Veropäivän keskustelun kuuntelu on ihanan turvallista. Aivan kuin Radio Ykkösen Muistojen bulevardi, jossa tutut äänet laulavat tuttuja lauluja. Tai kuin Matti Ijäksen Katsastuksen katsominen vanhojen kavereiden kanssa, kun kaikki tietävät jokaisen henkilöhahmon vuorosanat jo etukäteen.
Muistojen bulevardia kuunnellessa on tietenkin sopivaa alkaa itse laulaa tuttua laulua mukana. Siksi olen sisällyttänyt tähän kirjoitukseen muutaman omista kestohiteistäni, valitusvirsistä, jotka veropäivä kirvoittaa sielustani vuosittain.
Alas iloinen veronmaksajuus!
Ensimmäinen valitusvirteni koskee iloista veronmaksajuutta. Veropäivänä ihmiset ilmoittautuvat suurin joukoin iloisiksi veronmaksajiksi. Verotusta pitää kuulemma rakastaa, ja se, joka valittaa veroista, on vähintään hyvinvointivaltion ilkeä vihollinen.
Hyvä kansalainen ei kuitenkaan ole iloinen vaan nihkeä ja nuuka veronmaksaja. Verot ovat hinta, joka julkisista palveluista pitää maksaa.
Kuten kaikki hyvät ostajat, veronmaksajan on tutkittava hintoja tarkkaan ja pohdittava, mitkä tuotteet ovat minkäkin hinnan arvoisia. On pidettävä huolta siitä, ettei myyjä myy turhaa tavaraa tai liian kalliisti tuotettuja palveluita.
Verotuksen yhteydessä tällainen syynäys on erityisen tärkeää. Niin tärkeitä tehtäviä kuin julkinen sektori hoitaakin sillä on sisäänrakennettuja kannustinongelmia. Poliitikot ja virkamiehet tekevät päätöksiä muiden rahoilla, eikä tarvitse olla ekonomisti tietääkseen, että muiden rahoja käytetään eri tavalla kuin omia.
Siksi on välttämätöntä huolehtia, että verovarat todella käytetään elintärkeiden julkisten palveluiden tuotantoon eikä niitä hukata. Samoin on pidettävä huolta, ettei veroja kerätä yhtään enempää kuin poliittisesti päätetyn palvelutason tuottaminen edellyttää.
Demokratiassa tästä huolehditaan niin, että kansalaiset kyttäävät poliittisia päättäjiä suoraan ja median välityksellä. Kyttäämisen onnistuminen edellyttää epäilevää ja tarkkaavaista asennetta verotusta ja julkisten varojen käyttöä kohtaan. Tämä asenne on täsmälleen päinvastainen kuin iloisella veronmaksajalla.
Hyvä kansalainen ei siis ole iloinen veronmaksaja, vaan hänen asenteensa muistuttaa enemmän käytetyn auton ostajan mielentilaa.
Tympeää on myös, että valtiovalta itse yrittää koulia meistä iloisia ja huolettomia veronmaksajia esimerkiksi Happy Taxpayer -nimisellä halipusi-kampanjalla.
Maksoin verot iloisesti, vaikka käteen jäi vain 20 000 000
Erityisen rasittavia ovat poliitikkojen, erityisesti vasemmistopoliitikkojen, ylistämät rikkaat iloiset veronmaksajat. Voin omasta puolestani rehellisesti sanoa, että sitten kun tienaan 30 miljoonaa, maksan mielelläni siitä 10 miljoonaa veroa.
Kerron iloisesta mielestäni tarvittaessa lehdessäkin vaikkapa tähän tyyliin: Kiitos kaikesta mitä olen saanut isänmaalta ja hyvinvointivaltiolta, lähden nyt takaisin palatsiini syömään keittiömestarini laittamaa risottoa – onhan Alban tryffelien sesonki.
Samaa iloa on kuitenkin vaikea löytää nyt, kun en vielä tienaa kolmeakymmentä miljoonaa. 40–50 prosentin marginaaliveron siipaisema osuus tulonlisäyksistä on merkittävä. Sen takia minulta jää hankkimatta kaikenlaista tärkeää, josta 20 miljoonaa euroa nettona tienaava ei omien verojensa vuoksi joudu luopumaan.
Lyhyesti sanottuna ihminen, joka valittaa verotuksesta netotessaan kymmeniä miljoonia, on aika tympeä. Mutta ihminen, joka ei valita verotuksesta netotessaan kymmeniä miljoonia, ei pelkästään sen vuoksi ole mikään suuri sielu tai sankari.
Ennen kaikkea rikkaiden näkemykset verorasituksen suuruudesta ovat herttaisen yhdentekeviä tavallisten toimeentulo-ongelmien kanssa painivien veronmaksajien kannalta. Sitä, onko verotus heille liian kireää, ei voi päätellä rikkaiden hymyn leveydestä.
Vain saamatta jäädyt tulot merkitsevät
Seuraava lauluni aihe on sukua äskeiselle. Suomessakin on ihmisiä, jotka ovat lukeneet amerikkalaista libertaarikirjallisuutta ja päätyneet havaitsemaan verotuksen olevan varkautta. Hienovaraisimmat ovat päätyneet nozicklaisiin johtopäätöksiin ja ovat sitä mieltä, että jos rikas on pelannut sääntöjen mukaan, hän on ansainnut rikkautensa, ja niiden jakaminen uudelleen muille on moraalitonta.
En pidä tätä ajatusta filosofisesti kovin syvällisenä, kuten vähän aikaa sitten kirjoitin näillä sivuilla. En ole kuullut yhtään vakuuttavaa moraalista argumenttia, joka perustelisi, miksi kymmenien miljoonien tienesteistä saati miljardöörien omaisuudesta ei voisi nippaista nykyistä enemmän ja antaa köyhille.
Verotuksen ongelmat eivät koskekaan olemassa olevien suuromaisuuksien ja jättitulojen uudelleenjakoa. Este superrikkaiden verotukselle ei ole se, että he ovat ansainneet omaisuutensa työllään tai kekseliäisyydellään tai sen sellaisella, ja olisi siksi moraalisesti väärin verottaa heitä.
Ongelmat koskevat sen sijaan sitä varallisuutta, joka ei vielä ole syntynyt ja voi jäädä verotuksen vuoksi syntymättä. Jos suuria tuloja ja omaisuuksia verotetaan ankarasti, kannustimet hankkia niitä pienenevät. Tämä on potentiaalisesti vaarallista.
Ajatellaan esimerkiksi innovaatioita: Suuret omaisuudet syntyvät usein jonkin uuden innovaation vuoksi. Innovaatio voi olla uusi hyödyke, valmistusmenetelmä, liiketoimintamalli, rahoitusinstrumentti tai mikä tahansa ihmiskuntaa hyödyttävä asia.
Uuden innovaation vuoksi kaikki me saamme parempaa tavaraa halvemmalla. Innovaation tekijä nappaa tästä lisääntyneestä hyvinvoinnista itselleen pienen prosentin, mutta koska kokonaispotti on niin suuri, pienikin osuus muodostaa valtavan omaisuuden. Juuri tämä muodostaa kannustimen tuottaa innovaatioita. Jos omaisuudet verotetaan pois, kannustimet vähenevät.
Kysymys on siis siitä, että suurten omaisuuksien syntyminen on kapitalismin innovatiivisuuden ja dynaamisuuden kannustin ja lähde, eikä verotuksella saa estää tämän keskeisen mekanismin toimintaa. Nykyisiä omaisuuksia ei voi verottaa verottamatta samalla vielä syntymättömiä, siksi niitä ei voida verottaa mielin määrin.
Sama koskee tietenkin arkisemmin työntekoa. Jos työtuloja verotetaan ankarasti, kannustin tehdä työtä vähenee.
On empiirinen kysymys, kuinka paljon minkäkinlainen verotus vähentää taloudellista toimeliaisuutta, innovaatioita, työntekoa ja kaikenlaista muuta tärkeää. Kysymys on tieteellisesti kiistanalainen.
Järkevät ihmiset voivat olla eri mieltä siitä, millainen verotus aiheuttaa mitäkin haittaa. Harva järkevä ihminen tosin on sitä mieltä, etteivät esimerkiksi amerikkalaiset voisi verottaa rikkaitaan ankarammin.
Kysymys verotuksen kannustinvaikutuksista on kuitenkin veropolitiikan ydinkysymys. Kun siis puhutaan rikkaiden verotuksesta, kysymys ei ole siitä, miten olemassa olevia rikkauksia pitäisi verottaa, vaan se, miten niiden verotus vaikuttaa tulevien rikkauksien syntymiseen.
Yksityisyys ei kiinnosta ketään
Viimeinen valitusvirren aihe on omien journalistikollegojen kritiikitön suhtautuminen verotietojen julkisuuteen. Kyllä, kutsun journalisteja tässä kollegoiksi, vaikka toki harrastelijamaisen kirjoitteluni kutsuminen journalismiksi on käsitteiden venyttämistä.
Kuten tuttu toimittaja muutama vuosi sitten asian muotoili: ”Niin Heikki, säkin olet nykyisin vähän niin kuin journalisti.”
Korostan, että valitukseni on tässä kohdassa vähän laimeaa. En usko, että verotietojen julkisuudesta on suurta haittaa. Mutta periaatteen tasolla minua ärsyttää suuresti kollegoiden ja muiden suomalaisten välinpitämättömyys ihmisten yksityisyydestä syvänä avoimeen yhteiskuntaan kuuluvana asiana.
Veropäivänä saan joka vuosi lukea, kuinka päätoimittaja toisensa jälkeen kertoo hurskaasti vero- ja tulotietojen julkaisemisen yhteiskunnallisesta tärkeydestä ja keskeisyydestä avoimessa yhteiskunnassa.
Avoimuus on yhteiskunnassa tärkeä periaate, ja olen huolestuneena seurannut viime aikaista lipsumista hallinnon julkisuusperiaatteista.
Veropäivän hurskaissa saarnoissa esiintyy kuitenkin minulle täysin vieras käsitys avoimuudesta. Avoimuus on vaatimus, jonka kansalaiset esittävät liberaalissa demokratiassa vallanpitäjille. Se tarkoittaa kansalaisten oikeutta tietää, miten valtaa käytetään, kuka sitä käyttää ja millaisia taloudellisia ja muita sidonnaisuuksia vallanpitäjillä on.
Sen sijaan kansalaisilla ei ole mitään velvollisuutta olla avoimia toisiaan saati julkista valtaa kohtaan. Asia on itse asiassa täysin päinvastoin.
Kansalaisilla on yksityisyyden suoja, joka tarkoittaa, että heidän ei tarvitse kertoa itsestään tai elämästään mitään kenellekään, ellei se ole jostakin syystä täysin välttämätöntä. Minun tuloni, omaisuuteni tai pornografisen taiteen kokoelmani eivät kuulu kenellekään, koska en ole vallanpitäjä.
Avoimen yhteiskunnan pitää toimia niin, että esimerkiksi journalistien on helppo saada tietoa julkisen vallan käyttäjistä mutta mahdollisimman vaikea saada tietoa kenenkään muun yksityiselämästä. Esimerkiksi keravalaisen 100 000 vuodessa tienaavan kaivinkoneyrittäjän tai sipsifirman kanssa kaupallista yhteistyötä tekevän bloggarin yksityisyyden loukkaamiseen ei ole mitään järjellistä perustelua.
He eivät ole merkittäviä yhteiskunnallisen vallan käyttäjiä, ja siksi he eivät ole avoimuuden vaan yksityisyyden periaatteen piirissä.
Erityisen surulliseksi tulen aina kun puhutaan siitä, miten keravalaisyrittäjän tai sipsibloggarin tietojen julkistaminen jotenkin auttaa ymmärtämään yhteiskunnan rakenteita, verotuksen kokonaisuutta tai tulojakaumaa. Näitä asioita ei lehden verokoneesta voi havaita.
Sen sijaan niistä meillä on runsaasti hienostuneesti jalostunutta tutkimustietoa, jota Suomessa tuotetaan viranomaisrekisterien äärimmäisen hyvistä aineistoista. Näiden aineistojen tieteellinen hyödyntäminen ei mitenkään edellytä yksityisyyden suojan rikkomista.
Hyvän esimerkin tärkeästä verotiedon tuotannosta tarjoavat vaikkapa ne tutkijat, jotka juuri saivat Suomen Akatemian huippuyksikkörahoituksen verotutkimukselle. Heidän tuottamansa tieto auttaa oikeasti ymmärtämään suomalaista yhteiskuntaa, tulojakaumaa, verotusta ja eriarvoisuutta.
Pari muutakin kestovirttä olisi varastossa, mutta säästän ne ensi vuoden veropäivään.
Keskustelu
Tätä juttua ei ole vielä kommentoitu.