Jaakko Kianderin taloustiedekritiikki tuoksuu menneisyydeltä eikä osu maaliin

Kiander väittää, että taloustieteen kyvyttömyys ennustaa finanssikriisi on horjuttanut sen uskottavuutta. Tämä on omituista, koska taloustiede ennustaa, ettei talouskriisejä voida ennustaa. Mikään muukaan Kianderin keskeisistä väitteistä ei kestä lähempää tarkastelua, kirjoittaa Heikki Pursiainen. Kirjoitus on MAKSUTON.

Heikki Pursiainen
Onko talouspoliittinen keskustelu kierrätetty 1930-luvulta? Kuvassa Hoover ja Roosevelt.

Politiikasta-verkkojulkaisussa julkaistaan suhteellisen usein ns. taloustiedekriittisiä kirjoituksia. Tämä kirjallisuuden laji lienee tuttu jo ennestään aika monelle MustReadin lukijalle.

Taloustiedekriittiset jutut noudattavat yleensä samanlaista kaavaa. Kritiikkiä esitetään useimmiten varsin pinnallisen taloustieteen tuntemuksen perusteella. Sitä harjoittavat ihmiset ovat perehtyneet lähinnä toisiin taloustiedekritiikkeihin varsinaisen taloustieteellisen kirjallisuuden asemesta. Tämän vuoksi kritiikkikirjoituksissa käsitellään tyypillisesti jonkinlaista taloustieteen itse keksittyä pilakuvaa todellisen taloustieteen asemesta. Jos taloustiede olisi sellaista kuin kritiikeissä esitetään, kukaan järjissään oleva ihminen ei olisi taloustieteilijä.

Uusin Politiikasta-lehden hyökkäys taloustiedettä kohtaan täyttää suurimman osan näistä tunnusmerkeistä. Jos sen olisi kirjoittanut joku muu, siihen tuskin kannattaisi vastata ainakaan twiittiä pidemmällä kommentilla.

Jutusta tekee kuitenkin mielenkiintoisen sen kirjoittaja, Ilmarisen yhteiskuntasuhdejohtaja Jaakko Kiander. Kiander on tunnettu ja taloustieteilijä. Hän on taloustieteen dosentti ja vaikutusvaltainen, itsekin arvostamani talouspolitiikan kommentaattori. Taloustieteen sisäpiiriläisenä hänen kirjoituksellaan on kenties tavanomaista taloustiedekritiikkiä enemmän painoarvoa.

Siksi häneltä olisi myös ollut lupa odottaa tavanomaista kritiikkiä osuvampaa ja syvällisempää tieteellistä näkemystä. Kianderin aseman ja hänen näkemyksiensä välinen ristiriita muodostaa riittävän syyn hänen näkemystensä vähän perusteellisempaan kommentointiin.

Kianderin neljä väitettä

Tulkitsen, että Kiander esittää kirjoituksessaan neljä keskeistä väitettä. Ensimmäinen on se, että finanssikriisi on horjuttanut taloustieteen uskottavuutta laajasti ja perustellusti. Finanssikriisi on osoitus siitä, että taloustieteen väittämä markkinoiden ”tasapainohakuisuus” ei ole totta.

Tähän likeisesti liittyvä toinen väite on, että taloustiede ei kykene antamaan uskottavia politiikkasuosituksia.

Kolmas väite on se, että nykyinen väittely taloustieteen asemasta muistuttaa 1930-luvun laman aikaista keskustelua. Tämä osoittaa Kianderin mielestä, ettei taloustieteellistä tietoa ole juuri kumuloitunut tätä seuranneiden vuosikymmenten aikana.

Neljäs väite on, että taloustiede perustuu laajasti ilmeisen vääriin mallinnusratkaisuihin, kuten hyödyn maksimointiin ja täydelliseen kilpailuun.

Mikään näistä väitteistä ei kestä lähempää tarkastelua.

Finanssikriisi ei uhkaa taloustiedettä

Kianderin ensimmäinen väite on kuultu monta kertaa aikaisemmin. Finanssikriisin syntyminen osoitti taloustieteen puutteet. Taloustiede ei ensinnäkään pystynyt ennustamaan kriisiä, ja pelkästään kriisin syntyminen osoittaa, että markkinat eivät toimi kuten ekonomistit ajattelevat. Näin ollen kriisi on vakava isku taloustieteen uskottavuudelle.

Taloustieteen uskottavuus ei kuitenkaan mitenkään riipu sen kyvystä estää tai ennustaa talouskriisejä. Ensiksikin, suhdanteiden tai kriisien ennustaminen ja ehkäisy on mikroskooppinen osa osa taloustieteellistä tutkimusta. Suurin osa taloustieteilijöistä tutkii menestyksekkäästi aivan muita asioita.

Jokunen vuosi sitten blogaajakollegani Tuukka Saarimaa keräsi juuri tämän osoittamiseksi listan siitä, millaista taloustieteellistä tutkimusta Suomessa tehdään. Listalle on pyritty valitsemaan (lista kerättiin nopeasti) yksi tutkimusaihe useimmilta silloin Helsingissä toimineilta taloustieteen tutkijoilta. Aakkostettu lista on oheisessa laatikossa.

Epätieteellinen luettelo suomalaisesta taloustieteellisestä tutkimuksesta

Arvonlisäveron muutosten vaikutus hintoihin ja työllisyyteen, ansiosidonnainen työttömyysturva ja työttömyys, asumisen arvonlisävero ja tulonjako, energiainvestoinnit ja epävarmuus, ETS-markkinoiden tehokkuus, globalisaation työmarkkinavaikutukset, hiilidioksidipäästöjen yhteiskunnalliset kustannukset, ikääntyminen ja tuottavuus, inhimillisen pääoman tuotto ja riskit, Itämeren vedenlaadun parantamisen hyödyt ja kustannukset, kannustinloukut, korjausrakentamisen energiatehokkuus, korkotaso ja mikrolainat, koulun laadun vaikutus asuntojen hintoihin, kouluvalinnan vaikutus oppimistuloksiin ja tuloihin, kuntaliitosten vaikutus kuntien palveluihin, kuntatyöntekijöiden vaikutukset politiikkaan, lamanajan työttömien ominaisuudet, luottorajoitukset ja kohtaanto asuntomarkkinoilla, lämmitysmuodon vaikutus asunnon hintaan, maataloustukien vaikutukset, nuorisorangaistuksen vaikutus rikollisuuteen ja työuraan, nuorisotakuun vaikutukset, opintotuen tulorajat ja työssäkäynti, patenttien laajuuden ja pituuden vaikutus imitointiin, poliitikkojen tulokehitys, rahan kvantiteettiteoria ja ennustaminen, riski- ja aikapreferenssit, sosiaalinen liikkuvuus, sukupolvenvaihdoksen vaikutus yritykseen, T&K -tukien vaikutukset, tulojen periytyvyys, tulonjako ja luottosyklit, työttömyyskokemus ja sijoituskäyttäytyminen, työttömyys ja alueellinen liikkuvuus, uusien yliopistojen työmarkkinavaikutukset, veromuutosten vaikutukset sukupuolittain, WTO-kauppasopimusten hyödyt, ydinvoiman yhteiskunnalliset riskit, yhden lapsen -politiikan vaikutukset koulutukseen, yhteisövero kansainvälisessä ympäristössä, yliopistoverkon vaikutukset uravalintoihin, yritystuet ja yritystoiminta ja äänestäjien rationaalisuus.

Yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta listan tutkimukset koskevat aiheita, joita käsittelevän tutkimuksen uskottavuus ei mitenkään riipu taloustieteen kyvystä ennustaa finanssikriisejä. Näiden aiheiden tutkijat eivät ole kokeneet minkäänlaista uskottavuuskriisiä. Heidän käyttämänsä menetelmät eivät ole ajautuneet ongelmiin, eikä finanssikriisi ole aiheuttanut tarvetta mihinkään ylimääräiseen itsetutkiskeluun.

Päinvastoin, äskeinen lista (täällä muuten vastaava lista suuresta amerikkalaisesta yliopistosta) osoittaa, että taloustieteellinen lähestymistapa on osoittautunut erittäin hedelmälliseksi. Sen avulla ratkaistaan koko ajan menestyksekkäästi tärkeitä yhteiskunnallisia ja tieteellisiä kysymyksiä.

Taloustieteen mahdollinen kyvyttömyys ennustaa kriisejä on siis yhden pikkuisen taloustieteen osa-alueen ongelma, ei mikään tieteenalaa kokonaisuutena järkyttävä asia.

Mistä ongelma sitten johtuu? Osittain se johtuu asian luonteesta. Rahoituskriisien menestyksekäs ennustaminen edellyttäisi kykyä ennustaa varallisuusesineiden hintamuutoksia, yritysten kannattavuuden muutoksia ja monia muita taloudellisia muutoksia. Mutta jos näitä kykenee ennustamaan, voi tehdä markkinoilla suuria voittoja. Yhtä lailla jos muut kykenevät ennustamaan näitä muutoksia itseä paremmin, on mahdollista hävitä paljon rahaa.

Niinpä rahoitusmarkkinoilla toimivilla sijoittajilla on valtavat kannustimet etsiä kaikki tieto, joka voi vaikuttaa varallisuusesineiden, kuten osakkeiden tai raaka-aineiden hintoihin. Näin ollen hintoihin tiivistyy valtava määrä tietoa varallisuusesineiden arvoon vaikuttavista tekijöistä. Hinta on siis jo eräässä mielessä paras ennuste varallisuusesineen tulevasta arvosta. Sitä parempaa ennustetta on vaikeaa, ellei mahdotonta muodostaa.

Ehkä esimerkki valaisee tätä parhaiten. Oletetaan, että kukaan ei aluksi tiedä mihin suuntaan raakaöljyn hinta kehittyy seuraavan viikon aikana. Sitten markkinoille tulee tietoa, jonka perusteella pystytään luotettavasti ennustamaan, että öljyn hinta romahtaa viikon päästä. Kaikki haluavat tietenkin päästä eroon öljystä saman tien. Mutta kukaan ei suostu ostamaan tänään kalliilla hinnalla öljyä, jonka arvon tiedetään romahtavan viikon päästä.

Siksi öljyn hinta romahtaa saman tien, eikä vasta viikon päästä. Hetkessä tapahtuneen hintaromahduksen jälkeen kukaan ei taaskaan tiedä, mihin suuntaan öljyn hinta muuttuu viikon aikana.

Sama pätee kaikkiin varallisuusesineisiin. Jos nyt on olemassa tietoa, jonka perusteella niiden hintamuutoksia voidaan ennustaa, hinnat muuttuvat heti, eikä muutoksia enää sen jälkeen voida ennustaa.

Näin ollen talousteoria ennustaa, ettei hintamuutoksia, erityisesti finanssikriiseihin liittyviä hintojen romahduksia, voida ennustaa. Sen vuoksi taloustiede oikeastaan ennustaa, ettei talouskriisejäkään voida ennustaa. Kriisien ennustamattomuus ei siis yllätä taloustieteilijää, saati pakota tätä epäilemään tieteenalaansa. Itse asiassa se on juuri mitä hän odottaa.

Kannattaa myös huomata, että äskeisessä lyhyessä esimerkissä öljyn hinnan romahdus oli nimenomaan seurausta markkinoiden ”tasapainohakuisuudesta”. Kianderhan tuntuu sanovan, että finanssikriisi oli osoitus siitä, että markkinat eivät hakeudu tasapainoon. Mutta markkinoiden hakeutuminen uuden informaation perusteella tasapainoon voi hyvinkin näkyä hintojen tai pörssikurssien romahduksena. Missään ei sanota, että tasapainoon hakeutuminen olisi miellyttävää tai tasaista.

Usko siihen, että rahoitusmarkkinat käsittelevät informaatiota tehokkaasti ei siis mitenkään tarkoita sitä, että kriisejä ja romahduksia ei tulisi, eikä myöskään sitä, että niitä pystyttäisiin ennustamaan. Päinvastoin, kriisejä on tehokkailla markkinoilla vaikea, ellei mahdoton ennustaa ja niitä voi hyvinkin syntyä.

Tämä on ehkä vähän aiheen vierestä, mutta minä itse uskon, että rahoitusmarkkinakriisejä ja pörssiromahduksia tulee esiintymään tulevaisuudessakin, eivätkä ekonomistit todennäköisesti kykene niitä ennustamaan. Mutta rahoitusmarkkinoiden hyödyt pääoman kohdentamisessa ovat niin suuria, että niiden tuottamien riskien kanssa täytyy elää.

Huomautan vielä, että rahoitusmarkkinat ovat vain yksi pieni osa markkinataloutta. Markkinoiden toimivuuden voi havaita vain vilkaisemalla ympärilleen. Kaikkien ympärillä olevien tavaroiden tuotanto vaatteista tietokoneisiin on vaatinut vähintään tuhansien ihmisten yhteistyötä. Tällainen toisilleen täysin tuntemattomien ihmisten maailmanlaajuiden yhteistyö on mahdollista vain markkinoiden vuoksi.

Usko markkinoihin ei siis vaadi mitään taloustieteellistä aivopesua, se on empiirinen tosiasia. Kianderin väite siitä, että finanssikriisi olisi ollut paha kolaus taloustieteen uskottavuudelle on väärä.

Kykeneekö taloustiede antamaan politiikkasuosituksia?

Toinen Kianderin väitteistä on, ettei taloustiede kykene antamaan tarkkoja politiikkasuosituksia. Hän nostaa esille kolme esimerkkiä taloustieteen heikkoudesta. Ensiksi, kilpailukykysopimuksen työllisyysvaikutuksia ei pystytty etukäteen arvioimaan tarkasti. Toiseksi, arviot työttömyyden ns. NAIRU-tasosta vaihtelevat Kianderin mukaan suuresti. Kolmanneksi, finanssipolitiikan ns. kerrointa ei pystytä arvioimaan tarkasti.

Esimerkit eivät valitettavasti ole kovin valaisevia. Taloustieteen hyödyllisyys politiikan tukena ei mitenkään riipu siitä, pystytäänkö jokaisen politiikkatoimenpiteen vaikutukset arvioimaan desimaalien tarkkuudella etukäteen. On ilmeistä, ettei ekonomisteilla ole käytössään mitään taikakeinoa, jolla esimerkiksi kilpailukykysopimuksen kaltaisen toimenpiteen työllisyysvaikutuksia voitaisiin ennustaa huipputarkasti.

Yhtä ilmeistä on, että käsitteellisesti epämääräisten ja vaikeasti estimoitavien makrosuureiden, kuten NAIRU:n tai politiikkakertoimen arviointi tulee aina olemaan pikemminkin enemmän kuin vähemmän epävarmaa puuhaa.

Mutta tämä ei tarkoita, että taloustieteestä ei olisi hyötyä politiikkatoimenpiteiden vaikutuksia arvioitaessa. Itse asiassa taloustiede on kykenee tällä hetkellä antamaan runsaasti hyödyllisiä politiikkaneuvoja. Tähän on ainakin kaksi syytä.

Ensimmäinen on empiirisen taloustieteen nopea kehitys. Erityisen huomionarvoista on uudenlainen laajojen yksilö- ja yritystasoisten tilastoaineistojen analyysi syy-yhteyspäättelyn mahdollistavien tutkimusasetelmien avulla. Tämä on mullistanut suuren osan taloustieteen osa-alueista täydellisesti. Taloustieteilijät tietävät politiikkatoimenpiteiden vaikutuksista enemmän kuin koskaan.

Toinen syy kehitykseen on talousteorian kehittyminen. Kehitystä on tapahtunut niin epätäydellisen kilpailun, etsintäteorian, informaation taloustieteen, huutokauppateorian tai laajemmin markkinoiden ja mekanismien suunnittelun, regulaatioteorian, käyttäytymistaloustieteen, kehitysteorian ja kansainvälisen kaupan teorian alueilla vain joitakin mainitakseni.

Aivan päinvastoin kuin Kiander väittää, taloustieteilijät pystyvät mainitsemieni empiiristen menetelmien ja huolellisen teorisoinnin avulla antamaan suhteellisen tarkkoja ja luotettavia politiikkaneuvoja esimerkiksi vero-, terveys-, kehitys-, innovaatio-, työllisyys-, alue-, asunto-, toimilupa-, kilpailu-, koulutus-, varhaiskasvatus-, maahanmuutto-, sosiaali-, pääsykoe-, elinsiirto– ja liikennepolitiikan alueilla, samoin kuin monilla muilla.

Taloustieteen politiikkaneuvot eivät kenties täytä Kianderin vaatimuksia siitä, että niiden avulla pystyttäisiin sanomaan tarkasti jokaisen politiikkatoimenpiteen vaikutus eri muuttujiin. Mutta usein taloustiede pystyy hyvinkin sanomaan, millainen politiikka toimii ja ei toimi, tai ainakin kertomaan päätöksentekijälle minkälaisia vaihtoehtoja on valittavissa.

Kiander esittää myös, että taloustieteilijöiden mielipiteet riippuvat vahvasti näiden poliittisesta kannasta. Hän ottaa esimerkiksi finanssikriisin hoitotoimenpiteet, joissa hänen mukaansa mielipiteet hajosivat. Vasemmistolaisemmat (Kianderin ”liberaalit”) ekonomistit Lawrence Summers ja Paul Krugman kannattivat voimakkaampaa elvytystä kuin oikeistolaisemmat (”konservatiivit”) Martin Feldstein ja John Cochrane (oletan, että hän on Kianderin ”Joe Cochraniksi” kutsuma ekonomisti).

Varmaankin on asioita, joissa poliittinen mielipide vaikuttaa myös taloustieteilijöiden näkemyksiin. Mutta on myös runsaasti asioita, joista kaikki taloustieteilijät tai ainakin hyvin suuri osa ovat aivan yksimielisiä. Tämän voi itse tarkistaa vaikka selailemalla Chicagon yliopiston säännöllisesti julkaisemia huippuekonomistien mielipidetiedusteluja.

Kianderin esimerkkinä mainitsemasta elvytyksestäkin mielipiteet olivat paljon yhdenmukaisempia kuin hän antaa ymmärtää.

Kianderin toinenkaan väite ei siis pidä paikkaansa.

Käydäänkö 1930-luvun debattia yhä?

Kiander väittää, että nykyinen taloustiedekeskustelu muistuttaa 1930-luvun keskustelua. Hänen mukaansa tämä on merkki siitä, että ”kovin suurta tiedon kumuloitumista ei ole päässyt tapahtumaan”. Kuten on jo edellä kuvattu, yleisenä taloustiedettä koskevana väitteenä tämä on täysin epätotta. Taloustieteellistä tietoa on kumuloitunut 1930-luvun jälkeen valtava määrä, niin empiiristä kuin teoreettistakin.

Mutta voi olla, että Kiander tarkoitti ettei kumuloitumista ole tapahtunut nimenomaan suhdanteita ja kriisejä tutkivalla taloustieteen osa-alueella. Kuten jo totesin, tämä edustaa hyvin pientä osaa koko taloustieteestä, eikä taloustieteen uskottavuus ole kiinni tämän alueen kehityksestä tai kehittymättömyydestä.

Kenties on totta, että suhdannetutkimuksessa on otettu vähemmän edistysaskeleita kuin muilla taloustieteen osa-alueilla. Syy tähän on kuitenkin ongelman luonteessa ja käytettävissä olevassa empiirisessä aineistossa, ei taloustieteen menetelmissä sinänsä.

Kuten todettua, taloustieteen kehitys on tapahtunut nimenomaan suurten yksilöaineistojen varassa. Mutta suhdanteiden ja kriisien tutkimus on jouduttu usein perustamaan maakohtaisiin tai muihin aikasarjoihin. Yksilöaineistoissa voi olla miljoonia työntekijöitä tai kymmeniä tuhansia yrityksiä, aikasarja-aineistossa on vain muutamia havaintoja samasta maasta. Tämä rajoittaa empiirisen tutkimuksen mahdollisuuksia, samoin kuin mahdollisuuksia kehittää ja testata uusia teorioita.

Mutta pidän tästä huolimatta Kianderin luonnehdintaa 1930-luvulle jämähtämisestä liioitteluna. 1970-luvun ns. Lucas-kritiikin jälkeen makrotaloustiede on muuttunut aika täydellisesti. Makrotaloustieteen sisäistä debattia käydään aivan toisenlaisilla taloudellisilla malleilla kuin 1930-luvulla. Myös nykyiset (uus-)keynesiläiset mallit perustuvat ihan tavanomaiseen talousteoriaan. Keskustelun samankaltaisuus 1930-luvun kanssa ainakin tieteen sisällä on tässä suhteessa jossakin määrin pintapuolista.

Perinteisiin makrokysymyksiin on myös alettu etsiä vastauksia yksilöaineistoista aikasarjojen sijaan. Kenties menetelmävallankumous tulee vielä suhdannepolitiikkaankin.

Ympäröivä yhteiskunta on sekin muuttunut aika täydellisesti ja sen mukana kriisiä koskeva keskustelukin on erilaista. Esimerkiksi hyvinvointivaltion olemassaolo aiheuttaa sen, että julkinen sektori reagoi automaattisesti kriisiin eri tavalla kuin 1930-luvulla tapahtui.

Lyhyesti sanottuna, taloustieteellistä tietoa on kumuloitunut erittäin paljon sitten 1930-luvun. Kenties suhdannetutkimus ei ole sille tyypillisten ongelmien vuoksi kehittynyt yhtä nopeasti, mutta puhuminen 30-luvulle jämähtämisestä on liioittelua myös sen suhteen. Kianderin oma kritiikki tuoksuu paljon vahvemmin menneisyydeltä kuin taloustieteellinen keskustelu.

Perustuuko taloustiede helposti falsifioitaviin oletuksiin?

Kianderin neljäs väite on masentavan tuttu taloustiedekritiikistä. Hän toteaa: ”Tunnetuimpia ja yleisimpiä taloustieteellisen selitysmallien oletuksia ovat täydellinen kilpailu ja hyödyn maksimointi. Empiiristen tutkimusten avulla nämä on helppo osoittaa paikkansapitämättömiksi oletuksiksi”.

Olen jo sivunnut aihetta MustReadissa, mutta kertaus on aina hyväksi. Hyödyn maksimointi tai yhtä hyvin rationaalisen valinnan teoria on taloustiedekritiikille hyvin tyypillinen kohde, eikä Kiander ole poikkeus.

Kuten Kiander, myös muut kriitikot kiinnittävät huomiota siihen, että ihminen ei aina käyttäydy rationaalisesti. Sivistyneimmät kriitikot viittaavat usein tässä kohdassa käyttäytymistaloustieteeseen. Ihmiset ovat kritiikin mukaan todistettavasti lyhytnäköisiä, kärsimättömiä, huolimattomia, tunteellisia, eivätkä siis rationaalisia. Siksi rationaalisuuteen perustuvan taloustieteen täytyy olla virheellistä.

Mutta asia ei ole todellisuudessa näin. Taloustieteen rationaalisuusoletus on yksinkertaistava mallinnusratkaisu. Se on simppeli tapa kuvata se tosiasia, että ihmiset reagoivat kannustimiin enemmän tai vähemmän johdonmukaisesti. Oletuksen tarkoitus ei ole olla tyhjentävä kuvaus ihmisen käyttäytymisestä. Itse asiassa taloustiede ei edes ole kiinnostunut yksittäisen ihmisen käyttäytymisen monitahoisesta kuvaamisesta, vaan tyypillisesti useiden ihmisten vuorovaikutuksesta esimerkiksi markkinoilla.

Tavoite ei siis ole kuvata yksittäisten ihmisten päätöksentekoa tarkasti, vaan sitä yhteiskunnallista lopputulosta, jonka useiden ihmisten vuorovaikutteinen päätöksenteko muodostaa. Tavoitteena voi esimerkiksi olla sen pohtiminen, millainen hintataso syntyy ja miten hyvinvointi jakautuu, kun markkinoille osallistuvat päätöksentekijät sopeuttavat oman toimintansa hintatasoon.

Jotta tämän kuvaaminen mallin avulla olisi mahdollista, yksittäisiä ihmisiä täytyy tyylitellä aika rankastikin. Heidän päätöksentekoaan pitää luonnehtia jollakin yksinkertaisella säännöllä, joka kuitenkin säilyttää ihmisen päätöksenteon suunnitelmallisen ja johdonmukaisen luonteen. Ilman tällaista tyylittelyä vuorovaikutuksen mallintaminen olisi mahdotonta.

Rationaalinen päätöksenteko on juuri tällainen tyylittely. Sen tarkoitus ei siis ole olla tyhjentävä kuvaus ihmisestä, vaan toimia osana eräänlaista tupakka-askin kanteen tehtyä laskelmaa eli taloudellista mallia. Ja kuten tupakka-askin kanteen tehdyissä laskelmissa, tärkeää ei ole se ovatko oletukset täsmälleen oikeita, vaan se tuottaako laskelma kiinnostavaa tietoa.

Kenties aiemminkin käyttämäni esimerkki valaisee asiaa parhaiten. Ajatellaan liikennesuunnittelijaa, joka pohtii minne kannattaa rakentaa teitä ja muita liikenneväyliä. Liikennesuunnittelijan on tavalla tai toisella pohdittava, kuinka liikenneverkon rakentaminen vaikuttaa ihmisten reittivalintaan.

Hän päättää tehdä laskelmia, joissa oletetaan, että ihmiset valitsevat aina vähiten aikaa vievän reitin kohteeseensa.

Jokainen tajuaa heti, että suunnittelijan oletus on Kianderia mukaillen ”empiiristen tutkimusten avulla helppo osoittaa paikkansapitämättömäksi”. Jostakin löytyy takuulla joku, joka ajaa autolla tai junalla vaikka matka kestäisi kauemmin kuin vaihtoehtoista reittiä. Suunnittelijaparkaa voidaan syyttää myös latteasta ihmiskuvasta. Ihmiset ovat niin paljon muutakin kuin matka-ajan minimoijia!

Mutta tämä ei ole lainkaan kiinnostavaa. Kiinnostavaa on, voiko pelkästään matka-ajasta välittävän päätöksentekijän oletukseen perustuvalla liikennemallilla sanoa jotakin tärkeää ja kiinnostavaa todellisesta liikenteestä. Vastaus on tietenkin kyllä, sellainen malli lisää takuulla ymmärrystä liikenteen teoriasta.

Koska päätössääntö on niin yksinkertainen, suunnittelija pystyy mallintamaan vaikka miljoonan ihmisen kaupungin liikenteen sujumista erilaisissa mahdollisissa liikenneverkoissa. Jos suunnittelija sen sijaan juuttuu pohtimaan jokaisen ihmisen ainutkertaisuutta, hän ei saa mitään aikaiseksi.

Voi olla, että suunnittelija huomaa jossakin vaiheessa, että hän tarvitsee monimutkaisemman käyttäytymissäännön tarkempaa mallinnusta varten. Mutta voimme olla varmoja siitä, että myös tämä käyttäytymissääntö on valtava yksinkertaistus inhimillisen päätöksenteon todellisesta olemuksesta.

Rationaalisen valinnan eli hyödyn maksimoinnin tehtävä on täsmälleen sama kuin matka-ajan minimointiin liittyvä oletus esimerkissä. Se on ilmiselvästi yksinkertaistava oletus, mutta erittäin hyödyllinen koska sen avulla voidaan mallintaa markkinavaihdantaa ja muuta yhteiskunnallista vuorovaikutusta.

Kuten esimerkin liikennesuunnittelija, rationaalisen valinnan teoreetikko pystyy tuottamaan tärkeää tietoa todellisesta yhteiskunnasta, vaikka hänen oletuksensa on ”helppo” osoittaa virheelliseksi.

Ja toki kannattaa huomata, että käyttäytymistaloustieteilijöiden rajoitetusti rationaaliset päätöksentekijät ovat aivan yhtä latteita ja yksiulotteisia yksinkertaistuksia todellisista ihmisistä kuin heidän täysin rationaaliset serkkunsa. Kukaan ihminen ei ole pelkkä hyperbolinen diskonttaaja sen enempää kuin odotetun hyödyn maksimoija.

Nämä seikat jäävät aina taloustiedekriitikoilta ymmärtämättä. Mutta Kianderin pitäisi koulutuksensa vuoksi tietää paremmin. Lisää aiheesta täällä.

Täydellisen kilpailun käyttäminen taloustieteen kritisointiin on kenties vielä erikoisempaa. Kianderin mukaan ”talousteoriassa oletetaan usein, että markkinat ovat kilpailulliset ja että markkinoilla on paljon samankaltaisia toimijoita, joilla on nousevat rajakustannukset. Todellisuudessa monilla merkittävillä toimialoilla toimijoita on vain vähän ja lisäksi tuotannossa on huomattavia mittakaavaetuja.”

Talousteoriassa oletetaan varmaankin usein juuri näin, mutta vain silloin kun tutkitaan markkinoita, joilla oletus pitää paikkansa tai oletuksesta ei muuten ole haittaa. Voin vakuuttaa lukijoille ja Kianderille, että silloin kun tarkastellaan markkinoita, joilla on vähän toimijoita ja skaalaetuja, nämä seikat sisällytetään tarkasteluun.

Yksi merkittävimmistä taloustieteen haaroista on toimialan taloustiede (engl. industrial organization), josta suuri osa on erilaisten epätäydellisesti kilpailullisten markkinoiden tutkimusta. On täysin ällistyttävä väite, että taloustieteilijät kulkisivat ympäriinsä tekemässä todellisuuden kanssa ilmeisessä ristiriidassa olevia oletuksia kilpailun luonteesta.

Täydellisellä kilpailulla on tehtävänsä taloustieteessä. Se on teoreettisesti monella tavalla tärkeä, esimerkiksi sen ymmärtämisessä miten hajautettu, pelkkään hintainformaatioon nojautuva päätöksenteko voi johtaa ”hyvään” eli tehokkaaseen lopputulokseen.

Täydellistä kilpailua käytetään usein myös vertailukohtana, kun katsotaan miten paljon tehottomuutta jokin epätäydellisen kilpailun muoto tuottaa. Samoin täydellinen kilpailu saadaan joissakin tapauksissa monimutkaisempien mallien raja-arvona. Täydellinen kilpailu on myös helppo tapa hoitaa teoreettisessa mallissa vähemmän kiinnostavat markkinat, joiden toiminnan yksityiskohdilla ei ole kiinnostuksen varsinaisen kohteen kannalta merkitystä.

Mutta täydellistä kilpailua ei koskaan oleteta tutkittaessa markkinoita, joiden tapauksessa on ilmeistä, että ne eivät ole täydellisesti kilpailulliset.

Kianderin neljäskin väite osoittautuu siis vääräksi.

Taloustieteen suhde kritiikkiin

Kiander päättää kirjoituksensa toteamalla, että taloustieteen pitäisi suhtautua sitä kohtaan esitettyyn kritiikkiin ”nöyremmin”, koska sillä on ”useita heikkoja kohtia”. Tämä on toki periaatteessa oikea neuvo. Tiede on aina keskeneräistä, ja siinä on heikkoja kohtia. Kritiikkiä pitää sietää, nöyrä on syytä olla. Ulkopuolinen näkökulma voi joskus olla hyödyllinen.

Mutta asialla on myös toinen puolensa. Nöyryyttä on syytä osoittaa aidosti heikoissa kohdissa ja osuvaa kritiikkiä kohtaan. Kiander ei omassa kirjoituksessaan pysty osoittamaan oikeastaan yhtään heikkoutta eikä hänen kritiikkinsä ole kuin usein kuultujen epämääräisten ja jopa virheellisten väittämien toistelua. Samat ongelmat ovat tyypillisiä taloustiedekritiikille. Ei siis ole ihme, jos reaktiona ei aina ole nöyryys vaan turhautuminen.

Keskustelu

Amos Ahola 10.7.2018 13:07
Eräs olennainen kysymys mielestäni on, että osaammeko nimetä ne taloustieteilijät, jotka kokevat tehtäväkseen estää seuraava finanssikriisi, ja mikä paino heidän työlleen annetaan taloustieteessä verrattuna kaikkeen muuhun?

Edellisen talouskriisin vahingot ovat vähintään Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommin veroisia, ja näiden pommien luomiseksi toteutettiin Manhattan-projekti, joka saattoi tiedemiehet puhaltamaan yhteen hiileen.

Miksi taloustiede ei kykene vastaavaan projektiin seuraavan talouskriisin estämiseksi, tai edes sen vahinkojen minimoimiseksi?

Ihan vaikka alkuun työryhmä voisi harkita vakuudettomien luottojen kriminalisoimista.
Vesa Vihriälä 11.7.2018 13:07
Heikki, on helppo yhtyä näkemykseesi siitä, että taloustiede on viime vuosikymmeninä edistynyt ja auttanut ymmärtämään monia ilmiöitä sekä kehittyneen empiirisen että teoreettisen tutkimuksen myötä. Niiden, jotka epäilevät tätä, kannattaa tutustua Jean Tirolen ”Economics for Common Good” -kirjaan. Omat esimerkkisi ovat niin ikään hyviä.

Tästä huolimatta sivuutat liian kevyesti makrotaloustieteen ja sen perusteella esitettyjen politiikkasuositusten puutteet, joista Jaakko Kiander kirjoittaa. Sanot, ettei finanssikriisi uhkaa taloustieteen uskottavuutta, koska kyse on yhdestä pienestä talousteen talouden (rahoitusmarkkinat) ja taloustieteen (kriisien ennustaminen) osa-alueesta ja että tehokkailla markkinoilla kriisejä ei voikaan ennustaa eikä estää.

Olet epäilemättä oikeassa, ettei kriisejä voida täsmällisesti ennustaa tai sataprosenttisesti ehkäistä. ämä ei kuitenkaan merkitse, että makrotaloustieteen saavuttamaan ymmärrykseen pitäisi olla tyytyväinen.

Finanssikriiseihin liittyvät taantumat ovat merkinneet suuria hyvinvointitappiota sellaisenaan ja ne ovat mitä ilmeisimmin myötävaikuttaneet poliittisiin reaktioihin, joilla on ollut hyvin vahingollisia seurauksia. Ei ihan vieras asia nytkään.
1930-luvun kokemukset johtivat päätelmään, että kriisit on ehkäistävissä ja/tai niiden vaikutuksia lievittävissä tehokkaalla kokonaiskysynnän ja rahoitusmarkkinoiden sääntelyllä. Tämä resepti toimi varsin hyvin 30 vuotta, eikä estänyt nopeaa keskimääräistä kasvua. 1970-luvun stagflaatio ja sääntelyn erilaiset haitat ja ylläpitämisen vaikeus asettivat diagnoosin ja reseptin kyseenalaisiksi.

Vuosikausien debatin jälkeen syntyi uusi konsensus. Sen keskeiseksi analyyttiseksi työkaluksi muotoutuivat ns. DSGE-mallit, makropolitiikan lähtökohdaksi luottamus suureksi kasvaneen julkisen sektorin budjettiautomatiikan ja itsenäisen keskuspankin rahapolitiikan vakauttamiskykyyn. Rahoitusmarkkinoiden kykyä luoda epävakautta ei pidetty niin vakavana, että se olisi otettu olennaiseksi osaksi makroanalyysiä. Pikemminkin luotettiin syventyneiden rahoitusmarkkinoiden aiempaa parempaan kykyyn jakaa riskejä ja siten stabiloida riippumattomien shokkien aiheuttamia vaihteluita.

Hyvä kasvu ja alhainen inflaatio monista shokeista huolimatta tuki käsitystä uuden konsensuksen pätevyydestä. Kunnes tuli finanssikriisi. Se on johtanut arvioimaan kriittisesti makrotalouden ymmärrystä ja politiikkasuosituksia. Minusta hyvin perustein.

Jos taloustieteen edustajat antavat ymmärtää, että koetun kaltaiset kriisit ovat väistämättömiä eikä ole järkeä yrittää niitä ehkäistä tai olennaisesti lieventää, yhteiskunnat hakevat vastauksia muualta. Tämä muu voi olla täyttä huuhaata ja johtaa hyvin huonoihin johtopäätöksiin, olkoon kyse talouden pitkän ajan rajoitusten sivuuttamisesta tai markkinamekanismin ja vaihdannan etujen kiistämisestä.

On parempi, että taloustiede pyrkii itse parantamaan käsitystä makroilmiöistä ja kehittämään pätevämpiä politiikkasuosituksia. Mutta tämä onnistuu vain, jos myönnetään, että vallinnut käsitys ole ollut riittävän hyvä.

Jätä kommentti