Syötkö ruokaa? Joka päivä? Jos vastasit kyllä, olet mukana ruokajärjestelmässä. Nykyinen, vuosikymmenten saatossa rakentunut globaali ruokajärjestelmä pääsi kehittymään ilman huolta huomisesta ja vastuuta teknologioiden ja liiketoimintamallien haitallisista vaikutuksista elinympäristöllemme, ihmisille ja eläimille.
Suurelle osalle meistä ruuan kuluttajista järjestelmän karut ulkoisvaikutukset alkavat olla tiedossa: hiilipäästöt ja massiivinen luontokato, harmaa työvoima ja huonot työolot kehittyvissä maissa, nälänhätä ja ravinnepuutos köyhissä maissa, lihavuuspandemia ja krooniset elintapasairaudet rikkaissa maissa. Olemme pisteessä, jossa yksipuolisesti taloudellisille tavoitteille perustuvan ruokajärjestelmän rakenne on vaaraksi itselleen.
Ruoka ei ole vain ravintoa
Lautasille valittu ruoka ei ole vain energiaa ja ravintoaineita, vaan yksi eniten kulttuuriimme, päivittäisiin käytänteisiimme, aistikokemuksiimme ja identiteetteihimme kietoutunut asia. Tiedämme, millainen ihminen tilaa ravintolassa huippukallista japanilaista wagyu-härkää ja kuka valitsee kaupasta kasvispyörykät.
Koska ruokavalintamme perustuvat myös sosiokulttuurisiin rakenteisiin, pelkät teknologiset ratkaisut eivät riitä ruokakäyttäytymisemme muuttamiseen. Tarvitaan laaja arsenaali ihmis- ja yhteiskuntatieteisiin pohjautuvia työkaluja.
Julkinen keskustelu käyttäytymisenmuutoksesta keskittyy liha- ja maitotuotteiden kulutuksen vähentämiseen, koska maatalous – etenkin eläintuotanto – ovat keskeisiä kasvihuonepäästäjiä. Laajamittaisten vesistövaikutusten ja maankäytön vuoksi ne aiheuttavat myös luontokatoa.
Kestävyysmurros ei silti edellytä totaalikieltäytymistä eläinperäisistä tuotteista. 37 kansainvälisen tutkijan muodostaman EAT-Lancet-komission mukaan planetaarisesti kestävä 2 500 päivittäisen kalorin ruokavalio sisältää noin 300 grammaa lihaa viikossa ja 250 grammaa maitotuotteita päivässä.
Yksilökeskeisessä kulttuurissamme vaade kohtuullistamisesta on monelle vastenmielinen, ja toisaalta osa ihmisistä vaatii jyrkempääkin linjaa. Arvolatautunut väittely eläinperäisistä tuotteista on haitaksi, koska se ajaa ihmiset poteroihinsa. Sen lisäksi se hautaa alleen muut olennaiset näkökohdat ruokajärjestelmän kestävyysmurrokseen, kuten tiettyjen ruokakasvien ylikulutuksen ja siihen liittyvän ultraprosessoinnin.
Suuri päästöjen ja luontokadon aiheuttaja
Maatalouden ja sen maankäytön päästöt muodostavat noin viidenneksen globaalin taloustoiminnan päästöistä. Teollisen elintarviketuotannon ja jakelun kokonaisvaikutus ilmastonmuutokseen on tätäkin suurempi.
Koko globaalin ruokajärjestelmän päästöt voivat kohota jopa 40 prosenttiin kaikista ihmisen aiheuttamista päästöistä, kun mukaan sisällytetään tuotannon esi- ja jälkikäsittelyt toimitusketjussa. Näihin päästöihin YK:n maatalousjärjestä FAO laskee lannoitteiden tuotannon, ruuan prosessoinnin sekä vähittäiskaupan, kuluttamisen ja jätteiden hävittämisen vaiheet.
Järjestelmän kolme päästökategoriaa ovat maataloustuotanto, maankäytön muutokset sekä toimitusketjun esi- ja jälkikäsittely. Vuonna 2018 maataloustuotannon osuus oli 44, maankäytön muutoksen 20 ja toimitusketjun esi- ja jälkikäsittelyiden 36 prosenttia. Ajanjaksolla 1990–2018 esi- ja jälkikäsittelyn päästöjen osuus kasvoi, kun kaksi muuta laskivat.
Ei siis riitä, että puhumme vain maatalouden päästöistä. Katse on suunnattava myös siihen, miten ruokaa prosessoidaan, kuljetetaan ja jaellaan, ja miten hävikin ja kuluttamisen jälkeiset ravinteet käsitellään ja saatetaan takaisin kiertoon.
Eläintuotannon massiivinen laajentuminen on syystäkin saanut eniten huomiota keskusteluissa kiihtyvästä luontokadosta. 46 prosenttia maapallon asuttavasta pinta-alasta on maatalouskäytössä, josta 77 prosenttia eläintuotannossa.
Kuitenkin myös kasvien biologinen monimuotoisuus jäljelle jäävällä 23 prosentin alalla hupenee huolestuttavasti. Maapallon alkuperäisistä, noin 30 000:sta ihmisravinnoksi kelpaavasta kasvilajista nyt vain noin 170:aa viljellään kaupallisesti merkittävässä määrin. Vain kolmella (riisi, vehnä, maissi) katetaan yli 40 prosenttia maailman energiantarpeesta. Näiden lajikkeiden monokulttuurit, eli ylikorostunut viljely muiden lajikkeiden kustannuksella, kiihdyttävät luontokatoa eläintalouden ohella.
Asialla on suora yhteys ilmastopäästöjä ja liikalihavuutta aiheuttavaan kulutuskäyttäytymiseen. Mainituista kolmesta raaka-aineesta valmistetaan tärkkelys, muunnettu tärkkelys ja sokerisiirapit, joista koostuvat teollisesti kaikkein intensiivisimmin prosessoidut ruokamme – virvoitusjuomat, makeiset, murot, suolaiset välipalat, osa valmisruuista, monet pakatut leivät ja keksit.
Uusien tutkimusten mukaan nämä ultraprosessoidut ruuat kattavat jo jopa 57 prosenttia Britannian ja 80 prosenttia Yhdysvaltojen ja Kanadan väestöjen kuluttamista kilokaloreista. Himomme näitä ruokia kohtaan selittyy paitsi nopeaa energiansaantia priorisoivilla perintötekijöillämme, myös niiden edullisilla hinnoilla, jotka monokulttuurien tehotuotanto mahdollistaa.
Helpot, nopeat, koukuttavat ja halvat ruokamme vievät elintilan kasvien kirjolta. Ne myös aiheuttavat enemmän päästöjä kuin tuoreemmat ja vähemmän prosessoidut ruokatuotteet.
Luonto ei kysele
Kestävyysmurros ja vihreä siirtymä ruuan osalta ei onnistu, ellemme muuta myös tapojamme kuluttaa ruokaa. Mikä neuvoksi?
Järjestelmähaasteiden selättämiseen ei ole hopealuotia. Aidosti vaikuttavat ratkaisut muokkaavat nykyjärjestelmän kytköksiä ja lainalaisuuksia perustavanlaatuisesti.
Maatalous-, elintarviketeollisuus-, ruokakauppa- ja jakelualojen kokonaiskestävyyteen johtavaan rakennemurrokseen tarvitaan politiikkaa, jolla kaikkia sen osa-alueita – myös kulutusta – ohjataan kestävämpään suuntaan. Maataloustuet ja verotus tulee valjastaa asian ajureiksi. Niiden toteutuksessa pitää huomioida eri tasot globaalista alueelliseen.
Monen eri järjestelmätoimijan yhtäaikaiset liikahdukset edellyttävät yhteistä visiota. Näin on etenkin silloin, kun muutosten toimeenpano vaatii poliittista ohjausta. Muutos on kaikille vaikeaa ja siinä on aina voittajia ja häviäjiä. Siksi jo yhteisten visioiden aikaansaaminen on hankalaa.
Luonto ei kuitenkaan välitä meidän ihmisten poliittisista liikkumatiloista, taloudellista investoinneista tai sosiaalisista asemista. Se ei neuvottele kanssamme vaan toteuttaa omia biologisia prosessejaan, joista omankin lajimme kohtalo riippuu.
Lisää lajikkeita ja monimuotoisuutta
Useat tieteenalat maataloustieteistä ravitsemukseen ovat hahmotelleet kriteerejä, joiden varaan visioita kestävästä ruokajärjestelmästä kannattaa rakentaa. Läpileikkaava periaate niissä on monimuotoisuus. Tarvitsemme nykyistä laajempaa kirjoa viljeltyjä lajikkeita ihmisravinnoksi.
Miten tähän päästään? Lopulta vastaus on varsin yksiselitteinen: nykyistä monimuotoisemmilla tuotannon ja jakelun rakenteilla ja kytköksillä.
Tarvitsemme myös rikkaamman kirjon erilaisia ruuan tuotannon ja vähittäisjakelun toimijoita, jotka innovoivat monimuotoisia tuotteita ja palveluita. Erilaisuus tuottajien, jalostajien ja jakelun toimijakentissä tuo järjestelmään lisäksi muuntojoustavuutta ja resilienssiä.
Monimuotoinen, kestävä ruokajärjestelmä perustuu siis entistä hajautetumpaan mallin, jossa globaalin ruokabisneksen taloudelliset lainalaisuudet eivät totalitaarisesti sanele kaikkea. Siksi ruokajärjestelmät ovat jatkossa nykyistä paikallisempia. Niiden rakenne ja suljettuja kiertoja mahdollistavat kytkökset rakentuvat alueensa ympäristön, ilmaston ja ruokakulttuuriperimän reunaehdoille – taloudellisen kannattavuuden lisäksi.
Paikalliset ruokajärjestelmät kierrättävät tehokkaasti ravinteita ja vähentävät ruuan kuljetuksen aiheuttamia päästöjä ja hävikkiä. Keskeinen toiminnallinen konsepti kestävien, paikallisten ruokajärjestelmien rakentamisessa on agroekologia, jonka puolesta liputtavat muun muassa ruokajärjestelmien tieteelliset asiantuntijapaneelit HLPE ja IPES Food.
Monitieteiset ratkaisut avuksi
Agroekologia nojaa monitieteiseen kokonaisajatteluun. Siinä ruuan tuotannon ja kuluttamisen ”jänneväli” määrittyy ravinteiden kiertotalouden ja uusiutuvan energian (muun muassa eläinten tuottaman biokaasun) hyödynnettävyyden perusteella.
Agroekologia huomioi myös sosiaalisen ulottuvuuden, jossa paikallinen tuotanto rakentaa tiiviimpää suhdetta meidän ruuan kuluttajien sekä ravintomme alkuperän ja sen tuottajien välille. Tämä on psykologisesti tärkeää uudenlaisen ruuan arvostuksen rakentamisessa, kun ruuan kuluttajahinnat väistämättä nousevat sille todelliselle tasolle, jolla niihin sisältyvät myös tuotannon ulkoisvaikutusten estämisen ja vähentämisen kustannukset.
Paikallisessa järjestelmässä tuottajat ja kuluttajat voivat asioida ilman väliportaita erilaisten lokaalien ruokarinkien ja digitaalisten alustojen ja palveluiden avulla, mikä vähentää kuluttajahintojen nousupaineita. Lisäksi uudenlaiset vertikaaliviljelyteknologioihin pohjaavat palvelut voivat myös tukea ihmisten omaa ruuan tuotantoa kaupunkiympäristössä.
Tutkimustulosten perusteella kaupunkiviljelyllä voidaan paitsi lisätä ruokakasvien monimuotoisuutta, myös hillitä epäterveellisten ruokien kulutusta, kun kasvisten edullisuus ja saatavuus kodin lähettyvillä kilpailee tasaväkisemmin lähimarketin valmisruokien kanssa. Yhteinen tavoitteellinen tekeminen naapuruston kesken on lisäksi omiaan parantamaan kaupunkilaisten sosiaalisten suhteiden laatua ja määrää.
Työkaluja kuluttamiseen löytyy jo
Entä sitten kuluttajat – me ihmiset, joiden on myös kannettava oma kortemme kekoon ja muokattava nykyisiä ruokailutottumuksiamme?
Meille on jo olemassa hyvä perustyökalu: kansalliset ravitsemussuositukset. Ne suosittelevat monipuolisesti eri ruoka-aineiden syömistä terveellisen ja kestävän ruokailun kulmakivenä.
Uuden lisänäkökulman tarjoaa ranskalaisten ravitsemustietelijöiden ohje, jonka voisi suomentaa päivittäisen ruokavalion kolmeksi K:si:
1) Kasvikset: syö suurimmaksi osaksi kasviksia – jätä eläinperäisten ruokien kalorit alle 15 prosentin.
2) Kunnon ruoka: syö suurin osa ravinnostasi kunnon ruokia – jätä intensiivisesti prosessoidut ruuat alle 15 prosentin.
3) Kaikenlaista: syö monipuolisesti erilaisia kunnon ruokia, ja mahdollisuuksien mukaisesti paikallista, sesonkiruokaa sekä luomuruokaa.
Kuulostaa varsin miellyttävältä tavalta osallistua ruokajärjestelmän kestävyysmurrokseen, eikö?
Tämän sisällön mahdollistaa Helsingin yliopisto.
Journalistinen päätösvalta on MustReadin toimituksella.
Tämä artikkeli on julkaistu Creative Commons CC BY-ND 4.0 -lisenssillä.
Keskustelu
Tätä juttua ei ole vielä kommentoitu.