Miten vähentää soiden hiilidioksidipäästöjä? Vedenpinnan säätely on hyvä lähtökohta, mutta erilaiset suot vaativat erilaisia työkaluja – rahastakin on pakko puhua

Suomi on suomaa, ja soiden hyödyntäminen on perinteisesti ollut iso osa puu- ja ruokatuotantoa ja energiantuotannon huoltovarmuutta. Nyt on tarve muuttaa näkökulmaa ja huolehtia siitä, että turpeeseen sitoutunut hiili ei karkaa takaisin ilmakehään, kirjoittaa erikoistutkija Anna Laine-Petäjäkangas Geologian tutkimuskeskuksesta. VAPAA LUKUOIKEUS

Anna Laine-Petäjäkangas Geologian tutkimuskeskus
"Soiden ennallistaminen ja kosteikkoviljely kaipaavat taloudellisia kannustimia ja toimivia tukimuotoja", korostaa Anna Laine-Petäjäkangas

Suot ovat maailman hiilitiheimpiä ekosysteemejä. Ne kattavat noin 3 prosenttia maapallon maapinta-alasta mutta säilövät turpeessa kaksi kertaa niin paljon hiiltä kuin on sitoutunut maailman metsiin. Suomen maa-alasta on soita lähes kolmannes.

Metsät sitovat enemmän hiiltä kuin suot. Suoturpeessa hiili kuitenkin säilyy märissä, vähähappisissa oloissa vuosituhansia, toisin kuin metsän puissa, jotka kaadetaan tyypillisesti alle 80 vuodessa.

Kuivatus hajottaa turpeen

Soiden taloudellinen hyödyntäminen vaatii lähes aina kuivatuksen. Tämä saa turvepatjan hajoamaan kiihtyvää tahtia. Ojitetun suon turve vapauttaa hajotessaan hiilidioksidia.

Suomen alkuperäisestä 10,2 miljoonan hehtaarin suoalasta on ojitettu yli puolet metsätalouskäyttöön, 0,5 miljoonaa hehtaaria on ollut maatalouden käytössä ja noin 0,1 miljoonaa hehtaaria turvetuotannossa. Yli miljoona suohehtaaria on aikojen saatossa turpeen hajotessa lakannut olemasta suota.

Soiden hiilivarastoa voidaan suojella vettämällä, eli nostamalla vesi takaisin lähelle suon pintaa. Suon vettämisellä voidaan tähdätä suon ennallistamiseen, mikä lisää sekä hiilinieluja että luonnon monimuotoisuutta.

Toinen tapa on siirtyä kosteikkoviljelyyn, jolloin tiettyjä viljelykasveja pystytään kasvattamaan märissä oloissa. Toimien vaikuttavuus kuitenkin vaihtelee eri tavoin hyödynnettyjen soiden välillä.

Tropiikissa ojittettujen soiden vettäminen leikkaisi merkittävästi maailman kasvihuonepäästöjä.

Myös Suomessa ilmastopäästöjä voidaan leikata vettämisen avulla. Toimenpiteen hyödyt eri ympäristöissä turvepelloilla, metsäojitetuilla soilla ja turvekentillä ovat kuitenkin erilaiset. Miten ne eroavat, siitä seuraavaksi.

Turvepellot puhkuvat päästöjä

Valtaosa Suomen turvemaiden päästöistä tulee turvepelloista. Vaikka niiden ala on vain 10 prosenttia koko maan peltoalasta, päästöt ovat noin 60 prosenttia maatalouden kaikista päästöistä. Hiilidioksidin lisäksi turvepelloilta karkaa typpioksiduulia, jolla on voimakas lämmittävä vaikutus.

Turvepeltojen ennallistamisesta takaisin suoksi on Suomessa hyvin vähän kokemuksia. Keski-Euroopassa on todettu, että runsasravinteinen, lannoitettu pintamaa on syytä poistaa ennen vettämistä, jotta metaanipäästöt eivät nouse pilviin.

Myös suokasvillisuuden, kuten rahkasammalten palauttaminen turvepellolle lienee haastavaa, sillä lähdetään nollasta. Lisäksi viljelykasvien ja rikkaruohojen siemenet säilyvät maassa ja itävät vuosien ajan rajoittaen suokasvien kasvutilaa.

Ennallistaminen on maanomistajalle tuottamatonta puuhaa, koska nykynormein siitä koituu lähes pelkkiä menoja, niukasti tuloja. Ennallistaminen voisi tulla houkuttelevaksi vain, jos hiilikompensaatiota kasvatettaisiin tuntuvasti ja pian.

Ennallistamisen sijaan turvepeltojen tulevaisuuden toivoksi ajatellaan kosteikkoviljelyä ja säätösalaojitusta. Siinä vedenpinta nostetaan tasolle, joka vähentää turpeen hajoamista. Samalla siirrytään satokasveihin ja viljelymenetelmiin, jotka sietävät märkiä olosuhteita.

Suomen hallitusohjelmassa tavoitteeksi on asetettu siirtää 30 000 hehtaaria turvepelloista kosteikkoviljelyyn vuoteen 2030 mennessä. Tämä vaatii tuekseen suomalaista tutkimusta meille sopivista kasveista ja menetelmistä. Myös tukijärjestelmää pitää kehittää, jotta kosteikkoviljely saa selkeät kannustimet.

Tarkkana hiilen ja metaanin kanssa

Suomen ojitetuista soista valtaosa kasvaa puuta. Metsäojitus on rankasti heikentänyt suolajiston monimuotoisuutta, ja useat suotyypit ovat Suomessa nykyään uhanalaisia.

Metsäojitettujen soiden ennallistamisesta on Suomessa paljon kannustavia kokemuksia. Suolajisto, kuten rahkasammalet ja tupasvilla, runsastuu melko nopeasti vettämisen ja puuston vähentämisen jälkeen. Sen sijaan ilmastovaikutusten todentaminen on monimutkaista, ja vankkaa tutkimustietoa aiheesta on vähän.

Rehevät suot hönkivät enemmän hiilidioksidia kuin karut. Niinpä rehevän suon ennallistaminen on ilmastolle parempi, koska se vähentää enemmän päästöjä.

Metaani riskinä

Karujen soiden ennallistaminen on kuitenkin tutkimustiedon perusteella kokonaisuutena parempi vaihtoehto kuin rehevien soiden. Miksi näin?

Syynä on, että rehevän suon vettäminen voi posauttaa ilmoille isot metaanipäästöt. Metaani on erityisen ärhäkkä kasvihuonekaasu.

Myös taloudelliset näkökulmat suosivat karujen soiden ennallistamista. Karut suot eivät ole omistajalle mikään kultakaivos: männikkö on harvaa ja kitukasvuista. Sellaisen ennallistaja menettää vähemmän puutuloja kuin jos kyseessä olisi rehevä suo.

Ilmastopäästöihin vaikuttaa myös se, miten suometsää käsittelee. Esimerkiksi kunnostusojituksia ei tarvita, jos metsää kasvatetaan jatkuvapeitteisesti. Tämä tarkoittaa, että puita on kaikkialla, mutta puuston määrä ja ominaisuudet vaihtelevat.

Jatkuvapeitteisessä metsässä vesi voidaan pitää lähellä suon pintaa ilman, että puiden kasvu merkittävästi vähenee. Korkea vedenpinta suojelee samalla turpeen hiilivarastoa.

Turvekenttien jälkikäyttömuodot villi kortti?

Kun energiaturpeen tuotantoa on ajettu nopeasti alas, tuotannosta on vapautunut runsaasti turvekenttiä. Myös niiden luonne on muuttunut.

Aiemmin Suomessa turve ”tuotettiin loppuun”, eli kentälle pyrittiin jättämään vain hyvin ohut turvekerros. Nyt toiminnan kannattamattomuus saa toimijan jättämään leikin kesken, ja tuotannosta poistuvilla kentillä voi hyvinkin olla paksu turvepatja.

Tuotannon loputtua turvekenttä siirtyy joka tapauksessa toiseen, maanomistajan valitsemaan käyttömuotoon.

Hiilineutraaliustavoitteet voisivat toimia kannustimena, kun turvekentän jälkikäytön vaihtoehtoja punnitaan. Ohutturpeisille loppuun tuotetuille turvekentille sopivia olisivat esimerkiksi uusiutuvan energian tuotanto, kuten aurinko- ja tuulipuistot ja nopeasti kasvavat biomassat tai kosteikkoviljely.

Talous ja ympäristö vaakakupeissa

Paksuturpeisilla kohteilla taas olisi järkevintä siirtyä toimintaan, joka säästäisi olemassa olevan turpeen eli pitäisi hiilen pois ilmakehästä. Tämä vaatii märät olosuhteet.

Vaihtoehtona olisi kosteikkoviljely tai esimerkiksi rahkasammalen kasvatus kasvuturpeen korvaajaksi. Jos taas mennään luonto ja monimuotoisuus edellä, hyvä vaihtoehto olisi ennallistaminen.

Monet näistä maankäyttömuodoista vaativat melko isoja taloudellisia panostuksia. Tulonmuodostus jää vähäiseksi, jos sitä vertaa perinteisiin keinoihin eli metsittämiseen ja maatalouskäyttöön. Tarvitaan siis taloudellisia kannustimia, jotta toiminta lähtisi muuttumaan hiilineutraalimpaan suuntaan.

Ongelma on siinäkin, että näitä uusia käyttömuotoja ei ole Suomessa juurikaan kokeiltu tai niiden vaikutuksia tutkittu. Ei siis tiedetä, miten ne toimivat Suomen olosuhteissa.

Tutkimusta ja tukea tarvitaan lisää

Kuten edeltä luit, eri maankäyttömuotoja edustavat suot eivät ole veljeksiä keskenään. Päästöt ja päästövähennyksiin tarvittavat panokset eroavat turvepeltojen, suometsien ja turvekenttien välillä.

Vedenpinnan nostolla eli ennallistamisella ja kosteikkoviljelyllä voidaan tukea hiilineutraaliustavoitetta. Samalla torjutaan monimuotoisuuden katoa.

Suomessa ei ole pulaa vettämiskohteista, ja erilaisia toteutustapojakin löytyy. Valitettavasti vaikutukset hiilen sidontaan ja monimuotoisuuteen sekä mahdolliset taloudelliset tavoitteet ovat usein keskenään ristiriidassa.

Laajan asiantuntijakatraan Suomen Luontopaneelille työstämä Soiden ennallistamisen suoluonto-, vesistö-, ja ilmastovaikutukset –raportti korostikin, että ennallistamisen hyötyjen maksimointi edellyttää monitahoista ja huolellista arviointia.

Talouspointtiin lisähuomiota

Teknisesti ja taloudellisesti helpoiten ennallistettavat kohteet eivät välttämättä ole paras tapa lisätä monimuotoisuutta. Arvokkaimmat kasvilajit vaativat kalliita, intensiivisiä toimenpiteitä ja esiintyvät rehevillä soilla. Näiden soiden taloudellinen tuotto taas on parempi ojitettuina kuin ennallistettuina.

Tutkimustieto onneksi lisääntyy lähivuosina muun muassa maa- ja metsätalousministeriön Hiilestä kiinni -ohjelman ansiosta. Samanaikaisesti olisi syytä kehittää taloudellisia kannustimia ja toimivia tukimuotoja sekä ennallistamiseen että kosteikkoviljelyyn. Näin muutkin tahot kuin julkinen sektori voisivat herätä toteuttamaan soiden järkevää käyttöä.

Tämän sisällön mahdollistaa Geologian tutkimuskeskus.
Journalistinen päätösvalta on MustReadin toimituksella.

Tämä artikkeli on julkaistu Creative Commons CC BY-ND 4.0 -lisenssillä.

Piditkö artikkelista?

Rekisteröidy ja kokeile MustReadia 14 päivää maksutta

Keskustelu

Tätä juttua ei ole vielä kommentoitu.

Jätä kommentti