonnasta, törkeästä maanpetoksesta, törkeästä vakoilusta, törkeästä valtionpetoksesta ja murhasta. 

Elinkautisesta vankeusrangaistuksesta erityisen tekee, että laissa on säädetty vain vähimmäisaika tuomion suorittamiselle, muttei enimmäisaikaa. Elinkautiseen vankeusrangaistukseen tuomittu voidaan päästää ehdonalaiseen vapauteen aikaisintaan, kun vankilassaoloaikaa on kertynyt 12 vuotta. Alle 21-vuotiaana rikoksen tehneellä on mahdollisuus päästä vapauteen 10 vuoden jälkeen.  

Elinkautisvangin päästäminen ehdonalaiseen vapauteen on harkinnanvaraista. Vapauttamisesta päättää nykyisin aina Helsingin hovioikeus, riippumatta vangin kotipaikasta. 

Vapauttamista harkittaessa kiinnitetään rikoslaissa säädetyin tavoin huomiota muun muassa hakijan tekemän rikoksen tai rikosten laatuun, vankilassaoloaikana tehtyihin rikoksiin sekä rangaistusajan suunnitelman toteutumiseen ja vankila-ajan käytökseen. 

Kun vanki päättää hakea vapauttamista, Rikosseuraamuslaitos antaa hakemuksen johdosta Helsingin hovioikeudelle lausunnon. Se ei sido tuomioistuinta. Lausuntoon liitetään arvio vapauttamisen edellytyksistä ja vangin riskistä syyllistyä uudelleen väkivaltarikokseen. Arvio väkivaltariskistä pyydetään Vankiterveydenhuollon yksiköltä. 

Mistä arviossa on kyse ja ketkä Suomessa pääsevät vapauteen? Onko järjestelmä toimiva ja oikeudenmukainen? Asiaa on selvitetty vain vähän ja siksi päätimme tehdä ilmiöstä kattavan tutkimuksen.   

Väkivaltariskin ennustaminen on hankalaa

Suomessa henkilöiden vaarallisuutta ja väkivaltariskiä on arvioitu 1990-luvulta alkaen vankiloiden psykiatrisissa yksiköissä, valtion mielisairaaloissa ja vankiloissa. 

Väkivaltariskin arviointi lisättiin osaksi elinkautisvankien vapauttamismenettelyä vuonna 2011. Arviointiin käytetään Suomessa erilaisia keinoja, joista yleisin on HCR-20 arviointityökalu. Riski arvioidaan kolmiportaisella asteikolla: matala, keskitasoinen ja korkea.

Väkivaltarikosarvion asema vapauttamisharkinnassa ei ole lainsäädännön tasolla täysin selvä. Väkivaltariskiarvio ei kuulu rikoslaissa säädettyihin vangin vapauttamisharkinnassa huomioon otettaviin seikkoihin, vaan se toimii vapauttamishakemuksen tausta-aineistona hovioikeuden päätöksenteossa. 

Kansainvälisten tutkimusten mukaan väkivaltariskin arviointi ei ole yksilötasolla luotettavaa: jopa neljäsosa arvioista osoittautuu vääräksi. Riskiarviointimenetelmät eivät siis sellaisenaan näytä olevan käyttökelpoisia.

Ongelmana on myös se, että arviointeja tekevillä työntekijöillä on keskenään varsin erilaisia koulutustaustoja ja tämä vaikuttaa lopputulokseen. Tätä varten tarvittaisiinkin yhteistä koulutusta eri alojen toimijoille. 

Suurimpana ongelmana nykyisissä menetelmissä voidaan kuitenkin pitää, että vapautuneiden elinkautisvankien väkivaltarikosten uusimisriski on joissain tapauksissa virheellisesti arvioitu korkeammaksi kuin mitä se todellisuudessa on. Arviointimenetelmät tuottavatkin liikaa vääriä tuloksia. Tämä puolestaan voi vaikuttaa Helsingin hovioikeuden päätökseen päästää elinkautisvanki ehdolliseen vapauteen.

Milloin hakemus hylätään?

Helsingin hovioikeus on 1.9.2011–31.3.2018 välisenä aikana käsitellyt 177 elinkautisvangin vapauttamishakemusta. Näistä 19 hakemuksessa vanki oli ollut alle 21-vuotias rikoksen tekohetkellä. Yhtä  lukuun ottamatta vangit oli tuomittu murhasta. 

Vähintään 21-vuotiaiden osalta Helsingin hovioikeus päätti päästää lähes 70 prosenttia vangeista vapauteen. Näistä Rikosseuraamuslaitos oli antanut lähes 80 prosentille puoltavan lausunnon. Vapautetuista elinkautisvangeista matala väkivaltarikoksen uusimisriski oli todettu 26 prosentilla, keskisuuri 57 prosentilla ja korkea 16 prosentilla. 

Alle 21-vuotiaana rikoksen tehneistä elinkautisvangeista lähes 80 prosenttia pääsi ehdonalaiseen vapauteen heidän sitä hakiessaan. Rikosseuraamusviraston arvion mukaan heistä 60 prosentilla oli keskitasoinen väkivaltarikoksen uusimisriski. Matala riski arvioitiin olleen 16 prosentilla ja korkea noin 26 prosentilla.

Mikäli elinkautisvangin hakemus vapauteen pääsemisestä hylättiin, perusteena käytettiin seuraavia seikkoja: kokonaisarviointi, teon laatu, rangaistuksen suorittamisen kesto, uusimisriski tai vankeusajan käytös.  

Vanki sai hylkäävän päätöksen useimmiten silloin, kun hän oli suorittanut vankeusrangaistustaan vasta 12 vuotta. Hylätyissä hakemuksissa myös Rikosseuraamuslaitos oli lähes poikkeuksetta vastustanut hakijan päästämistä vapauteen. Lähes puolella näistä vangeista arvioitiin olevan korkea väkivaltarikoksen uusimisriski ja vajaalla puolella vähintään keskitasoinen riski. 

Elinkautisvangit ovat harvemmin rikoksenuusijoita

Rikoksenuusijoita ovat sellaiset henkilöt, jotka ovat vapautumisen jälkeen syyllistyneet vähintään yhteen sellaiseen uuteen rikokseen, josta on tuomittu ehdotonta vankeutta tai yhdyskuntapalvelua. 

Elinkautisvankien uusintarikollisuus on selvästi vähäisempää verrattuna kaikkien vankien uusintarikollisuuteen. Aineistossamme elinkautisvangeista noin 13 prosenttia syyllistyi uuteen väkivaltarikokseen, kun kaikkien vankien osalta vastaava luku oli vuonna 2017 noin 48 prosenttia. 

Yhtenä syynä elinkautisvankien väkivaltarikoksen muita matalampaan uusimisprosenttiin on se, että elinkautisvangit ovat vapautuessaan keskimäärin muita vankeja vanhempia, jolloin uusintarikollisuus on muutoinkin nuoria ikäluokkia vähäisempää. 

Nykyinen arviointijärjestelmä on epäoikeudenmukainen

Tutkimuksemme mukaan pitkään rangaistusta suorittaneiden vapauttamisharkinnassa väkivaltariskin arviolla ei näytä olevan ratkaisevaa merkitystä. Sen sijaan korkea väkivaltarikoksen uusimisriski yhdistettynä vangin yhteyksillä järjestäytyneeseen rikollisuuteen on peruste hylätä hakemus vapauttamisesta. 

Kun väkivaltariski arvioidaan matalaksi, arviolla näyttää olevan suuri merkitys erityisesti silloin, kun vankeusrangaistusta on suoritettu vain lyhyehkön aikaa. Sen sijaan keskitasoinen uusimisriski ei yksistään vaikuta vapauttamispäätöksessä suuntaan tai toiseen, vaan muut seikat ovat ratkaisevia.

Uuteen väkivaltarikokseen syyllistymisen arvio on ongelmallinen. Nykyisessä järjestelmässä ongelmana on, että sekä vapautumisperusteiden että väkivaltariskin arvioinnissa käsitellään samoja asioita, mutta hieman eri näkökulmista. 

Kummassakin arvioinnissa otetaan huomioon vankeusrangaistuksen perusteena olevat rikokset, vankeusaikana mahdollisesti tehdyt uudet rikokset, käyttäytyminen vankeusaikana ja rangaistusajan suunnitelman noudattaminen. Lisäksi arvioinnissa otetaan huomioon muun muassa väkivaltaan liittyvien asenteiden merkitys ja kuuluminen järjestäytyneeseen rikollisryhmään. 

Kun samat seikat otetaan huomioon kahdessa eri arvioinnissa, voivat elinkautisvangin vapauttamista estävät seikat kertautua hänen vahingokseen. 

Väkivaltarikosten uusimisriskiä koskevien arvioiden epäluotettavuus ja se, että sama peruste otetaan rangaistusta ankaroittavasti huomioon useaan kertaan, heikentävät vankien oikeusturvaa. 

Elinkautisvankien vapauttamiseen liittyvä väkivaltariskin arviointi voi pahimmassa tapauksessa pidentää elinkautisvangin vankeusrangaistuksen kestoa ja heikentää elinkautisvangin mahdollisuuksia päästä vapauteen. Siksi nykyisenkaltaista väkivaltariskin arviointia ei voida pitää perusteltuna. 

Miten järjestelmää tulisi muuttaa?

Väkivaltariski tulisi nykyisen käytännön sijaan arvioida tuomion täytäntöönpanon alkuvaiheessa ja liittää osaksi rangaistusajan suunnitelmaa. Riskiä väkivaltaiseen käytökseen voitaisiin näin pyrkiä vähentämään moniammattillisen työskentelyn avulla. 

Olennaista olisi pitää huoli siitä, että harkinta olisi yksiselitteistä ja hakijan näkökulmasta oikeudenmukaista. Kuten korkein oikeus on ennakkopäätöksessään KKO 2019:89 linjannut, vapauttamisvaiheen harkinnassa keskeisimpiä tekijöitä tulisikin olla täytäntöönpantavana olevien rikosten moitittavuus, vahingollisuus ja vaarallisuus. 

 

Tämän sisällön mahdollistaa Itä-Suomen yliopisto.
Journalistinen päätösvalta on MustReadin toimituksella.

Tämä artikkeli on julkaistu Creative Commons CC BY-ND 4.0 -lisenssillä.

Piditkö artikkelista?

Rekisteröidy ja kokeile MustReadia 14 päivää maksutta

Keskustelu

Tätä juttua ei ole vielä kommentoitu.

Jätä kommentti