Viikonloppuna ilmestynyt Helsingin Sanomien pääkirjoitus suututti laajasti yhteiskuntatieteilijöitä. Tai ainakin se suututti laajasti niitä yhteiskuntatieteilijöitä, jotka ovat aktiivisia Twitterissä.
Tässä pari esimerkkiä tunnettujen tutkijoiden reaktioista:
https://twitter.com/mjantti/status/1378594303090561027?s=20
Pääkirjoitus on ensi silmäyksellä aika epätodennäköinen suuttumuksen aiheuttaja. Se käsittelee taistolaisliikkeen vaikutusta Taideteollisessa korkeakoulussa ja päätyy suosittelemaan äskettäin postuumisti julkaistun taistolaisaikaa käsittelevän muistelmateoksen liittämistä taidekorkeakoulujen opetusohjelmaan.
Taistolaistraumat samoin kuin eri tasoisten oppilaitosten opetusohjelmien puutteet ovat tietenkin pääkirjoitussivujen perustavaraa. Kumpikin on asia, joka kovasti askarruttaa ihmisiä niissä demografisissa ja sosioekonomisissa ryhmissä, joiden jäsenistä pääkirjoitustoimitusten johto tyypillisesti koostuu.
Yleensä tällaiset kirjoitukset aiheuttavat ihmisissä vain hyvin mietoja reaktioita. Tälläkään kertaa sotamuistot taistolaisajalta eivät olleet suuttumuksen syynä, vaan jutussa sivulauseessa esitetty luonnehdinta yhteiskunta- ja humanististen tieteiden luonteesta.
Pääkirjoituksen kirjoittaja yritti sanoa, että nämä ovat alttiimpia taistolaisuuden kaltaisille haitallisille ideologisille muodeille kuin luonnontieteet. Kirjoituksessa verrataan taistolaisajan tapahtumia yliopistomaailmaa tällä hetkellä ravisteleviin, esimerkiksi feminismiä ja antirasismia koskeviin kiistoihin.
Ajatus on, että taistolaisajan oppeja ei pidä unohtaa, vaan on oltava tarkkana, ettei nykymeno johda samanlaisiin kauheuksiin humanistisilla, yhteiskuntatieteellisillä ja taidealoilla.
Pääkirjoitus onnistuu kuitenkin muotoilemaan tämän sinänsä vaarattoman ajatuksen aika kammottavasti. Pääsyy suuttumukseen oli oikeastaan yksi pääkirjoituksen virke, jonka lainaan tässä kokonaisuudessaan:
”Mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa on empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa.”
Voihan nenä.
Taistolaisuus forever
Palaan ihan juuri Hesarin kuohuttavaan virkkeeseen, mutta sujautan tähän väliin pikku huomautuksen taistolaisuudesta. En aio käsitellä tässä sitä sen enempää. Sen verran sanon, että vaikka tietyn ikäluokan juuttuminen taistolaisuuteen saattaa naurattaa vähän nuorempia, pelkästään nauramalla ilmiötä ei kuitenkaan ehkä kannata sivuuttaa.
Pääkirjoitus ei kenties ole ihan väärässä tuodessaan esiin, että yliopistomaailma on altis erilaisille aatteellisille virtauksille ja muodeille, jotka aina eivät ole tieteen kannalta edullisia. Taistolaisuuden historia muistuttaa meitä tästä, kuten muutamasta muustakin asiasta.
Taistolaisuudesta kannattaa siis oppia ja lähihistoriaa tuntea, vaikka ei kannattaisikaan taistolaisvastaisen kirjallisuuden liittämistä pakolliseksi osaksi taidekoulujen opintopolkua.
Yhtymäkohtia nykyisiin akateemisen maailman myrskyihin ei pidä liioitella. Taistolaisuuden ja muiden aiempien vasemmistoradikaalien liikkeiden keskeisenä tukijana ja mahdollistajana oli Neuvostoliitto, joka onneksi on lakannut olemasta.
Lopetan, ennen kuin alan paasata enempää Neuvostoliitosta. Mainitsen vielä totuuden nimissä, että olen kasvanut varsin taistolaisvihamielisessä ympäristössä. Tai siis änkyrävihamielisessä, koska tällä nimellä taistolaisiin lähes poikkeuksetta lapsuudessani viitattiin.
Onko ihminen tieteen ulkokehällä?
Unohdetaan siis taistolaisuus ja palataan pääasiaan eli pääkirjoituksen luonnehdintaan tieteestä. Se on aika epäonnistunut ja ymmärrän yhteiskuntatieteilijöiden närkästystä hyvin.
Jo sen ensimmäinen ajatus, että tieteen ytimessä ovat jotkin muut asiat kuin yhteiskunta- ja humanistiset tieteet kertoo aika paljon kirjoittajien asenteesta. Humanisti saattaisi sanoa tähän, että ihmisen itseymmärryksen lisääminen on yksi tieteen tärkeimmistä tehtävistä. Mikä voisi olla tärkeämpää kuin ymmärtää ihmistä osana yhteiskuntaa?
Jos ajattelee näin, humanistiset tieteet eivät enää sijaitsekaan ulkokehällä, vaan tieteen ytimessä.
Varsinainen loukkaus on kuitenkin esittää, että yhteiskunta- ja ihmistieteissä akateeminen kilpailu perustuu enemmän ideologiaan kuin empiriaan. Pääkirjoituksen laatija tuntuu ajattelevan, että on olemassa oikeita empiirisiä tieteitä, mutta näiden muodostaman ytimen ympärillä on laajeneva joukko yhä höttöisempiä oppialoja, joissa teoriat kilpailevat lähinnä siitä, mikä on lähimpänä kulloinkin muodissa olevaa aatetta.
Pääkirjoitukset ovat nimettömiä. Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksen esihenkilö Saska Saarikoski kuitenkin twiittasi kirjoituksen aiheuttamasta keskustelusta ja twiitti vahvistaa tätä äskeistä tulkintaani:
Ilmaisu akateeminen kilpailu on tässä hankala, koska se voi periaatteessa tarkoittaa joko tutkijoiden kilpailua akateemisessa oravanpyörässä tai sitten tieteellisten hypoteesien kilpailua siitä, mikä selittää tutkittavaa ilmiötä paremmin. Yliopistojen todellisuudessa toki nämä kietoutuvat toisiinsa, mutta käsitteellisesti ne ovat eri asioita.
Tulkitsen Helsingin Sanomien tarkoittaneen jonkinlaista sekoitusta kummastakin.
Hei, yhteiskuntatieteellistä tutkimusta voidaan arvioida
Pääkirjoitustoimituksessa siis näytetään ajattelevan, ettei yhteiskunta- ja ihmistieteissä ole selkeitä kriteereitä, joilla arvioida tutkimusten ja teorioiden paremmuutta. Tämä on aika kummallinen ajatus. Ensinnäkin on sanottava, ettei empiirisen tutkimuksen arviointi yhteiskuntatieteissä ja luonnontieteissä ole läheskään aina niin hirveän erilaista.
Esimerkiksi tilastoaineiston analyysissä ja sen arvioinnissa on paljon samanlaisia piirteitä, aivan riippumatta siitä, onko aineisto biologisen vai yhteiskunnallisen prosessin tuottamaa.
Toki erojakin on ja monilla aloilla ne ovat suuria. On selvää, että historiantutkimuksen arvioinnissa on omat erityispiirteensä, teoreettisen filosofian spekulatiivisista haaroista puhumattakaan. Yleisemmin, ihmistieteissä on tasoja joita ainakaan useimmissa luonnontieteissä ei ole. On esimerkiksi mahdollista, tai oikeastaan välttämätöntä tutkia niitä merkityksiä, joita ihmiset itse antavat omalle ja toistensa käyttäytymiselle.
Kaikilla aloilla on kuitenkin vakiintuneet kriteerit hyvälle tutkimukselle ja useimmiten laaja tieteellinen konsensus siitä, millainen tutkimus on hyvää.
Tiede on ihmisten hommaa
Tiede on inhimillistä toimintaa, enkä kiistä, etteikö tieteellisten julkaisujen joukossa olisi yhdentekevää tutkimusta tai jopa silkkaa roskaa. Mainitsemani akateemisen kilpailun oravanpyörä pitää kannustimineen huolen siitä, että tällaista esiintyy.
Huonoa tutkimusta julkaistaan varmasti enemmän joillakin aloilla kuin toisilla. Missä määrin näin tapahtuu on empiirinen kysymys, jota koskevat väitteet vaativat tuekseen näyttöä. On tämän jutun tarkoitusperien kannalta tarpeetonta alkaa pohtia tätä kysymystä. Pari asiaa on kuitenkin minusta aika selvää.
Ensiksi, humanistista ja yhteiskuntatieteellista tutkimusta voidaan arvioida ja arvioidaan koko ajan ankariin tieteellisin kriteereihin nojautuen. Siitä käydään elävää ja tiukkaa tieteellistä keskustelua. Toiseksi, luonnontieteet eivät ole immuuneja huonon ja löperösti arvioidun tutkimuksen ongelmalle.
Akateemiset muotivirtaukset johtavat myös joskus siihen, että kokonainen tieteellisen kirjallisuuden haara harhautuu epäkiinnostaville poluille. Tieteenala voi kuppikuntaistua toisiaan kyräileviin puolueisiin, joissa oikeaoppisuudesta tulee tärkeämpää kuin tiedon lisäämisestä. Kuten sanottua, tiede on ihmisyhteisössä tapahtuvaa virheille altista toimintaa.
On kuitenkin täysin epä-älyllinen väite, että yhteiskunta- ja ihmistieteiltä puuttuisivat kriteerit arvioida tutkimustuloksia ja teorioita tai että arviointi olisi pelkkää ”ideologiaa”.
Ehkä on syytä sanoa asia vielä painokkaammin. Ihmisistä ja yhteiskunnasta voidaan saada tietoa, tämän tiedon luotettavuutta voidaan arvioida ja luotettavaksi arvioitua tietoa voidaan hyödyntää päätöksenteossa. Tällaisen tiedon tuottamisessa yhteiskunta- ja ihmistieteillä on tärkeä tehtävä.
Päätöksenteon näkökulma ei tietenkään ole ainoa, ihmisenä olemisen ymmärtäminen on päämäärä sinänsä. Mutta yhteiskunnallisen päätöksenteon arviointi on lehdistön keskeinen tehtävä. Siksi on aika surullista, jos eturivin journalistien keskuudessa ajatellaan, että tieteellinen tieto on oikeastaan vain ideologiaa, joka ei auta tässä tehtävässä.
En tiedä mistä ajatus on syntynyt, mutta oma hypoteesini on seuraava. Taustalla on ihanteellinen ajatus tieteestä puhtoisena aktiviteettina, jossa teoriat kilvoittelevat keskenään pelkillä ansioillaan ja empiirisellä selitysvoimallaan ja jossa tiedeyhteisön jäseniä motivoi vain inhimillisen tiedon lisääminen.
Kun todellisuus ei tietenkään vastaa tätä ihannekuvaa, seurauksena on kyynistyminen. Täysin ihanteellisen tai kyynisen asenteen sijasta tiedettä kannattaisi tarkastella samoin kuin muitakin hyödyllisiä inhimillisistä instituutioita. Siinä on puutteensa, mutta kokonaisuutena se palvelee meitä hyvin.
Mikä on yhteiskuntatieteilijöiden oma vastuu?
Olen siis samaa mieltä suuttuneiden yhteiskuntatieteilijöiden kanssa siitä, että Helsingin Sanomien ajatus oli aika onneton.
En kuitenkaan voi olla miettimättä yhteiskuntatieteilijöiden omaa vastuuta siitä, että tällaista kyynistä ajattelua esiintyy. Minusta kuulostaa nimittäin siltä, että yhteiskuntatieteilijöillä on julkisuudessa tapana toistella kuluneita väitteitä kaiken tiedon poliittisuudesta ja ideologisuudesta. Heillä itsellään on samoin taipumus ylikorostaa eroja ihmistieteiden ja luonnontieteiden välillä.
Usein tiedon poliittisuus ja ideologisuus tai ihmistieteiden erityisolemus nostetaan esiin, kun halutaan puolustautua omaan tutkimukseen tai alaan kohdistuvalta kritiikiltä. Sen sijaan, että antauduttaisiin aitoon keskusteluun tutkimuksista, käytetyistä menetelmistä, tulosten yleistettävyydestä ja luotettavuudesta, vastaanotettu kritiikki kuitataan toteamalla tieteen olevan aina poliittista ja ideologista tai viittaamalla ihmistieteiden erilaisiin arviointikriteereihin.
Yhtä lailla ideologisuuden ja ihmistieteiden erityisyyden korostaminen toimii keinona esittää kritiikkiä muiden alojen tutkimusta kohtaan. Aidon kritiikin sijasta vihjataan tulosten ideologiseen painolastiin tai todetaan epämääräisesti niiden olevan rajallisia, koska ihmisyys ja yhteiskunta ovat niin monitahoisia.
Korostan, että nämä havaintoni perustuvat täysin epäjärjestelmälliseen keskustelun analyysiin, jonka olen itse suorittanut. Niitä ei siis suinkaan voi luonnehtia tieteelliseksi tiedoksi vaan lähinnä kuvaukseksi omista tuntemuksistani. Saatan hyvinkin liioitella, melodramaattinen tunneihminen kun olen.
Käsittelen kuitenkin seuraavaksi vähän tarkemmin keskustelussa toistuvia minua kovasti ärsyttäviä hokemia ja sitä miten niiden liian helppo heittely kenties vaikuttaa yleiseen yhteiskunta- ja ihmistiedevastaiseen ilmapiiriin.
Muuten, jos tämä kaikki tuntuu tutulta, syynä voi olla, että olen kirjoittanut tästä aiemminkin, ainakin taannoisten Timo Haapalaa ja Ivan Puopoloa koskevien minikohujen yhteydessä.
Näissä aiemmissa jutuissani aiheisiin pureudutaan syvällisemmin. Niissä on myös enemmän linkkejä ja viittauksia kuin tässä toivottavasti kepeämmässä jutussa.
Arvovapaata tiedettä ei ole olemassa
Tämä on yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa hyvin suosittu ja tietenkin täysin tosi väittämä. Se on tosi monella eri tavalla. Ihmisen arvot ohjaavat hänen toimintaansa tutkijana siinä kuin kaikilla muilla elämänalueilla. Arvot tekevät ihmisen elämästä merkityksellistä ja määrittävät kaikkia valintoja, niin myös tutkimuskohteiden ja -menetelmien.
Väite on tosi myös joillakin hyvin syvällisillä tavoilla. Taloustieteilijälle on luontevaa ajatella, että tosiasioita koskevat uskomukset ovat subjektiivisia. On itse asiassa mahdollista päätyä saman näytön perusteella täysin rationaalisesti eri johtopäätöksiin, jos alkuperäiset uskomukset poikkeavat.
Kuten ekonomisti Markus Jäntti on julkisuudessakin korostanut, yksinkertaisen, vaikkapa palkkajakaumaa kuvaavan tunnusluvun valinta on sekin aina arvopäätös.
Postmoderni keskustelu siitä, voiko tietoa olla ja ovatko jotkut tietämisen tavat parempia kuin toiset, on sekin oikein kiinnostava ja relevantti.
Nämä kaikki ovat tärkeitä asioita. Kysymys on kuitenkin, mitä niistä seuraa arkisen tieteenteon näkökulmasta.
Kenties paljonkin, mutta missään tapauksessa seuraus ei tietystikään ole, että epämiellyttävät tulokset voi sivuuttaa tai omia tutkimuksiaan puolustaa vetoamalla kaiken subjektiivisuuteen tai arvovapaan tieteen mahdottomuuteen.
Jos tutkimustuloksia esimerkiksi haluaa kritisoida niiden arvolatauksen vuoksi on pystyttävä konkreettisesti osoittamaan, mitkä siinä tehdyt valinnat heijastavat tekijän arvoja ja miten tulokset muuttuvat, kun niitä katsotaan toisenlaisten arvojen näkökulmasta.
Tällainen kritiikki on kuitenkin ihan jokapäiväistä tieteellistä keskustelua ja hyvin kaukana yleisluontoisista ja itsetärkeistä arvovapaan tieteen mahdottomuuden julistuksista sosiaalisessa mediassa. Nämä julistukset ovat kuitenkin suhteellisen yleisiä eikä ole harvinaista, että niillä pyritään oikaisemaan ja korvaamaan yksityiskohtainen tutkimuksen kritiikki.
Kaikki tiede on ideologista
Tämä on jossakin määrin vain toinen tapa todeta edellinen totuus arvovapaan tieteen mahdottomuudesta. Myös tämä väite on totta.
Ehkä jatkan äskeisestä sen verran, että tiede hankkeena on täysin ideologinen. Ideologinen pyrkimys inhimillisen tietämyksen lisäämiseen ohjaa kaikkea tutkimusta. Useimpia tutkijoita elähdyttää myös halu parantaa maailmaa, lisätä hyvinvointia ja vähentää kärsimystä. Nämä ovat ideologisia päämääriä.
Millään ei ole mitään merkitystä ilman arvoja ja ideologioita, joten tietenkin ne ovat läsnä myös tieteessä.
Ideologia näkyy tieteessä toki myös haitallisesti. Kaikki katsovat maailmaa väistämättä oman ideologiansa välityksellä ja se heijastuu kaikkeen mitä ihmiset tekevät. Tiede ei ole tälle immuuni, kuten ei mikään muukaan inhimillinen.
Tiede, myös yhteiskuntatiede, on kuitenkin tietyllä tavalla poikkeuksellinen inhimillisen toiminnan haara. Tieteessä kaikki päättelyketjun osat, niin teorian rakentaminen, havaintojen tekeminen, havaintojen analyysi kuin johtopäätösten muodostaminenkin pyritään tekemään niin avoimesti kuin mahdollista.
Näin toimitaan juuri siksi, että tutkijan väistämättömät ja hänelle kenties näkymättömät arvopainotukset, vääristymät ja ideologiset suodattimet olisi mahdollisimman helppoa havaita. Muut tutkijat voivat siksi tarkastella samaa aineistoa ja katsoa päätyvätkö he samoihin lopputuloksiin vai onko alkuperäisessä tutkimuksessa päädytty johtopäätöksiin osittain ideologisista syistä.
Järjestelmä ei ole aukoton, mutta se on niin hyvä kuin inhimillisesti on mahdollista. Pätevä tutkimuksen ideologisuuden kritiikki toimii juuri tämän järjestelmän piirissä. Tällainen kritiikki tarkastelee tutkimusta huolellisesti löytääkseen ääneen lausumattomat tai lausutut ideologiset oletukset.
Sen sijaan, kuten jo sanottua, hyvä kritiikki ei ole yleisluontoista kaiken ideologisuuden julistamista.
Kaikki on poliittista
Kolmas versio samasta totuudesta on kaiken poliittisuus. Myös tämä on totta. Tiedettä ja erityisesti yhteiskuntatiedettä on mahdotonta vetää erilleen yhteiskunnallisesta päätöksenteosta, konflikteista ja valtakamppailusta. Ne ovat osa kaikkea inhimillistä toimintaa ja värittävät kaikkea mitä teemme.
Voin vain toistaa sen, minkä olen jo aiemmin sanonut. On kiinnostavaa väittää, että jokin tietty tutkimustulos heijastaa jotakin tietynlaista poliittista näkökulmaa, tekijöidensä luokka-asemaa tai sen sellaista ja esittää väitteen perusteluna tarkka analyysi sen kohteena olevasta tutkimuksesta.
Ei ole kiinnostavaa sivuuttaa yksittäistä tutkimusta tai kokonaista tutkimusalaa ylimalkaisella huomautuksella kaiken poliittisuudesta.
Havaintojen teoriapitoisuus
Ei ole olemassa puhtaita teoriattomia havaintoja. Kaikki havainnot on tehty jossakin teoriakehikossa. Myös tämä kiehtova, usein kuultu väite on syvästi tosi.
On mahdotonta käsitellä sitä syvemmin tässä ja kenties sen käsittely on kokonaan osaamisalueeni ulkopuolella. Riittänee mainita, että jopa kaikkein välittömimpinä pitämämme omat arkiset aistihavaintomme ovat täydellisesti teorian läpitunkemia. Emme näe tai kuule mitään raakana, vaan kaikki havaintomme ovat mallintamisen tulosta. Maailmaa (jos se on jossakin mielessä olemassa) on kerta kaikkiaan mahdotonta havainnoida ilman teoriakehikkoa.
Tästä totuudesta on monta eri versiota ja sen yksityiskohdista on mitä ankarinta erimielisyyttä. Harva lienee kuitenkaan eri mieltä siitä, että se on totta jollakin perustavanlaatuisella tavalla.
Jälleen kerran on kuitenkin kysyttävä, mitä tästä seuraa arkisen tieteellisen keskustelun tasolla. Vastaukseni ei varmaankaan enää yllätä. Siitä seuraa, että tutkimuksissa on esitettävä teoreettiset oletukset mahdollisimman läpinäkyvästi ja muiden tehtävä on etsiä niistä heikkouksia, piilotettuja teoreettisia oletuksia ja niin pois päin. Väitteisiin siitä, että tämä on pelkästään ja täysin empiirinen tutkimus on suhtauduttava kriittisesti.
Sen sijaan periaatteen yleinen toistelu on aika hedelmätöntä.
Ero yhteiskuntatieteiden ja luonnontieteiden välillä
Yhteiskuntatieteilijät ja humanistit korostavat itse mielellään ihmistieteiden ja luonnontieteiden eroja. Tällaisia eroja on olemassa. Yksi keskeisistä on se, että yhteiskunta- ja ihmistieteiden kohteet antavat itse tekemisilleen merkityksiä ja voivat kertoa niistä tutkijalle. Kohteet ovat myös yhtä fiksuja kuin tutkijat ja voivat reagoida tutkimuksen kohteena olemiseen yllättävillä tavoilla.
Tämä tarkoittaa, että ihmistieteissä voidaan ja pitää tutkia asioita, joita ei ainakaan kaikissa luonnontieteissä voida, kuten merkityksiä, intentioita ja niin edelleen. Tutkimuskohteiden luonne luo mahdollisuuksia ja rajoitteita joita muissa tieteissä ei ole.
Yhteiskuntatieteiden ja luonnontieteiden välillä on siis eroja, esimerkiksi nämä äsken mainitsemani. Taas voidaan kuitenkin kysyä, mitä nämä erot tarkoittavat käytännön tieteellisen keskustelun näkökulmasta.
Ainakin voin mainita yhden seikan, joka eroista ei seuraa. Niistä ei seuraa. että esimerkiksi otosten edustavuutta, syy-yhteyspäättelyä, yleistettävyyttä tai teoreettista johdonmukaisuutta koskevan kritiikin voisi väistää vetoamalla ihmistieteiden erityislaatuun. Nämä kaikki ongelmat esiintyvät yhtä lailla ihmis- ja yhteiskuntatieteissä kuin muissakin tieteissä.
Oma tulkintani on, että tällaisia väistöyrityksiä kuitenkin jatkuvasti esiintyy.
Taipumus lähteä ylätasolle
Jokaisessa käsittelemässäni tapauksessa toistuu sama rakenne. Sinänsä tosia, tärkeitä havaintoja kaiken subjektiivisuudesta ja niin edelleen toistellaan aivan kuin ne jollakin tavoin korvaisivat arkisen tiedekeskustelun. Tämä on valitettavaa.
Kaiken subjektiivisuudesta tai ideologiattoman tieteen mahdottomuudesta ei voida johtaa oikeastaan mitään kiinnostavaa sanottavaa tutkimuksesta, jossa tutkitaan tilastollisesti koulujen vaikutusta asuntojen hintatasoon. Valikoidun tai pienen aineiston perusteella yleistämistä ei voida puolustaa yhteiskuntatieteiden erityislaatuisuudella. Epämiellyttäviä tutkimustuloksia sosiaaliturvan kannustimista ei voi sivuuttaa tokaisemalla, että kaikki on poliittista.
Yleisesti, ylätason filosofisten totuuksien laukominen on harvoin mikään argumentti, kun yhteiskuntatieteen tutkimustuloksia arvioidaan ja niistä väitellään niin sanotusti ruohonjuuritasolla. Tässä keskustelussa on puhuttava konkreettisesti kunkin yksittäisen tutkimuksen menetelmistä, aineistosta, rajoitteista, yleistettävyydestä ja teoriapohjasta.
Suurten filosofisten totuuksien heittely oikean keskustelun korvikkeena on paitsi laiskaa, myöskin omiaan rapauttamaan ihmisten uskoa tieteeseen yleensä ja yhteiskuntatieteeseen erityisesti.
Jos yhteiskuntatieteilijät itse toistelevat alinomaa kaiken poliittisuutta ja ideologisuutta, heidän ei pitäisi olla yllättyneitä kun saavat lukea pääkirjoitussivulta pula-ajan version omista sanoistaan. Jos he väistävät kritiikkiä piiloutumalla tieteidensä erityislaatuisuuden taakse, ei ole ihme, jos lehdessä kerrotaan, että ne eivät oikeastaan ole tiedettä ollenkaan.
Mikään sanomani ei vapauta Helsingin Sanomia vastuusta. Meillä on lupa odottaa suurimmalta sanomalehdeltä erilaista asennoitumista tieteeseen. Voi kuitenkin kysyä, mitkä kaikki asiat tähän asenteeseen ovat vaikuttaneet.
Kaiku vastaa ja niin pois päin
Hyvä lukija, mietit kenties, että aikamoinen jupakka käytännössä yhdestä virkkeestä yhdessä pääkirjoituksessa. Tämä ihmettely paljastaa tietenkin heti, että Twitter ei ole sinulle tuttu keskustelualusta. Siellähän yhdestä virkkeestä raivostuminen ei ole harvinaista. Pikemminkin kokonainen virke on Twitterin pöyristymiskohteeksi harvinaisen laaja tekstimassa.
Mutta ehkä juuri se, että kysymyksessä on yksittäinen virke, on merkittävää. Vaikuttaa selvältä, että kysymyksessä ei ole tahallinen, tarkkaan harkittu provokaatio vaan vain ohimennen heitetty, itsestään selvänä pidetty ajatus. Juuri siksi se tulee paljastaneeksi kirjoittajan synkän asenteen niin selvästi.
Yhteiskuntatieteilijöiden ja meidän yhteiskuntatiedettä rakastavien on kuitenkin syytä miettiä myös omaa käytöstämme. Mediassa ja kansalaiskeskustelussa esiintyvät tiedeasenteet eivät synny itsestään, vaan heijastavat tieteentekijöiden itse julkisuudessa käymää keskustelua.
Jos kuuntelee tiedevihamielistä puhetta oikein tarkkaan, voi ehkä kuulla vääristyneen kaiun omista sanoistaan.
Keskustelu
Yksi tyhmimpiä, ja luonnollisesti yhteiskuntatieteilijöiden suosituimpia, julistuksia on, että tiede, tai mikään, 'ei ole arvovapaata'? Tämä ei tarkoita yhtään mitään; mitä jos jonkun ihmisen ainoa arvo on tieteellinen menetelmä? Silloin hän ei tietenkään halua tehdä mitään arvovapaata, vaan hän tekee ideaalitiedettä. Ylipäänsä yhteiskuntatieteilijät ikävä kyllä julistavat tätä arvovapaudettomuutta ikään kuin se olisi 0-1-ilmiö, siis binäärinen kuten naistutkimusta vastustavat sanovat.
'Kaikki on poliittista' on kaunisteleva ilmaisu joitakin yhteiskuntatieteitä luonnehtivasta lähtökohdasta, joka oikeasti kuuluu 'kaikissa ilmiöissä ja suhteissa on kyse vallasta', joka ajatus johtaa pelkkään riitelyyn, vihanpitoon ja loputtoman syvään huumorintajuttomuuteen.
Yhteiskuntatieteiden ja luonnontieteiden välillä on kyllä sellainen ero, että osa edellisistä ei kovasti arvosta ajatusta siitä, että kyseisen 'tieteen' teoriakehikon olisi syytä olla johdonmukainen; selkeimmin tämä näkyy haluttomuudessa formalisoida kyseisen 'tieteen' perusteita/aksiomia.
Pursiainen antaa ymmärtää, että HS on jotenkin väärässä antaessaan ymmärtää, että tieteellisyyden määrettä voidaan annostella eri intensiteetillä eri aktiviteeteille. Tämä on mielestäni virheellinen näkemys. Vaikka tieteellisyyttä ei voitaisi täsmällisesti kvantifioida, on selvää, että esimerkiksi aikaisen aamun tv:n ennustustoiminta on vähemmän tieteellistä kuin Kantarin mielipidetiedustelut. On myös selvää, että aktiviteetti, joka tapahtuu yliopistossa ei välttämättä ole tieteellistä.
"Tieteen ydin" näyttää tässä viittaavan sellaiseen tieteen tekoon, joka voi vankasti nojautua empiirisiin havaintoihin. Tämmöinen insinööri-tohtori nostaa hattua korkealle mm. sellaisille yhteiskuntatieteilijöille, jotka pystyvät sellaista - vankkaa - yhteiskuntatiedettä tekemään. Me ihmiset ja yhteiskuntamme ovat huomattavan vaikeita tutkimuskohteita (pitää hallita käyttäytymistieteet ja muistaa, että on itsekin osa tutkimuskohdetta).
Setäni Antin "Hassin Paperi" -kirjan ja sen herättämän vilkkaan keskustelun tärkein viesti on minusta se, että Taistolaisuutta ei ole tutkittu yhteiskunnallisen ilmiönä, ja että se olisi nyt syytä tehdä.
Tällaisen tutkimuksen tekee ajankohtaiseksi myös se, että siihen ilmeisesti liittyi valittujen kohderyhmien manipulointia. Ainakin minun, 1960-luvun lukiolaisen ja 1970-luvulla opiskelleen) on vaikea uskoa, että se Taistolaisuus-ilmiö, jonka ympärilläni näin ja koin, olisi voinut syntyä ja edetä ilman nuorten ihmisten määrätietoista manipulointia.
Tänään manipuloinnin keinot ja seuraukset ovat nousseet aivan eri tasolle, kuin millä ne tuolloisen Taistolaisuus-ilmiön aikana olivat (niinkuin nähtiin esim. Trumpin kannattajien käyttäytymisessä Capitolilla)- mutta manipuloinnin perusmekanismit lienee edelleen samat.
Olen iloinen, että tämä asia on nyt MustRead'in kriittisessä tarkastelussa.
Lapiota heiluttavalla ojankaivajalla voi olla toki ideologinen missio saada oja valmiiksi jotta sitä kautta juoksutettava vesi saa jotain hyvää aikaan. Mutta jos mittaan koksipartikkelin pyrolyysinopeutta laboratoriossa ja julkaisen sen tuloksen eri lämpötiloissa luonnontieteen ja tekniikan tiedejournaalissa, niin en siitä kyllä ideologiaa löydä.
Twitteriä voi hyvin moittia siitä, että tekstin mitta on rajoitettu liian lyhyeksi. On toisia kirjoitusalustoja, joissa pituudella ei ole mitään rajoitetta. Voisi ehkä olla.
Mietin myös, että yhteiskunta- ja humanististen tieteiden tutkimuskohteet ovat luonnon-, lääke- ja teknisten tieteiden kohteita useammin sellaisia, että ns. kenellä tahansa voi olla niistä oma näkemys, koska ihmistieteiden kohteet kuuluvat usein ihmisten arkikokemusten piiriin. Esimerkiksi: monilla on kokemuksia ja näkemyksiä koulutuksesta ja kasvatuksesta, koska lähes kaikki ovat käyneet koulua tai erittäin monet ovat kasvattaneet lapsia. Tai lähes kaikki ovat katsoneet elokuvia. Siksi kasvatustiede tai elokuvatutkimus voi vaikuttaa "ideologiselta" ja epäilyttävältä, koska tulokset eivät vastaa arkikokemusta. Sensijaan ihmisillä tapaa olla arjessaan vähän kokemuksia vaikkapa mitokondrioista, joten geenitutkimus saa harvemmin syytöksiä "ideologisuudelta".
HS siis nostaa ideologioista esiin harvinaisen dogmaattisen ja harvinaisen aggressiivisen ideologian ja vihjailee, että kokonaiset tutkimusalat ovat vaarassa liukua taistolaisuuteen verrattavaan tilaan.
Kun tutkimusmaailmassa viitataan ideologian kaiken läpäisevyyteen, ei kyse ole tällaisista syytöksistä vaan juurikin sen kaltaisista seikoista, että valintoja ei pääse pakoon, eikä (ainakaan kaikille) valinnoille ole objektiivista perustetta, vaan ne liittyvät esimerkiksi ihmisen arvostuksiin ja (tiedon)intresseihin. Ideologiat ovat enimmäkseen myös muuntautumiskykyisiä (ei-dogmaattisia), heijastavat tavalla tai toisella todellisuutta vaikka suuntautuvat myös tulevaisuuteen eli on jokin ajatus mitä hyvä tulevaisuus pitää sisällään jne. Tässä puhutaan siis aivan eri asiasta kuin HS:n vihjailevassa tekstistä.
Jätän tässä käsittelemättä myös sen, että minkälaista se pelottava intersektionaalisuus oikein on, ja minkä poliittisen ideologian suunnalta näitä pelkoja on tapana lietsoa. Mainitsen kuitenkin, että teksi sisälsi myös performatiivisen ristiriidan, kun se kuulutti empirian ja vähäisemmän ideologisuuden perään. Siinä kuitenkin nojattiin poliittisista kiistoista kertovaan kirjaan, joka oli asianosaisen kirjoittama omakustanne. Jota ei siis tietenkään ole vertaisarvioitu, mutta se ei myöskään ole käynyt läpi normaalia kustantajan laadunvalmistusprosessia. Tätä kirjaa vaadiittiin myös pakolliseksi oppisuunnitelman osaksi nimenomaan todistamaan historiasta. Teoksen luotettavuutta ei arvioitu millään tavalla (mutta tämä on vain sivujuonne).
Jää myös epäselväksi, mihin lähteisiin HS nojaa arvioidessaan yliopistomaailman nykytilaa.