Taloustiede ja finanssikriisi – viivästynyt vastaus Vesa Vihriälälle ja Juhana Vartiaiselle

Niiden taloustieteilijöiden ja teknokraattien, jotka ovat menestyksellisesti ajatelleet ja tehneet aivan muita asioita, ei tarvitse osallistua suhdanne-ennustajien julkiseen itsekritiikkiin. MAKSUTON.

Heikki Pursiainen
Vuodelta 1901 olevassa pilakuvassa härkähahmoinen J. P. Morgan puhaltelee kuplia.
Kuva: Wikimedia Commons (Public Domain)

Kirjoitin jokin aika sitten näillä sivuilla Ilmarisen yhteiskuntasuhdejohtaja Jaakko Kianderin taloustiedekritiikistä. Myös alkuperäinen kirjoitus on maksutta luettavissa.

Tätä kritiikin kritiikkiäni kommentoivat vuorostaan Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan toimitusjohtaja Vesa Vihriälä jutun kommenttikentässä ja kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartiainen blogissaan.

Molemmissa kirjoittajat nostivat esille niin kiinnostavia näkökohtia, että päätin tuoreeltaan vastata kommentteihin lyhyehköllä kirjoituksella. Valitettavasti tietokone kaatui vastausta kirjoitettaessa eikä kirjoitusluonnos ollut tallentunut pilvipalvelimelle. Kysymyksessä oli siis klassinen koira söi kotitehtävät -tapaus. Ehdin vasta nyt kirjoittaa jutun uudelleen, mutta tässä se viimein on.

Pitääkö finanssikriisin jälkeen ajatella toisin?

Vihriälä kertaa omassa kommentissaan pikaisesti talouskriisien ennustamisen ja estämisen melko surullisen historian. 1930-luvun laman jälkeen suhdannepolitiikassa uskottiin keynesiläiseen kysynnänsääntelyn voimaan. Tämän uskon mursi 1970-luvun ns. stagflaatio.

Tätä seurasi Vihriälän mukaan makrotaloustieteen piirissä pitkä debatti, joka päätyi lopulta uuteen konsensukseen. Uuden konsensuksen ytimessä olivat dynaamiset stokastiset yleisen tasapainon mallit, eli alan slangilla DSGE-mallit. Nämä ovat eräänlaisia yksinkertaistettuja simulaatioita, joiden on tarkoitus kuvata talouden toimintaa.

Finanssikriisi osoitti, ettei tämän uudenkaan konsensusnäkemyksen avulla pystytty ennustamaan tai estämään suuria hyvinvointitappioita ja poliittisia ongelmia aiheuttavia kriisejä. Seurauksena on taas ollut makrotaloustieteen ja politiikan uudelleenarviointi.

Vihriälän historiakatsaus on tarkkanäköinen. Mutta hän tekee siitä johtopäätöksen, että sivuutan Kianderin esittämän kritiikin liian kevyesti. Näin olisikin ollut, jos Kiander olisi rajoittanut kritiikkinsä suhdannemakrotaloustieteeseen tai erityisesti DSGE-malleihin. Siinä tapauksessa olisin suhtautunut innokkaasti tai ainakin hyväntahtoisesti Kianderin kritiikkiin.

Mutta Kiander ei tehnyt näin. Hän muotoli kritiikkinsä koskemaan koko taloustiedettä, ei DSGE-malleja. Kiander väitti taloustieteen perustuvan ”helposti” vääräksi osoitettaviin oletuksiin, kertoi ettei taloustieteellistä tietoa ole juuri kumuloitunut vuosikymmenien aikana ja luonnehti taloustiedettä kyvyttömäksi antamaan hyödyllisiä politiikkasuosituksia. Kaikki nämä voivat pitää paikkansa, kun puhutaan DSGE-malleihin perustuvasta suhdannemakrotaloustieteestä, mutta yleisinä taloustiedettä koskevina väitteinä ne ovat perättömiä.

Asiasta tekee omalta kohdaltani erityisen ärsyttävän se, että en ole koskaan uskonut DSGE-malleilla tai muillakaan makromalleilla voitavan luotettavasti ennustaa tai ehkäistä kriisejä. Kuten alkuperäisessä jutussa totesin, talouskriisien ennustamiseen liittyy talousteorian perusteella periaatteellisia ongelmia. Näitä ei hienoinkaan malli pysty kiertämään. Lisäksi uskon, että kokonaistaloudellisten mallien kyky kuvata talouden käyttäytymistä on ylipäänsä aika rajallista, ja että monet muut asiat ovat niitä huomattavasti kiinnostavampia tieteellisesti.

En usko olevani näiden näkemysten kanssa yksin. Omissa lähinnä mikroteoreetikoista ja -ekonometrikoista koostuvissa kaljaporukoissani tällaiset näkemykset ovat käsittääkseni yleisiä. On siis paljon taloustieteilijöitä, jotka taloustieteeseen nojautuen ovat olleet sitä mieltä, että kriisejä tulee tulevaisuudessakin, eikä niitä voida estää tai ennustaa DSGE-mallien avulla.

Olisi kummallista vaatia näitä ihmisiä päivittämään näkemyksiään finanssikriisin takia. Finanssikriisin syntyminenhän on täydellisessä sopusoinnussa heidän ajattelunsa kanssa. Omalta vaatimattomalta osaltani voin sanoa, ettei finanssikriisin syntyminen haastanut taloudellisen ajatteluni syviä periaatteita miltään osin. Voin rehellisesti sanoa, etten koskaan ole uskonut makromalleilla voitavan luotettavasti ennustaa talouskriisejä tai ettei talouskriisejä enää tulisi.

En myöskään ole samaa mieltä Vihriälän kanssa siitä, että taloustiede ei voi myöntää kriisien olevan ainakin tällä hetkellä väistämättömiä ja ennustamattomia. Hänen mukaansa tämä johtaisi yhteiskunnat hakemaan vastauksia taloustieteen ulkopuolelta, jopa huuhaasta. Sanoisin päinvastoin, että mikään ei ole huuhaan kaupittelijoille edullisempaa kuin se, että makrotaloustieteilijät lupaavat toistuvasti suuria ja sitten epäonnistuvat näyttävästi muutaman vuosikymmenen välein. Totuuden myöntäminen olisi paljon rehellisempi ja viestinnällisesti parempi taktiikka.

Talouskriisien vaikutusten lieventäminen on tärkeää, kuten Vihriälä sanoo. Mutta se ei vaadi kriisien ajankohdan ennustamista. On täysin mahdollista kehittää yhteiskunnallisia instituutioita taloudellisen vakauden ja ihmisten hyvinvoinnin kannalta parempaan suuntaan, vaikka seuraavan kriisin päivämäärä ei olisikaan tiedossa.

Mitä taloustieteeseen kuuluu?

Vartiainen huomauttaa, että taloustiede tai ”economics” on akateemista tutkimusta laajempi käsite. Hänen mukaansa siihen on luettava myös se ”teknokratia”, jolla talouspolitiikkaa taloustieteestä käsin perustellaan. Taloustieteen kriitikot siis tarkastelevat sitä laajempana ”tiedollisena muodostumana”, johon kuuluvat myös virkamiesten ja ennustelaitosten kannanotot sekä niiden varaan nojautuva yhteiskunnallinen keskustelu.

Jos ymmärrän oikein, Vartiainen sanoo minun olevan oikeassa siinä, että finanssikriisi ei juuri horjuttanut taloustiedettä akateemisena tutkimusalana, josta suhdannemakrotutkimus muodostaa hyvin pienen osan. Mutta hänen mielestään kriisi horjutti ainakin osittain perustellusti uskoa taloustiedettä ympäröivään laajempaan tiedolliseen muodostumaan.

Ensiksi on todettava, että vaikka Vartiaisen näkemys laajemmasta tiedollisesta muodostumasta hyväksyttäisiin, suhdannepolitiikka on edelleen pieni osa tätä muodostumaa. Taloustieteen tiedolliseen muodostumaan kuuluvat suhdannepolitiikan lisäksi esimerkiksi vero-, kehitys-, innovaatio-, työllisyys-, alue-, asunto-, toimilupa-, kilpailu-, koulutus-, sosiaali-, ja liikennepolitiikka. Kaikissa näissä on vahva taloustiedettä menestyksellisesti hyödyntävä teknokratia. Finanssikriisi ei ole millään tavalla vähentänyt taloustieteen hyödyllisyyttä tai pakottanut miettimään uudelleen taloustieteen asemaa näillä alueilla.

Olisi omituista jos niiden taloustieteilijöiden ja taloustieteen ympäristön teknokraattien, jotka ovat ajatelleet aivan muita asioita ja menestyksellisesti hoitaneet omia tonttejaan aivan muilla politiikkalohkoilla, pitäisi jotenkin osallistua suhdanne-ennustajien julkiseen itsekritiikkiin.

Toisin sanoen finanssikriisi ei mitenkään haasta suurinta osaa taloustieteestä myöskään laajempana tiedollisena muodostumana.

En myöskään ole ihan varma, onko taloustieteen laajentaminen Vartiaisen tapaan hyvä ajatus. Esimerkiksi virkamiehet esittävät toistuvasti kannanottoja, joista lähes kukaan taloustieteilijä ei ole samaa mieltä. Tuntuisi erikoiselta luonnehtia tällaisia kannanottoja taloustieteeksi tai ”economicsiksi” laajemmassa mielessä.

Kenties Vartiainen tarkoittaa, että vaikka ei olisikaan ihan oikein samaistaa valtiovarainministeriön lausuntoja taloustieteeseen, yleisön ja kriitikkojen silmissä nämä yhdistyvät. Voi myös olla, että kriitikot eivät havaitse taloustieteeseen nojautuvan teknokratian laajuutta, vaan suhdannepolitiikan merkitys ylikorostuu esimerkiksi medianäkyvyyden vuoksi.

Tämä kaikki on mahdollista, mutta minusta siinä tapauksessa oikea strategia ei ole hyväksyä väärin kohdistunutta kritiikkiä, vaan nimenomaan korostaa eroa tutkimuksen ja teknokratian välillä ja tuoda esiin suhdannepolitiikan luultua vaatimattomampaa merkitystä. Ja juuri näin pyrin kirjoituksellani tekemään.

Kannattaa myös huomata, että kritisoimassani artikkelissa Kiander ei koskaan sanonut puhuvansa taloustieteestä sen laajemmassa merkityksessä. Päinvastoin, hän osoitti monessa kohdassa kritiikkinsä nimenomaan taloustieteeseen tieteenä.

Vartiainen sanoo, että vuosituhannen vaihteen jälkeen ekonomistikunta suhtautui yleisesti aivan liian huolettomasti markkinatalouden epävakausilmiöihin, osittain DSGE-mallien teknisen edistymisen takia. Viittaan tässä vain aiemmin toteamaani seikkaan. Suurin osa ekonomistikunnasta mietti vuosituhannen vaihteen jälkeen työkseen aivan muita asioita. Kysyttäessä monet olisivat varmasti sanoneet, että kokonaistaloudellisten mallien hyödyllisyys on aika rajallinen ja että tulevaisuudessakin tulee lamoja.

Vartiainen vertaa minua hauskasti teologiin, jolle kristinusko on rakkauden sanomaa, ja joka ei siksi tunnista kristillisen kulttuurin ja kolonialismin julmuuksien yhteyttä. Luulen ensiksikin, että Vartiainen vapauttaa teologit syyllisyydestä kolonialismiin vähän liian helpolla. Toiseksi, sanoisin itse jo ajat sitten laittaneeni hellekypärän päähäni ja lähteneeni teologin kammiostani pakanoiden keskuuteen taloustieteen sivistystehtävää toteuttamaan.

Jos tilannettani on pakko kuvailla teologisilla vertauksilla, koen enemmänkin olevani agnostikko, jota vaaditaan muuttamaan mieltään, koska jossain hukkui joku uudeksi Messiaaksi itseään kutsuva yrittäessään kävellä vetten päällä.

Vartiainen myös luettelee joukon ihmisiä, jotka hänen mukaansa olivat varoittaneet tulevasta kriisistä. Voi hyvin olla, että Vartiaisen mainitsemat ekonomistit ja toimittajat ymmärsivät, että finanssikriisi on mahdollinen. Silti, kriisien ennustajiin kannattaa heihinkin suhtautua aina kriittisesti, erityisesti jos uskoo kuten minä, että taloudellinen ennustaminen on periaatteellisista syistä lähes mahdotonta.

Kiinnostavia ovat sellaiset ajattelijat, jotka uskottavaan teoriaan nojautuen totesivat, että rahoitussektorin toiminta voi aiheuttaa talouskriisin. En ole varma, kuinka moni Vartiaisen mainitsemista henkilöistä toteuttaa tämän vaatimuksen. Sen sijaan pelkästään se, että sattuu ennustamaan talouskriisin ajankohdan, ei tee ihmisestä kiinnostavaa ajattelijaa, saati profeettaa yhtään enempää kuin oikean hevosen veikkaaminen raveissa.

Piditkö artikkelista?

Rekisteröidy ja kokeile MustReadia 14 päivää maksutta

Keskustelu

Amos Ahola 24.8.2018 19:08
Jos historijoitsijat kykenevät ennustamaan talouskriisejä paremmin kuin suhdanteisiin perehtyneet taloustieteilijät (hypoteesi jota en kykene todistamaan), pitäisikö suhdannetaloustieteilijöille opettaa enemmän historiaa?

"Olisi omituista jos niiden taloustieteilijöiden ja taloustieteen ympäristön teknokraattien, jotka ovat ajatelleet aivan muita asioita ja menestyksellisesti hoitaneet omia tonttejaan aivan muilla politiikkalohkoilla, pitäisi jotenkin osallistua suhdanne-ennustajien julkiseen itsekritiikkiin."

Tässä on kyllä ihan todellinen ongelma, sillä taloustieteiljöiden oletetaan olevan enemmän perillä suhdanteista kuin he ilmeisesti ovat.

Koska taloustieteilijät eivät joukolla pakene kuin eläimet ennen maanjäristystä, syntyy oletus että kaikki on hyvin.

Tuo massa myös hiljentää alleen ne taloustieteilijät, jotka palaneen käryä haistavat.
Vesa Vihriälä 24.8.2018 22:08
Heikki, hienoa, että jaksat vängätä tällaisia asioita. Pari kommenttia.

En tietenkään vaadi, että kaikkien taloustieteilijöiden pitäisi harjoittaa itsekritiikkiä finanssikriisin toteutumisen takia. Mutta akateemisesti orientoituneiden makrotaloustieteilijöiden ja politiikkaorganisaatioissa makrotalousoppeja soveltavien virkamiesten ja päätöksentekijöiden (”teknokratian”) on minusta kyllä syytä katsoa peiliin toteutuneen kaltaisen finanssikriisin jälkeen ja kysyä, olisiko ymmärrystä makroprosesseista mahdollista parantaa ja miten tähän voisi päästä.

Kyse ei ole ensi sijassa siitä, pystytäänkö finanssikriisien ajoittumista ennustamaan toteutunutta paremmin. Kokemuksen perusteella tämä on vaikeaa, ellei mahdotonta. Kyse on sen ymmärtämisestä, miten ja miksi talouteen syntyy haavoittuvia rakenteita, millaisten mekanismien kautta erilaiset häiriöt voivat sysätä liikkeelle pahan toimeliaisuutta heikentävän kierteen, millainen politiikka (regulaatio, valvonta, kriisinhallinta, finanssi- ja rahapolitiikka) voi ennakolta vähentää kriisien syntymisen todennäköisyyttä tai pienentää kriisien syvyyttä hidastamatta kohtuuttomasti keskimääräistä kasvua ja millainen politiikka voi pienentää jo puhjenneen kriisin välittömiä vaikutuksia lisäämättä liikaa uusien kriisien todennäköisyyttä tulevaisuudessa.

Tällainen peiliin katsominen onkin jo käynnissä. Uusia teoreettisia ja empiirisiä analyysejä makrotalouden vaihteluista ja kriiseistä ja erilaisten politiikkatoimien vaikutuksesta tulee koko ajan. Samoin pohdintaa siitä, millaiset institutionaaliset uudistukset voisivat ehkäistä tai lieventää kriisejä ennakolta ja millaisin toimin niitä voidaan parhaiten hillitä. Uudistuksia on myös tehty finanssi-instituutioiden sääntelyn ja valvonnan, kriisinhallintamekanismien kuten myös makropolitiikan sääntöjen osalta. Osaksi nämä ovat perustuneet huolelliseen tutkimukseen, osaksi löyhempään päättelyyn. Monelta osin ollaan aika alkuvaiheessa, kuten esim. ns. makrovakauspolitiikan periaatteiden ja instrumenttien kehittämisessä.

Minusta tällainen pyrkimys parempaan ymmärrykseen ja sen pohjalta parempiin instituutioihin ja politiikkaan on juuri oikea reaktio. Makrovaihteluista ja niiden kärjistymisestä kriiseiksi ei varmaankaan koskaan päästä eroon markkinataloudessa. Mutta ei ole merkityksetöntä, jos niiden aiheuttamia hyvinvointitappioita voidaan vähentää. Uskon, että tämä on mahdollista. Mutta se ei ole mahdollista ilman, että ensin on myönnetty, että ymmärryksessä on parantamisen varaa. Tässä mielessä makrotalouden harrastajilta tarvitaan tiettyä nöyryyttä. Ehkei ole myöskään mahdotonta, että tämäntapaiselle nöyryydelle olisi käyttöä muillakin taloustieteen osa-alueilla, suurista saavutuksista huolimatta.

Vesa
Samuli Glöersen 25.8.2018 09:08
Finanssikriisin ennustaminen onnistui varsin hyvin, jos oli perehtynyt rahoitusalan juridiikkaan. Ajankohtaa sillä tavalla ei tietenkään voinut ennustaa, mutta finanssijärjestelmän viat olivat ilmeiset: riski katoaa jälkimarkikinoille. Riskin hajautuksen ja allokaation järjestelmän oletus oli, että jälkimarkinoilla on riskille aina olemassa hinta ja ostaja. Juristi kysyy onko olemassa joku joka on oikeudellinen velvollisuus ostaa. Tällaista ei jälkimarkkinoilla ole.

Malleissa jäännösriski päätettiin yleensä CDS vakuutukseen korkeasti luokitellulta vastapuolelta tai korkeaan luokitukseen.

Luokitus taas ei siirrä riskiä mihinkään. Sen voima perustuu puhtaasti muiden uskoon jälkimarkkinoilla. Se ei kuitenkaan velvoita ketään.

Tähän järjestelyyn rahoitus ennen 2007 kriisiä kuitenkin päätti riskin seuraamisen: luottoluokitusyhtiön mielipiteeseen. Juristi, joka selvittää miten asiat järjestyvät selvitystilasa, tällainen mielipide on realisointi arvoltaan yhtä tyhjän kanssa.

Oli helppo ennustaa, että peli päättyy huonosti. Milloin? Ihmisen kyky huijata itseään on yllättää aina.

Toisin sanoen tästä
klaus kultti 27.8.2018 10:08
Minua häiritsee Vihriälän kommentissa seuraava ilmaus: "Makrovaihteluista ja niiden kärjistymisestä kriiseiksi ei varmaankaan koskaan päästä eroon markkinataloudessa. ". Tästä saa sellaisen kuvan (epäsäyseällä tulkinnalla) kuin makrovaihteluja ja taloudellisia kriisejä olisi erityisesti markkinatalouksissa. Suunnitelmatalouksissa, tai mitä markkinatalouksien vaihtoehdot sitten ovatkaan, on ihan samalla tavalla makrovaihteluja ja kriisejä. Erityisesti kriisit tuppaavat olemaan paljon suurempia kuin markkinatalouksissa; ne eivät ole pelkästään taloudellisia, vaan myös poliittisia ja monesti väkivaltaisia.

Kaikkeen tavoitteelliseen toimintaan liittyy virheiden mahdollisuus ja oleellinen osa menestyviä järjestelmiä virheenkorjausmekanismi. Sen lisäksi, että markkinatalous luo vaurautta, se on hyvä nähdä myös virheenkorjausmekanismina. Kriisit pitkittyvät monesti, koska poliittinen järjestelmä ei salli virheenkorjausmekanismin toimintaa.

Jätä kommentti