Meillä on kaikki, mitä ilmastonmuutoksen torjuntaan tarvitaan, vain tahtoa puuttuu.
Olen kuullut tai lukenut tämän lauseen pikkuisen eri muodoissa aika monta kertaa viime aikoina. Juuri nyt syynä on päättynyt, monille pettymyksen aiheuttanut ilmastohuippukokous Glasgow’ssa. Joku sanoo kuitenkin jotain samanlaista lähes joka kerta, kun keskustellaan Elokapinasta, ilmastopaneelin raporteista, hallituksen ilmastokiistoista tai kansainvälisistä ilmastosopimuksista.
Ajatus lienee, että meillä on riittävästi tietoa ilmastonmuutoksen aiheuttamasta uhasta samoin kuin sen torjumiseen tarvittavista keinoista. Jos siis oikein tosiaan tahdottaisiin, yhteisymmärrys ja päätöksiä syntyisi vauhdikkaasti.
Niin hyvin kuin ymmärränkin turhautumista ilmastopäätöksenteon kiistämättömään, vaaralliseen hitauteen, puhe siitä, että ilmastonmuutoksen ratkaisu on vain tahdosta kiinni, ärsyttää minua. Se ei yksinkertaisesti ole totta.
Tahdon ylikorostaminen ei myöskään ole harmitonta. Se on esimerkki yleisemmästä ajattelutavasta – siitä, että yhteiskunnallisia ongelmia voidaan poistaa ja yhteiskuntaa muuttaa mielin määrin vain kovasti tahtomalla. Tämä ajatus on aiheuttanut kaikenlaista ikävää ihmiskunnan matkan varrella.
Ilmastonmuutosta koskevan päätöksenteon vaikeudet eivät johdu tahdon puutteesta. Ne ovat itse asiassa malliesimerkki yhteiskuntatieteellisestä perustuloksesta, jonka mukaan kollektiivinen päätöksenteko on usein vaikeaa, vaikka oikeilla päätöksillä voitaisiin saavuttaa kaikkien kannalta parempi lopputulos.
Ei niin rakkaalla lapsella on monta nimeä
Tällä yhteiskuntatieteellisellä tuloksella on monta nimeä, ja siitä on olemassa monta versiota. Yksi tapa tarkastella asiaa on tulkita ilmastonmuutoksen torjuntatoimet julkishyödykkeeksi. Te MustReadin sivistyneet lukijat toki tiedätte mistä on kysymys, mutta juuri koska te olette niin sivistyneitä, ette loukkaantune, vaikka vähän kertaan.
Ilmastonmuutoksen torjunnasta syntyy kustannuksia, jotka jonkun on maksettava. Kustannuksia on monenlaisia. Tarvittavat kalliit investoinnit päästöttömään teknologiaan, kuten energiantuotantoon ja liikenteeseen, pitää tehdä. Näiden lisäksi syntyy epäsuoria kustannuksia esimerkiksi kannattamattomien yritysten tai kokonaisten ammattikuntien ja toimialojen häviämisestä.
Yksittäisen ihmisen, yrityksen tai edes pienen maan oma toiminta ei juuri vaikuta ilmastonmuutokseen. Jos kaikki muut tekevät osansa, ilmastonmuutos voidaan torjua riippumatta siitä, mitä minä, Nokia tai edes Suomen valtio tekevät.
Toisaalta jos ilmastonmuutoksen torjunnassa onnistutaan, päätöksentekijän siitä saama hyöty ei riipu hänen omasta osallistumisestaan talkoihin. Minä, Nokian omistajat ja suomalaiset voimme nauttia terveestä ilmastosta aivan yhtä paljon riippumatta siitä, millä tavoin olemme ilmastotalkoihin osallistuneet.
Ilmastonmuutoksen torjunnan kaltaisen julkishyödykkeen ero tavanomaiseen hyödykkeeseen on selvä. Jos ostaa astianpesukoneen, kone pesee omat astiat. Ellei osta astianpesukonetta, joutuu pesemään astiat käsin. Muiden hankkimat astianpesukoneet eivät pese niitä, vaan astiat pysyvät likaisina, vaikka kaikki muut maailman kotitaloudet hankkisivat astianpesukoneen.
Sen sijaan ilmastonmuutoksen torjunnassa yksittäisen päätöksentekijän kokemien kustannusten ja hyötyjen välillä ei ole tällaista yhteyttä. Vain vähän oikaisten voi sanoa, että se kuinka suuren osan kustannuksista ottaa itse kannettavakseen, ei vaikuta siihen, kuinka suuri osa hyödyistä kohdistuu itseen.
Kuka maksaa? En ainakaan minä!
Juuri tästä syntyy ilmastopäätöksenteon ongelma. Kaikilla on kiusaus vapaamatkustaa eli jättää kustannukset muiden maksettaviksi ja nauttia itse hyödyistä. Mutta jos kaikki ajattelevat näin ja heittäytyvät vapaamatkustajiksi, kukaan ei tee mitään ja ilmastonmuutos jää torjumatta – ikävin seurauksin.
Kiusaus vapaamatkustamiseen syntyy, vaikka kaikki ovat periaatteessa täysin yhtä mieltä siitä, että ilmastonmuutoksen torjunnasta aiheutuvat kustannukset olisivat paljon pienemmät kuin torjumatta jättämisen.
Vaikeudet eivät ole ylipääsemättömiä. Vapaamatkustamisongelmia ja sen sukulaisia on pakko pystyä ratkaisemaan, ja niitä ratkaistaankin jokapäiväisessä yhteiskuntaelämässä koko ajan. Tunnettuja julkishyödykkeitä, kuten katuvaloja ja poliiseja, voidaan empiirisesti havaita olevan olemassa.
Oikea johtopäätös ei olekaan, että yhteistyö on tuhoon tuomittua, vaan että yhteistyön aikaansaamiseen sisältyy aitoja ongelmia, jotka on vaikea ratkaista.
Itse asiassa ilmastonmuutokseen liittyy monta erityispiirrettä, jotka tekevät sen ratkaisemisesta erityisen kinkkisen.
Yksi on mittakaava. Kuuluisa Elinor Ostrom sai Nobelin palkinnon tutkimuksistaan, joissa hän näytti, miten paikalliset yhteisöt ratkaisevat niin sanottuja yhteismaan ongelmia. Yhteismaan ongelma on likeistä sukua julkishyödykkeen ongelmalle, ja ilmastonmuutos voidaan yhtä lailla mieltää yhteismaan ongelmaksi.
Ostromin tulokset koskevat kuitenkin nimenomaan pieniä yhteisöjä. Pienissä yhteisöissä on mahdollista luoda ja panna toimeen sääntöjä ja toimintatapoja, jotka ratkaisevat kollektiivisen päätöksenteon ongelmia. Ihmiset esimerkiksi tuntevat toisensa ja sääntöjen noudattamisesta voidaan siksi palkita ja rikkomisesta rangaista yhteisön sisällä.
Ilmastonmuutos koskee kuitenkin koko ihmiskuntaa, eivätkä pienyhteisöjen menettelytavat muodikasta pöhinäsanaa käyttääkseni skaalaudu.
Toki myös isomman mittakaavan kollektiivisen päätöksenteon ongelmiin on kehitetty ratkaisuja. Kenties tärkein näistä on valtio. Valtio on paketti, johon kuuluu sekä päätöksenteko- ja että toimeenpanomekanismi. Viime kädessä kysymys on siitä, että valtio pakottaa ihmiset väkivallan uhalla yhteistyöhön.
Valtion avulla on ratkaistu monia kollektiivisen päätöksenteon ongelmia. Esimerkiksi suuri osa julkishyödykkeistä tuotetaan julkisesti. Mainitsin jo katuvalot ja poliisitoimen.
Toinen ilmastonmuutoksen keskeinen erityisongelma liittyy juuri tähän. Ei ole olemassa maailmanvaltiota, jonka puitteissa ilmastopäätöksiä voitaisiin tehdä ja panna toimeen. Valtioiden välisten ilmastopäätösten toimeenpanon täytyy perustua paljon heiveröisempiin mekanismeihin.
Kolmas, edellisille sukua oleva ilmastonmuutoksen erityisongelma on se, että ei ole mitään ilmiselvää yleisesti hyväksyttyä sääntöä, jonka mukaan kustannukset pitäisi jakaa.
Kaikki toivovat, että ilmastopäätökset ovat sellaisia, että he itse, heidän yrityksensä, perheensä, alueensa ja niin edelleen maksavat mahdollisimman pienen osan kustannuksista. Tai jos haluaa muotoilla tämän vähän miedommin, kukaan ei halua joutua maksamaan mielestään epäreilun suurta osaa kustannuksista.
Vaikka tämä tietenkin on oman edun ajamista, kysymys ei välttämättä ole mistään kamalasta itsekkyydestä tai piittaamattomuudesta. Ihmisillä on oikeus olla huollissaan elinkeinostaan. Ei ole mitään yksiselitteisesti oikeudenmukaista tapaa jakaa kustannukset, vaan ihmisillä on aidosti erilaisia käsityksiä siitä, mikä on oikein.
En tietenkään tarkoita, etteikö myös kyynistä oman edun tavoittelua esiintyisi ilmastopolitiikassa. Tarkoitan, että kaikki erimielisyydet eivät johdu siitä, eikä edes kaikki oman edun puolustaminen ole tuomittavaa.
Ihmisten väliset etu- ja aatteelliset ristiriidat tarkoittavat, että ilmastotoimia sinänsä kovasti tahtovat, moraalisesti kunnolliset ihmiset voivat olla vahvasti eri mieltä siitä, mitä pitäisi tehdä.
Maailma on totta
Mikään sanomastani ei ole kovin omaperäistä. Ilmastopäätöksenteon tuskaisuuden ei pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään valtio-opin tai taloustieteen kurssilla joskus kärvistelleelle. Kysymys on yhteiskuntatieteen alkeistuloksesta.
Siksi onkin niin yllättävää, että hyvin usein ”tahdon” puutetta julkisuudessa valittavat nimenomaan yhteiskuntatieteellisen koulutuksen saaneet ihmiset. Heidän pitäisi tietää paremmin.
Tilanne on erityisen surkuhupaisa, kun muistelee viime aikojen keskustelua yhteiskunnan tutkimuksen tieteellisyydestä ja merkityksestä. Samat ihmiset, jotka aivan oikein puolustavat ankarasti yhteiskuntatiedettä, sivuuttavat sen keskeiset kollektiivista päätöksentekoa koskevat tulokset ja vaativat yhteiskunnan muuttamista silkalla tahdonvoimalla.
Kollektiivisen päätöksenteon ongelmat ovat olemassa ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin ihmiskunnan kohtaamat ongelmat. Se, että ne liittyvät ihmisten väliseen vuorovaikutukseen eivätkä esimerkiksi säähän, painovoimaan tai ilmakehäfysiikkaan, ei tee niistä yhtään vähemmän todellisia.
Sanon tämän vielä vahvemmin: Yhteiskuntatieteilijöiden jos joidenkin pitäisi ymmärtää, että yhteiskunnalliseen päätöksentekoon liittyvät ongelmat ovat aivan yhtä vaikeita, aivan yhtä tärkeitä ja aivan yhtä todellisia kuin ilmastonmuutokseen torjuntaan liittyvät teknologiset ja luonnontieteelliset ongelmat.
Yhteiskuntatieteilijöiden pitää lähestyä näitä ilmiöitä samalla tavoin kuin luonnontieteilijät lähestyvät teknologis-luonnontieteellisiä ilmiöitä: tutkia niitä tieteellisesti ja esittää päätöksentekijöille tutkimukseen perustuvia ratkaisuja.
Vähintään täytyy ymmärtää, että ongelmat eivät johdu tahdon puutteesta eikä niitä voi ratkaista tahtomalla sen enempää kuin luonnonilmiöistä johtuvia ongelmia. Tahdon puutteen moraalinen paheksunta on heikko korvike päätöksenteon analyysille.
Liika tahtominen on pahasta
Onko tämä vain vanhenevan ekonomistin hyödytöntä metatason kärinää ihmiskunnan isojen päätösten hetkellä? Varmaankin suureksi osaksi on.
Ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka ajattelevat, että nyt on aika painostaa päättäjiä ja paheksua moraalisesti rivistä lipsujia.
Kysymys on kuitenkin viime kädessä aika syvistä ja tärkeistä peruskysymyksistä. Ajatus siitä, että yhteiskuntia voidaan mielin määrin muokata, kun tahtoa riittää, on ollut historiallisesti houkutteleva.
Tahdon puutteen korostaminen ilmastopolitiikassa on esimerkki yleisemmästä ajatuksesta, jonka voi tiivistää jotenkin seuraavasti: Yhteiskunta ja talousjärjestelmä ovat meidän luomiamme, ja me voimme muuttaa niitä, jos haluamme.
Tämä ei ole totta. Yhteiskuntia ei voi muuttaa vain tahtomalla tiettyjä lopputuloksia. Ihanneyhteiskunnat eivät ole mahdollisia, koska ne edellyttäisivät ihmisten välisten eturistiriitojen katoamista.
Yhteiskuntia ei myöskään ole luotu eikä voida luoda yhteiseen tahtoon perustuvilla keskitetyillä päätöksillä. Tällaista yhteistä tahtoa ei ole eikä voi olla.
Yhteiskunnat syntyvät omiin päämääriinsä pyrkivien ihmisten, perheiden ja yhteisöjen vuorovaikutuksesta – niitä ei synnytetä hyväntahtoisilla mahtikäskyillä. Vain sellaiset yhteiskunnat ja talousjärjestelmät ovat mahdollisia, jotka sovittavat tavalla tai toisella yhteen näiden eri ihmisten, perheiden ja yhteisöjen keskenään ristiriitaiset päämäärät.
Mahdollisissa yhteiskunnissa on aina ongelmia, puutteita ja konflikteja, jotka johtuvat näistä ristiriitaisista päämääristä. Kollektiivisen päätöksenteon ongelmat ovat aina läsnä todellisissa yhteiskunnissa.
Jos tätä ei hyväksytä, vaan yhteiskunnalliset ongelmat nähdään tahdon puutteesta johtuvina, ajaudutaan huonoille teille. Yhteiskunnallisen analyysin korvaa moraalinen närkästys ja syyllisten etsintä.
Jos oikeanlaisen tahdon puute on syynä ongelmiin, jossain täytyy olla joku, joka pahuuttaan tai ahneuttaan haluaa estää ihanneyhteiskunnan syntymisen. Kunhan nämä syylliset löydetään ja raivataan tieltä, hyvä tahto voi toteutua. Historia kertoo, mihin tällainen ajattelu saattaa johtaa.
Päätän metatason kärinäni tähän vain vähän liioitellun dramaattiseen johtopäätökseen. Ilmastonmuutos ja muut ympäristöongelmat täytyy ratkaista. Ratkaisemista auttaa kuitenkin paljon enemmän yhteiskunnallisen konfliktin analyysi kuin moraalinen närkästys tahdon puutteesta.
Keskustelu
"Maailma on totta"
Eivätkös nämä samat ihmiset ole sitä mieltä, että eriarvoisuuden ja omaisuuden kasautumisen taustalla on ahneus, siis tahto.