Olenko oikeistolainen, vaikka en usko rikkaiden ansaitsevan rikkauksiaan?

• Jaa artikkeli

Yhden miehen oppositio

Heikki Pursiainen

Ekonomisti

Olenko oikeistolainen?

Kysymys on ollut minulle vaikea. Tulen aika vasemmistolaisesta kodista. Lapsuuden kotini oli toki suvaitsevainen, ja vanhempani pitivät tärkeinä olla siirtämättä omia poliittisia tai uskonnollisia näkemyksiään meille lapsille. Minulle sanottiin, että minua rakastetaan, vaikka minusta tulisikin kokoomuslainen tai jotain sen tapaista.

Oikeistolaisuus on myös ollut minulle, oikein tai väärin, konservatismin synonyymi. Koti, kirkko, isänmaa, Burke, orgaaninen yhteiskunta ja niin edelleen. Itse olen liikaa The Economistin pääkirjoituksia ja vanhaa talousteoriaa lukenut liberaali, joten oikeistolaisuus on tuntunut vieraalta tästäkin syystä.

Muun muassa näistä seikoista johtuen minun on ollut vaikea mieltää itseäni oikeistolaiseksi saati esiintyä oikeistolaisena.

Olen kuitenkin jo jotenkin alkanut myöntää itselleni olevan ainakin jonkinlainen porvari. Olen myös lakannut huolehtimasta asiasta tarpeettomasti.

Kysymys kuitenkin palasi mieleeni, kun seurasin kesällä kokoomuksen sisäistä kamppailua. Tapahtumia lienee turha kerrata, mutta kaksi keskeistä toimijaa olivat puolueen lyhytaikainen pormestariehdokas Kirsi Piha ja lopulta pormestariksi valitun Juhana Vartiaisen tilalle eduskuntaan päässyt Atte Kaleva.

Piha ja Kaleva edustavat kokoomuksen sisäisestä vallasta kamppailevia liberaali- ja konservatiivisiipiä. Piha tosin luonnehtii räväkkään tapaan Kalevaa ja tämän klikkiä ”oikeistopopulistiseksi” eikä konservatiiviseksi. Hän on kirjoittanut kokoomuksen sisäisistä ristiriidoista kokonaisen pamfletin, joka on monella tavalla mielenkiintoinen, ja kenties siihen palataan joskus MustReadin sivuilla.

Nyt haluan kuitenkin pohtia sitä, mikä yhdistää Pihaa ja Kalevaa, en sitä, mikä heitä erottaa. Piha kertoo Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen haastattelussa, että on edelleen pääpiirteissään samaa mieltä tästä 25 vuotta vanhasta luonnehdinnastaan:

”Edustan sitä linjaa, että yhteiskunta luo meille vain perusraamit. Yhteiskunta ei ole vailla sosiaalista omaatuntoa, mutta ihminen itse takoo sen raudan elämäänsä. Jos tämä on oikeistolaisuutta, niin sitten minä edustan sitä.”

Piha selittää ajatustaan ehkä pisimmälle viedyllä kakunleipomisvertauksella, johon olen törmännyt, mutta pysyy siis 1990-luvun pohdintansa takana.

Kalevakin kertoo kansanedustajaksi pääsemisensä kunniaksi tehdyssä Helsingin Sanomien haastattelussa näkemyksensä oikeistolaisuudestaan.

”Atte Kaleva sanoo olleensa aina oikeistolainen. ’Sellainen yhteiskunta, jossa ahkerilla ei mene paremmin kuin laiskoilla ja fiksuja valintoja tehneillä ei mene paremmin kuin tyhmiä valintoja tehneillä, on pohjimmiltaan epäterve yhteiskunta.'”

Jos tulkitsen oikein, sekä Piha että Kaleva pitävät oikeistolaisuuden keskeisenä elleivät keskeisimpänä tunnusmerkkinä ajatusta siitä, että taloudellinen ja yhteiskunnallinen menestys ovat tulosta ihmisten ahkeruudesta ja valinnoista ja että näin pitääkin olla.

Pihan muotoilu on toki paljon hienovaraisempi. Kalevan puheessa kiinnittää huomiota yhteiskuntien jaottelu terveisiin ja epäterveisiin. Yhteiskuntien vertaaminen ihmisruumiiseen ja niiden arvottaminen sairaus–terveysakselilla on tyypillistä tietynlaiselle oikeistolle, enkä ole ollenkaan sen ystävä. Ihmisten jaottelu laiskoihin ja ahkeriin heijastaa sekin melko tympeää yhteiskunnallista ajattelua.

Vahvaa ja heikompaa oikeistolaisuutta

Eroista huolimatta sekä Piha että Kaleva näyttävät kuitenkin periaatteessa olevan samaa mieltä. Lyhyistä haastatteluista on tietysti mahdotonta päätellä, millaisia Pihan ja Kalevan yhteiskunnalliset ajatukset tarkkaan ottaen ovat. 

Siksi pyrinkin Pihan ja Kalevan ajatusten sijaan pohtimaan yleisemmin kysymystä ihmisen osuudesta omaan menestykseensä ja sen suhdetta omaan oikeistolaisuuteeni.

Ajatuksesta ihmisestä oman onnensa seppänä voidaan muotoilla vahvempi ja heikompi versio. Vahvempi muotoilu on, että erot ihmisten taloudellisessa menestyksessä ovat suureksi osaksi seurausta ihmisten välisistä eroista ahkeruudessa, lahjakkuudessa, viisaudessa ja niin edelleen. Voimakkaasti kärjistäen: rikkaat ovat useimmiten ansainneet rikkautensa, ehkä myös köyhät köyhyytensä.

Heikompi muotoilu on, että ahkeroimalla ja suunnittelemalla voi usein parantaa omaa menestystään verrattuna siihen, mitä se olisi ollut vähemmällä ahkeroinnilla ja suunnittelulla.

Uskon, että heikompi muotoilu on totta Suomessa ja missä tahansa hyvin toimivassa yhteiskunnassa. Minun on kuitenkin mahdotonta hyväksyä vahvempaa muotoilua. Jos sen hyväksyminen on oikeistolaisuuden edellytys, en ole oikeistolainen.

Minusta oikeistolaisten tyypillinen virhe on juuri vahvemman muotoilun sisältämä ajatus, että markkinatalous on jonkinlainen meritokratia, jossa menestyserot ovat ansaittuja. Vasemmistolaiset ymmärtävät, että näin ei useinkaan ole. Heidän yleinen virheensä taas on ajatella, että on mahdollista rakentaa yhteiskunta, jossa menestys ja ansiot kulkevat käsi kädessä.

Syrjintä tekee vaikeaksi menestyä

Ennen kuin kerron tarkemmin, mitä tarkoitan, sanon muutama sanan seikoista, joita en tässä sen enempää käsittele. Tämä kummallinen sivujuonne on tarpeen vastalauseiden vähentämiseksi.

Yksi ihmisten omista ansioista riippumaton syy menestyseroihin on syrjintä. Empiirinen näyttö osoittaa aika kiistattomasti, että esimerkiksi työ- ja asuntomarkkinoilla esiintyy maahanmuuttajiin kohdistuvaa syrjintää. Sukupuoleen perustuva syrjintä työelämässä on yhä yleistä. Syrjinnän kohteeksi joutuminen estää ihmistä menestymästä riippumatta hänen ahkeruudestaan, viisaudestaan ja muista tekijöistä.

Syrjintä on ollut oikeistolle ristiriitainen asia. Konservatiiveille ajatus oman kansan tai yhteisön – todellisen tai kuvitellun – suosimisesta on luonnollinen. Tämän kääntöpuolena on tietysti tulkinnasta riippuen omaan porukkaan kuulumattomien syrjiminen. Markkinaoikeiston taas on vaikea hyväksyä, että markkinakilpailu ei poista syrjinnän mahdollisuuksia.

Oikeus päättää, kenen kanssa käy kauppaa ja vuorovaikuttaa, on myös monelle oikeistolaiselle pyhä. Milloin tämä muuttuu syrjinnäksi, on monelle oikeistolaiselle hankala kysymys.

Toinen oikeistolle hankala asia on yksilöiden ainakin näennäisesti vapaista valinnoista johtuva epätasa-arvo. Hyvä esimerkki tästä ovat naisten omista uravalinnoista johtuvat tuloerot. Käsittelin aihetta koskevaa tutkimusta pari vuotta sitten näillä sivuilla. Tutkimuksen mukaan naisten tulokehitys eriytyy voimakkaasti miehistä ensimmäisen lapsen syntymän yhteydessä.

Syynä ei ole vain poissaolo työstä vaan naisten hakeutuminen vähemmän vaativiin, ”perheystävällisempiin” ja huonommin palkattuihin töihin, koska lastenhoidon taakka kohdistuu heihin miehiä enemmän. Ongelmaan puuttuminen on oikeistolaisesta näkökulmasta vaikeaa, koska julkinen puuttuminen perheiden sisäisiin asioihin on epämiellyttävää niin oikeistoliberaalien kuin konservatiivien näkökulmasta.

Peritty varallisuus muodostaa myös ongelman niille, joiden mielestä taloudellinen menestys on itse ansaittua. 

Konservatiivi voi kenties väistää ongelman ottamalla yksilön menestyksen sijasta tarkastelukohteeksi perheen, suvun ja kansankunnan kaltaisten kollektiivien menestyksen. Kenties sinä et ole ansainnut menestystäsi kokonaan itse, mutta sukusi tai kansasi on sen ansainnut yhteisellä työllään. Yksilökeskeinen oikeistoliberaali joutuu miettimään tätäkin tarkemmin.

Mainitsen vielä menestyksen paikkasidonnaisuuden. On vahvaa empiiristä näyttöä siitä, että ihmisen tuottavuus ja siten hänen tulotasonsa määräytyy suureksi osaksi hänen asuinpaikkansa, ei hänen henkilökohtaisten ominaisuuksiensa perusteella. Köyhien maiden asukkaat ovat köyhiä, rikkaiden rikkaita, koska he asuvat siellä missä asuvat.

Markkinatalous on sattuman kauppaa

Kaikki äsken mainitsemani ovat tärkeitä asioita, kun pohditaan, missä määrin taloudellinen menestys on ihmisen omaa ansiota. Minä ja kollegani olemme käsitelleet niitä MustReadissa monta kertaa. Luettelo ei tietenkään ollut kattava, muitakin samanlaisia esteitä aidolle mahdollisuuksien tasa-arvolle on.

Keskityn kuitenkin tällä kertaa toiseen asiaan. Menestyserot eivät olisi seurausta ihmisten omista ansioista, vaikka syrjinnän tai alueellisten erojen tyyppiset taloudellisen epätasa-arvon lähteet eivät olisikaan toiminnassa tai ne voitaisiin peräti kokonaan hävittää.

Tämä johtuu siitä, että elämme markkinataloudessa, joka palkitsee niukkojen voimavarojen omistajia, ei ahkeria ja hyviä ihmisiä. Korostan, että tämä ajatus on minulle tavanomaiseen tapaan täysin epäoriginelli.

Ajatellaan muutamaa esimerkkiä.

Kaksi yhtä ahkeraa, lahjakasta ja kaukonäköistä yrittäjää perustaa yrityksen. Toinen valmistaa auton muoviosia, toinen korkealaatuisissa akuissa tarvittavia kemikaaleja. 

Molemmat yritykset ovat aluksi yhtä kannattavia. Sitten teknologinen muutos räjäyttää täysin yllättäen akkujen kysynnän, ja akkualan yrittäjä rikastuu. Muoviosien kysyntä jää ennalleen, samoin yrittäjän tulotaso.

Kaksi yhtä lahjakasta opiskelijaa opiskelee matematiikkaa. Molemmat alkavat tehdä väitöskirjaa yhtä eksoottisesta teoreettisesta aiheesta. Yllättäen paljastuu kuitenkin, että toisen tutkimusalalla on yllättävä sovellus nanoteknologian alalla. Hänet palkataan huippuhintaan konsultiksi alan yritykseen.

Ahkera ja työteliäs henkilö opiskelee valokuvien kehittämistekniikkaa. Digitaalikuvaus vie yllättäen hänen ammattitaitonsa arvon. Hänen yhtä ahkera kaverinsa on opiskellut huoltamaan ilmalämpöpumppuja. Niiden suosion yllättävä lisääntyminen tekee hänestä hyvätuloisen.

Yllättäen maapähkinäsato on huono. Maapähkinävaraston omistaja rikastuu, yhtä ahkerat maapähkinävoin tuottajat köyhtyvät.

Kaksi yritystä tarjoaa aika lailla yhtä hyvää tietokoneen, puhelimen tai jonkin muun laitteen käyttöjärjestelmää. Toisesta käyttöjärjestelmästä tulee suosittu, joka tarkoittaa sitä, että sille kannattaa tehdä sovelluksia, jotka tekevät siitä entisestäänkin suositumman ja niin edelleen. Lopulta toinen käyttöjärjestelmä häviää.

Tämä seuraava on viimeinen, lupaan: Tuhat yhtä lahjakasta nuorta yrittäjää aloittaa kukin oman startupin. Jokaisen startupin teknologia on etukäteen yhtä lupaava, mutta vain yksi niistä voi onnistua. Onnistumistodennäköisyys on siis yksi tuhannesosa. Kymmenen vuoden kuluttua selviää, mikä oli onnistunut hanke. Tänä aikana kukin yrittäjäksi ryhtynyt nuori menettää kymmeniä tai satoja tuhansia euroja tienestejä verrattuna johonkin tavanomaiseen työpaikkaan menemiseen.

Mutta onnistuneen hankkeen tuotot ovat sadoissa miljoonissa, joten yrittäminen on odotusarvomielessä taloudellisesti kannattavaa. Lisäksi omistaja kerää vain pienen osan onnistuneen hankkeen kehittämän teknologian hyödyistä, suurin osa kohdistuu kaikille muille ihmisille lisääntyneenä hyvinvointina. Startupien perustaminen on siis myös yhteiskunnan näkökulmasta hyödyllistä.

Mutta vain yksi yrittäjä saa miljardituottoja, muut eivät saa mitään.

Kaikki yrittäjät ottavat ihan yhtä paljon riskiä, tekevät ihan yhtä paljon työtä, ovat yhtä ahkeria ja yhtä lahjakkaita. Siitä, että yksi heistä menestyy, ei mitenkään voi päätellä hänen olleen muita ahkerampi tai kaukonäköisempi.

Huolimatta siitä, että menestyjä ei ole mitenkään ”ansainnut” miljooniaan, jättituottojen olemassaolo on yhteiskunnallisesti välttämätöntä. Ilman toivoa suurista voitoista yhtään yritystä ei olisi perustettu, kaikki olisivat menneet tavallisiin töihin eikä teknologista mullistusta olisi tapahtunut.

Toki tässä vedetään monta yrittäjän motivaatioon, innovaatioihin ja yritystoimintaan liittyvää mutkaa suoraksi, mutta pointtini lienee selvä.

Hintamekanismin ankara käsi

Esimerkkejä olisi helppoa keksiä lisää. Kaikissa niissä on sama viesti.

Voimavarojen tehokas kohdentuminen edellyttää, että arvokkaista asioista maksetaan enemmän. Kun asioiden suhteellinen arvo muuttuu uuden tiedon, teknologisen kehityksen tai yhteiskunnallisen muutoksen seurauksena, arvokkaiksi muuttuneiden asioiden omistajat hyötyvät.

Joskus arvokkaaksi muuttunut asia on jokin luonnonvara, tavara tai palvelu. Usein se on jokin tietty ammattitaito, teknologinen osaaminen, sijainti tai muu ihmisen tai yrityksen ominaisuus.

Uusi tieto, maailman muutos ja teknologisen kehityksen suunta ovat monesti mahdottomia ennustaa. Siksi niistä hyötyvät eivät hyödy viisauttaan, ahkeruuttaan tai kaukonäköisyyttään vaan oikeastaan ihan pelkkää tuuriaan.

Sama koskee riskiä ottavia yrittäjiä. Kukaan ei tiedä etukäteen, mistä teknologiasta tai innovaatiosta tulee menestys. Siksi aivan yhtä ahkerien ja visionääristen yrittäjien kohtalot voivat poiketa kovasti toisistaan ilman heidän omaa ansiotaan tai syytään.

Päätöksillä on merkitystä

Korostan, että en missään tapauksessa halua sanoa, etteikö ahkeruudella ja henkilökohtaisella ponnistelulla olisi mitään merkitystä. Niillä on. Yhtä lailla yrittäjien tarkkanäköisyydellä, riskinottohalulla ja kyvyllä havaita lupaavia tuotteita ja teknologioita on väliä – ja ihan silkalla neroudellakin.

Onkin tärkeää, että yhteiskunnassa ei omaksuta ajatusta siitä, että omilla päätöksillä ei ole vaikutusta tai että kaikki menestys on seurausta tuurista ja etuoikeuksista.

Omalla työllä, ponnistelulla ja riskinotolla voi Suomessa parantaa omaa toimeentuloaan. On tärkeää, että ihmiset tietävät tämän ja että näin on myös jatkossa. Omista saavutuksistaan saa olla ylpeä.

En välitä keskusteluun pesiytyneestä ajatuksesta, että kaikki ihmisen menestys on oikeastaan olosuhteiden vaikutusta, seurausta erilaisista etuoikeuksista. Pahimmillaan omasta menestyksestä kiitetään valtiota. 

On vaikea kuvitella mitään vastenmielisempää ajatusta kuin että ihmisten pitäisi olla kiitollisia valtiolle. Valtion tehtävä on olla ihmisten nöyrä palvelija.

Markkinatalous on välinpitämätön

Kannatan siis alussa määrittelemääni heikompaa versiota oman onnensa seppä -ajattelusta. Jos se tekee minusta oikeistolaisen, olen oikeistolainen.

Vahvaa versiota on kuitenkin mahdotonta kannattaa. Elämme markkinataloudessa, emme meritokratiassa. Ahkeruudella ja riskinotolla voi parantaa elämäänsä, mutta niillä ei mitenkään välttämättä rikastu. 

Kovalla työnteolla voi parantaa tilannettaan verrattuna siihen, millainen se olisi ollut vähemmällä työnteolla. Se ei kuitenkaan mitenkään takaa, että menestyy vähemmän ahkeraa mutta onnekkaampaa naapuria paremmin.

Hintamekanismi ei ole moraalinen voima, joka palkitsee parhaita ihmisiä näiden ansion mukaan. Se vain ohjaa voimavaroja parhaaseen käyttöön, eikä kukaan voi yleensä ennustaa, mikä asia tai kenenkin työpanos milloinkin osoittautuu arvokkaaksi.

Minun versioni oikeistolaisuudesta, jos se nyt edes on sitä, edellyttää siksi henkisesti vähän raskasta suhtautumista hyvinvointieroihin. On hyväksyttävä, ettei hyvien asioiden jakautuminen yhteiskunnassa voi noudattaa mitään moraalista paremmuusjärjestystä. Hyvät ihmiset voivat olla köyhiä ja ikävät rikkaita.

Varallisuuden jakautumisen moraalinen oikeutus on markkinatalouden kaikille luomassa hyvinvoinnissa, ei siinä, että hyvät ja ahkerat menestyvät pahoja ja laiskoja paremmin. Markkinatalous on hyvä asia, koska se ohjaa voimavarat tehokkaaseen käyttöön ja edistää innovaatioiden syntymistä.

Kun jotain asiaa, tavaraa tai ammattitaitoa tarvitaan taloudellisen muutoksen vuoksi jossakin paikassa tai toimialalla entistä enemmän, sen hinta nousee. Hintamuutos saa tarjonnan siirtymään oikeaan paikkaan ja kannustaa lisäämään arvokkaaksi muuttuneen asian tuotantoa.

Kun maapähkinäsato on huono, maapähkinän hinta nousee. Tämä on välttämätöntä, jotta maapähkinöitä ei tuhlata vähäarvoiseen käyttöön vaan niitä säästetään kaikkein arvokkaimpiin tarkoituksiin ja että maapähkinävarastojen omistajat myyvät varastoituja pähkinöitä. Nämä ovat hyviä asioita, mutta niiden seurauksena tapahtuvat tulonjaon muutokset eivät heijasta kenenkään ansioita.

Mekanismi tekee meistä kaikista rikkaampia. Mutta seurauksena on se, että erot menestyksessä ovat merkittävässä määrin seurausta hintamekanismin toiminnasta. Hintamekanismi taas ei ole lainkaan kiinnostunut siitä, mitä kukakin olisi ansainnut jossakin hyveiden mittelössä.

Uudelleenjaon moraalinen perusta

Tällä on tietysti seurauksia myös uudelleenjaon näkökulmasta. Hyvinvoinnin uudelleenjaon rajat eivät liity niinkään siihen, että ihmisiltä ei saa viedä heidän erinomaisuutensa hedelmiä, vaan voimavarojen kohdentumiseen. 

Uudelleenjako ei voi olla niin voimakasta, että voimavarojen tehokas kohdentuminen häiriintyy. Jos ihmisiltä viedään oikeus oman työnsä hedelmiin, kaikkia hyödyttävä markkinamekanismi lakkaa toimimasta.

Mutta sikäli kun uudelleenjakoa pystytään tekemään liikaa markkinataloutta häiritsemättä, sille ei ole mitään moraalista estettä, pikemminkin päinvastoin. Suurikin hyvinvointivaltio on perusteltu, jos se vain voidaan rakentaa estämättä markkinatalouden toimintaa.

Olen siis ihminen, joka hyväksyy tulo- ja varallisuuserot, vaikka ei ajattele niiden sinänsä heijastavan mitään moraalista ansiota. Uskon, että tämä ajatus on monelle sietämätön. 

Siksi on ehkä helpompi olla oikeistolainen, joka ajattelee, että menestys on ansaittua tai sitten vasemmistolainen, jonka mielestä on mahdollista rakentaa toisenlainen yhteiskunta. Sellainen, jossa taloudellinen menestys pohjautuu johonkin oikeudenmukaisuuden kriteeriin.

Olenko siis oikeistolainen vai en?

Tiedän olevani huono oikeistolainen, jopa huono liberaali tai ainakin huono libertaari. Tämähän tarkoittaa, että esimerkiksi omistusoikeus ja monet muut liberaalin talouden periaatteet ovat minulle ehdollisia. Ne eivät ole moraalisia aksioomia, vaan ne täytyy perustella yleisellä hyvinvoinnilla.

Olen kuitenkin tällainen ihan mielelläni, koska omistusoikeuden nostaminen itseisarvoiseksi johtaa helposti hyvin kummallisiin lopputuloksiin. Tämän voi havaita esimerkiksi libertarismin johtavan filosofin Robert Nozickin aika vaatimattomista argumenteista.

Hintamekanismin sokeuden hyväksyvä oikeistolaisuuteni hylkää samoin lohdullisesti myös joissakin piireissä valitettavan muodikkaan Ayn Randin ajattelun. Hänhän nostaa keskipisteeseen juuri taloudellisesti menestyneet suurhenkilöt, joiden tielle meidän köyhisten ei pidä asettua.

Vaikka on raskasta olla sellainen kuin minä, siinä on hyvätkin puolensa. On suuri helpotus, kun voi kannattaa markkinataloutta olematta kiinnostunut Bill Gatesin kirjavinkeistä, rikkaiden pankkiirien omaperäisistä talousteorioista tai kuuluisien toimitusjohtajien elämäkerroista.

Ylipäänsä on mukavaa, kun ei tarvitse selitellä itselleen, että rikkaat ovat jotenkin moraalisesti tai älyllisesti muita parempia, vaikka mikään empiirinen evidenssi ei viittaa siihen, että näin olisi.

Vastaus kysymykseen oikeistolaisuudestani riippuu siis siitä, mikä versio oman onnensa seppyydestä otetaan oikeistolaisuuden kriteeriksi. Jos vaaditaan sitoutumista vahvaan versioon, en ole oikeistolainen. Jos heikko versio riittää, olen.