Siveettömiksi leimattujen naisten rankka reissu – naisvangit hylättiin turvattomaan asemaan 1800-1900-lukujen vaihteen Suomessa

Vankilaan joutuneet naiset kohtasivat runsas sata vuotta sitten rankkaa syrjintää. ”Yhteiskunnassa, jossa naisen tärkein tehtävä oli lasten kasvattaminen, vankilaan joutuminen oli erityisen marginalisoiva kokemus”, kirjoittaa akatemiatutkija Johanna Annola. VAPAA LUKUOIKEUS

Johanna Annola Tampereen yliopisto
"Ihanteista poikenneet naiset leimattiin usein hysteerisiksi tai siveettömiksi”, sanoo akatemiatutkija Johanna Annola. Hänen uusin tutkimuksensa Tampereen yliopistossa kertoo naisvankien tarinan heidän kirjoittamiensa kirjeiden kautta.


UUSIN TUTKIMUS

MustRead Akatemian palstalla tieteentekijät kirjoittavat yleistajuisesti uusimman tutkimusartikkelinsa tuloksista. 

Historiallisten marginaaliryhmien tutkimus tekee näkyväksi menneisyydessä vaikuttaneita syrjimisen prosesseja ja antaa äänen ihmisille, jotka on usein sivuutettu suomalaisesta yhteiskunnasta kirjoitettaessa. 

Artikkelini toimii tienraivaajana, koska suomalaisten naisvankien ja -vankiloiden historiaa ei ole aiemmin juuri tutkittu. Kirjeet tarjoavat poikkeuksellisen näkökulman yli sata vuotta sitten eläneiden naisvankien ajatuksiin ja valintoihin. 

Naisvangit olivat todellinen yhteiskunnan marginaaliryhmä. Jotain naisten heikosta asemasta kertoo, että kirjeiden vastaanottaja oli nimenomaan helsinkiläinen naisten turvakodin johtajatar Emma Mäkinen

Osa kirjoittajista oli ollut turvakodissa ennen vankilaan joutumistaan, osa taas pyrki järjestämään sieltä itselleen paikan vapautumisensa varalle. Yhtä kaikki, naisvangit olivat usein eläneet varsin turvattomassa ympäristössä ennen vankilaan joutumistaan, ja kohtasivat saman ongelman myös vapautumisensa jälkeen.

Naisen vaihtoehtoina oli siveellisyys tai syrjäytyminen

Vangit kirjoittivat kirjeensä aikana, jona naisen tärkeimpänä tehtävänä pidettiin lasten kasvattamista. Siveellisyys oli ennen kaikkea ylempien yhteiskuntaryhmien käsityksen mukaan kunnon naisen keskeisin ominaisuus. Ihanteesta poikennut nainen joutui helposti syrjinnän ja erilaisten rankaisutoimien kohteeksi. 

Tuona aikana poikkeavuus, ”lankeaminen”, saattoi tarkoittaa seksin myymistä, esiaviollisia tai avioliiton ulkopuolisia sukupuolisuhteita, aviottoman lapsen synnyttämistä, alkoholin käyttöä tai rikoksia. Etenkin vankilatuomio leimasi naisen, todennäköisesti loppuiäkseen.

Kirjeitä kirjoittaneet vangit olivat suurimmaksi osaksi työläisnaisia. He olivat syntyneet torppareiden tai työmiesten perheisiin, olleet piikoina tai työskennelleet tehtaassa. Jossain vaiheessa naiset olivat kuitenkin astuneet syrjään kaidalta polulta ja päätyneet vankilaan irtolaisuuden, varkauksien, parituksen tai lapsenmurhan vuoksi. Kirjeissään turvakodin johtajattarelle he pyysivät anteeksi huonoja valintojaan, etsivät kattoa päänsä päälle tai huolehtivat lastensa asioista.

Naiset eivät kirjeissään välttämättä kertoneet suoraan rikoksistaan, vaan turvautuivat uskonnollisiin kiertoilmauksiin. Esimerkiksi varkaudesta tuomittu Erika kirjoitti vajonneensa ”turmelluksen suohon”, ja parituksesta istunut Helena kertoi ”vetäneensä päälleen” synnin. Anna, joka oli ilmeisesti saanut tuomion irtolaisuudesta, mainitsi eläneensä ”suruttomasti ja maailman mielen jälkeen”.

Yhteiskunnallinen luokka-asema vaikutti käyttäytymissääntöihin

Vangit eivät välttämättä pitäneet itseään niin siveettöminä kuin kirjeissään antoivat ymmärtää. 

On mahdollista, että esimerkiksi edellä mainittu Anna oli tajunnut elävänsä ”surutonta” elämää vasta siinä vaiheessa, kun viranomaiset kiinnittivät huomiota hänen elämäntapaansa. Tämä johtui siitä, että eri yhteiskuntaryhmien naisihanteet poikkesivat toisistaan: muun muassa esiaviolliset suhteet olivat työväestön keskuudessa jossain määrin hyväksytympiä kuin yhteiskunnan keski- ja yläryhmissä. 

Vankien kirjeet suuntautuivat alhaalta ylös. Kirjoittaessaan naiset katsoivat parhaaksi peilata omaa elämäänsä ylempien yhteiskuntaryhmien naisihanteeseen, tunnustaa olevansa ”langenneita” sekä vakuuttaa pyrkivänsä parannukseen. Tällainen puhetapa teki todennäköisesti hyvän vaikutuksen sekä uskovaiseen turvakodin johtajattareen että vankilan johtoon, joka tarkkaili vankien kirjeenvaihtoa. 

Kirjeet ovat siis myös eräänlaisia esityksiä, joiden sanamuodot saattoivat olla strategisia valintoja. Naisten toimintaa ohjasivat tällöin  heidän käsityksensä siitä, mitä vallanpitäjät heiltä toivoivat. Vankilakirjeet ovat esimerkki tavoista, joilla syrjäytyneet pyrkivät vaikuttamaan omaan elämäänsä siitä huolimatta, että heidän toimintamahdollisuutensa olivat varsin rajalliset.

Kirjeet kertovat suomalaisen yhteiskunnan turvattomuudesta

Vankien kirjeet tuovat esiin 1800- ja 1900-lukujen vaihteen suomalaisen yhteiskunnan turvattomuuden. Naiset arvelivat putoavansa vapautumisensa jälkeen tyhjän päälle, sillä entisten vankien oli vaikea saada työtä, eikä läheisten apuun voinut luottaa. 

Moni kirjoittajista koki tulleensa läheistensä hylkäämäksi. Esimerkiksi Emelia oli kirjoittamishetkellä ollut vankilassa jo 14 vuotta ja kertoi, ettei hänellä ollut enää ystäviä tai omaisia. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi anoa apua tuntemattomalta, kenties turhaan.

Yksin jäämisen tunne johtui paitsi läheisten kontaktien puuttumisesta myös siitä, että yhteiskunnallisia turvaverkkoja ei ollut. Ainoa sosiaalisen turvan muoto oli köyhäinhoito, mutta kunnilla ei ollut lain mukaan velvollisuutta auttaa kirjoittajien kaltaisia työkykyisiä aikuisia. 

Vaihtoehtojen puute tosin lienee ollut vangeille tuttua jo ennestään: mahdollisesti juuri köyhyys ja näköalattomuus olivat ohjanneet heitä kohti rikollista elämäntapaa tai sellaisia epätoivoisia ratkaisuja kuin aviottoman lapsen surmaaminen. 

Tämä artikkeli on julkaistu Creative Commons CC BY-ND 4.0 -lisenssillä.

Piditkö artikkelista?

Rekisteröidy ja kokeile MustReadia 14 päivää maksutta

Tutkittutieto.fi

Keskustelu

Anneli Larmo 2.11.2021 20:11
Kiitos hyvästä kirjoituksesta.

Jätä kommentti