Lokakuussa 2021 järjestetty EU:n valtionpäämiesten huippukokous oli samalla Saksan virkaatekevän liittokansleri Angela Merkelin jäähyväisvierailu eurooppalaisten kollegojensa parissa. Merkelin kuudentoista vuoden mittaisen valtakauden aikana suurimmassa osassa muita EU-jäsenmaita poliittiset johtajat ovat vaihtuneet useampaankin kertaan.
Toistakymmentä vuotta jatkuneen eurooppalaisen ja globaalin myllerryksen keskellä Merkelistä on muodostunut monille lähes myyttinen (äiti)hahmo, pysyvyyden ja toisaalta jatkuvuuden symboli. Kuten Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Charles Michel asian muotoili: “EU-huippukokous ilman Merkeliä on kuin Pariisi ilman Eiffel-tornia.”
Saksan syyskuisten liittopäivävaalit heijastelivat äänestäjien epävarmuutta Merkelin aikakauden päättyessä. Suuret puolueet – sosiaalidemokraattien (SPD) ja konservatiivien Saksan kristillisdemokraattinen unioni ja sisarpuolue Baijerin kristillissosiaalinen unioni (CDU/CSU) – vastasivat epävarmuuteen vaalikampanjalla, josta hieman kärjistäen ilmaistuna puuttui sisältö.
Liittokanslerin paikkaa tavoitelleet Olaf Scholz (SPD) ja Armin Laschet (CDU) pyrkivät olemaan enemmän Merkel kuin Merkel itse. Molemmat ehdokkaat yrittivät vakuuttaa äänestäjät siitä, ettei luvassa ole – kaikista kriiseistä, turbulensseista ja korjausveloista huolimatta – suurta mullistusta, vaan pieniä korjausliikkeitä.
Perintönä hajanainen ja ohjelmallisesti heikko konservatiivipuolue
Liittopäivävaalien tulos merkitsee perustavanlaatuista muutosta Saksan puoluejärjestelmän toimintalogiikassa. CDU:n ja CSU:n koalition tulos oli kaikkien aikojen heikon ja vastaavasti vihreiden ja sosiaalidemokraattien kannatus nousi selvästi.
Saksa on poliittisena järjestelmänä rakentunut kahden niin kutsutun kansanpuolueen pohjalta, jossa hallitusvastuu vaihtui hitaalla syklillä sosiaalidemokraattien ja konservatiivien kesken. 1990-luvulle saakka liberaalit (FDP) olivat kuninkaantekijöitä enemmistöhallitusten apupuolueena. Vihreiden noustua parlamenttiin 1980-luvun alussa myös liberaalien asema apupuolueena alkoi vähitellen heiketä.
Konservatiivien vahva kannatus murtui ensimmäisen kerran vasta vuonna 1998, kun liittokansleri Helmut Kohlin (CDU) vuonna 1982 alkanut valtakausi päättyi ja Saksaan muodostettiin ensimmäinen puna-vihreä hallituskoalitio SPD:n ja vihreiden yhteishallituksena.
Vuonna 2005 alkaneella Merkelin kaudella SPD:n ja konservatiivien asema erilaisia sosiaalisia kerroksia yhteiskunnassa laajasti integroivina kansanpuolueina on murentunut kiihtyvällä vauhdilla. Monet tutkijat puhuvatkin jo kansanpuolueiden kriisistä, joka näkyy niin suurten puolueiden ääniosuuden voimakkaana laskuna kuin puolueiden jäsenmäärien puolittumisena viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana.
Osaltaan kehitys heijastelee yhteiskunnan syviä, hitaita muutostrendejä.
Siinä missä työväenluokan kutistuminen ja ammattiyhdistyksen aseman heikkeneminen ovat nakertaneet sosiaalidemokraattien perinteistä äänestäjäkuntaa, kaventaa yhteiskunnan maallistuminen konservatiiville perinteisesti tärkeän kristinuskoa tunnustavan yhteiskuntaluokan asemaa. Vaikeus löytää uusia äänestäjäryhmiä ja ohjelmallisia konsepteja näyttäisikin olevan yksi kansanpuolueiden asemaa heikentävistä tekijöistä. Kansanpuolueet eivät ole olleet kykeneviä kompensoimaan perinteisten sosiaalisten kannattajaryhmien kaventumista uusien sosiaalisten ryhmien integroinnin kautta.
Monissa kommenttipuheenvuoroissa Merkelin on arvioitu kärsineen – viimeistään vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkeen – CDU:n sisäisistä linjaerimielisyyksistä puolueen konservatiivi- ja liberaalisiiven välillä.
Merkelin kaudella kritiikkiä on saanut erityisesti puolueen siirtyminen aiempaa enemmän vasemmistoa kohti, käytännössä kohti ideologista keskustaa. Siirtymä oli taktisesti tarkoituksenmukainen suhteessa äänestäjäkunnan enemmistön preferensseihin nähden ja mahdollistaa laajemmin äänten keräämisen myös perinteisten ydinkannattajaryhmien ulkopuolelta.
Muutoksen tarkoittamattomana seurauksena CDU:n oikealle puolelle poliittisessa kartassa muodostui poliittinen tyhjiö, jota oikeistopopulistinen, jopa radikaalioikeistolainen ”Vaihtoehto Saksalle”-puolue (AfD) on aktiivisesti pyrkinyt täyttämään. Sinänsä ilmiö ei ole mitenkään erityisen saksalainen, vaan oikeistopopulististen ja -radikaalien poliittisten liikkeiden nousu on yleiseurooppalainen, osin jopa globaali ilmiö.
Merkelin pragmaattinen johtamistyyli, joka ei perustu pidemmän aikavälin strategisiin näkemyksiin, on osaltaan pahentanut CDU:n ohjelmallista etsikkoaikaa. Erikoista kyllä, Merkel näyttää toimintansa perusteella jättäneen huomiotta kansanpuolueiden yhden keskeisen tyyppipiirteen eli puoluejohtajan ohjelmallisen konseptin merkityksen puolueen toimintaa ohjaavana elementtinä. Jo puolueen puheenjohtajana ollessaan hän vetäytyi ohjelmakysymyksissä, avaten näin pelitilan puolueen eri siipien vahvoille henkilöille.
Merkel jätti myös seuraajansa ohjelmallisesti tyhjän päälle. Kehityksen merkittävä kulminaatiopiste oli vuoden 2021 alussa käyty kamppailu ensin puolueen puheenjohtajuudesta Armin Laschetin, Friedrich Merzin ja Norbert Röttgenin kesken sekä myöhemmin liittokansleriehdokkuudesta käyty vääntö Laschetin ja baijerilaisen sisarpuolueen CSU:n puheenjohtajan Markus Söderin välillä.
Todellisuudessa kyse oli valtakamppailusta Merkelin keskustaliberaalin, pragmaattiseen managerointiin perustuvan politiikkatyylin ja hänen kriitikoidensa edustaman arvokonservatiivin talous- ja politiikkaohjelman välillä. CDU:n historiallisen heikko vaalitulos syyskuun 2021 liittopäivävaaleissa kertoo osaltaan siitä, ettei iso osa äänestäjistä näiden ratkaisujenkaan jälkeen ole kyennyt hahmottamaan puolueen ohjelmallista linjaa. Tämä ei sinänsä pitäisi olla yllätys, koska uusi puheenjohtaja Armin Laschet jatkoi Merkelin viitoittamalla heikolla strategisella ohjelmakonseptilla.
Merkelin seuraajaa odottavat “suuret rakennustyömaat”
Merkelin kauden perintöä kuvaa – puhutaan sitten Saksan sisäisestä tilanteesta, Euroopasta tai globaalista järjestelmästä – hyvin hänen oma lausahduksensa: ”Seuraajaani odottavat suuret rakennustyömaat.”
Merkelin aikaisessa Saksassa kaikki merkittävimmät uudistukset niin yhteiskunnan infrastruktuurin, digitalisaation, ilmastopolitiikan, verotus-, eläke- ja sosiaaliturvajärjestelmän tai koulutusjärjestelmän osalta ovat jääneet pitkälti puheiden asteelle.
Eurooppa ja maailma ovat läpikäyneet hänen valtakaudellaan syvän talouskriisin, maahanmuutto- ja pakolaiskriisin, geopoliittis-sotilaallisen kriisin Venäjän ja Ukrainan välillä sekä viimeisimpänä globaalin pandemian. Euroopassa on vältytty kriisien eskaloitumiselta katastrofeiksi. Toisaalta toimet vastaavien kriisien ennakoimiseksi, saati estämiseksi tulevaisuudessa, ovat jääneet puolitiehen tai kokonaan tekemättä.
Euroopan tilannetta ei helpota Yhdysvaltojen strategisen painopisteen siirtyminen patoamaan Kiinan pyrkimyksiä nousta globaaliksi mahdiksi. Kiinan nousu yhdistettynä Venäjän aggressiiviseen geopolitiikkaan ja Yhdysvaltojen laskevaan kiinnostukseen Euroopan turvallisuutta kohtaan pakottavat Euroopan yhä vahvemmin itsenäisesti puolustamaan omaa pelitilaansa globaalissa toimintaympäristössä.
EU:n sisälle on, osin Merkelin strategisen katseen puutteesta kärsineen EU-politiikan seurauksena, muodostunut useita syviä jakolinjoja.
Jakolinjat estävät tällä hetkellä myös vaikeiden kysymysten ratkaisut, koska suurissa ratkaisuissa tarvittaisiin yksimielinen päätös. Merkelin halu välttää konflikteja myös silloin kuin konfliktin välttäminen voi johtaa tilanteen pahentumiseen on johtanut siihen, että EU:ta hajalle repivät poliittiset voimat – oikeistopopulistiset, EU-kriittiset, jopa -vastaiset poliittiset ryhmät, mutta myös Puolan ja Unkarin tyyppiset EU:n arvopohjaa avoimesti haastavat hallinnot – ovat saaneet kasvaa rauhassa ja vahvistua.
Jo pidempään jatkunut “multikriisi” on osoittanut kuinka heikot välineet EU:lla on puolustaa rauhaa, vakautta ja demokratiaa, olivatpa kyseessä sitten ulko- tai sisäpuolelta tulevat uhat.
Unionin tulevaisuuden kannalta Merkelin kauden päättyminen on myös mahdollisuus. Se voi avata integraatiolle ulospääsyn nykyisestä pysähtyneisyyden tilasta. Merkelin kaudelle ominaista oli etenkin suurissa kysymyksissä Saksan de facto vetäytyminen taustalle odottamaan, kunnes muut jäsenmaat olivat kyenneet sovittelemaan näkemyserojaan niin pitkälle, että ne olivat sovitettavissa yhteen liittokanslerin näkemysten kanssa. Toimintatapa on kuitenkin tehnyt integraatiopolitiikasta reaktiivista proaktiivisen sijaan.
Euroopalta on Merkelin kaudella puuttunut Gestaltungsmacht eli vapaasti suomennettuna ”luova voima”, joka olisi aktiivisesti pyrkinyt ohjaamaan integraatiota tietyn strategisen näkemyksen ja konseptin varassa. Ranskan presidentti Emmanuel Macronin Sorbonnessa vuonna 2017 pitämän EU-linjapuheen saama kylmä vastaanotto Saksassa lienee ehkä kirkkain esimerkki. Saksa on ollut haluton antamaan integraatiopolitiikan aloitteita muiden jäsenmaiden käsiin tilanteissa, joissa kilpaileva aloite on ollut ristiriidassa heidän oman maansa integraatiopolitiikan perusasetelman kanssa.
Euroopan integraation tulevaisuus
Eurooppalainen yhteisö on integraatiohistorian aikana selvinnyt monista kriiseistä. Monesti kriisit ovat myös merkinneet uutta dynamiikkaa ja integraatiosysäystä paikalleen jämähtäneelle Euroopalle. Tämä pätee myös nykytilanteeseen, vaikka samalla on todettava nyt käsillä olevien haasteiden olevan sekä maantieteellisiltä, poliittisilta että taloudellisilta mittasuhteiltaan ennennäkemättömän suuria.
Haasteista keskeisimmiksi näen kiihtyneen kamppailun globaalin järjestelmän herruudesta erityisesti Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä, vaikeudet löytää kansainvälistä regiimiä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja sen vaikutusten pehmentämiseksi, epäonnistuneet yritykset löytää ratkaisuja konflikteihin Euroopan lähialueilla, EU:n hampaattomuus omien perusarvojensa puolustamiseksi sisältäpäin tulevilta hyökkäyksiltä sekä Venäjän ja Euroopan äärimmilleen huonontuneet välit.
Nykytilanteessa erityistä on, että EU joutuu ratkomaan ongelmia, joiden syyt eivät ole integraatiopolitiikassa tai edes unionin alueella. Mukana on globaali ulottuvuus, jonka puitteissa aktiivisen toimijuuden ja vaikutusvallan ottamista EU on vasta harjoittelemassa. Geopolitiikka ei ole koskaan ollut Euroopalle sen mukavuusaluetta ja pitkään EU saikin nauttia Yhdysvaltojen kainalossa etuoikeudesta harrastaa lähinnä teoreettisluonteista pohdintaa oman toimintaympäristönsä turvallisuuskysymyksissä.
Viimeistään Ukrainan sota alkoi herätellä EU:ta tästä geo- ja turvallisuuspoliittisesta Ruususen unesta, mitä pidän integraatiopolitiikan tulevaisuuden näkökulmasta pikemminkin myönteisenä asiana.
Historiaa on totuttu tarkastelemaan monesti, jopa ensisijaisesti suurmiesten ja -naisten toiminnan kautta, mikä samalla kuitenkin ohjaa katsomaan tapahtumia henkilöiden aikaansaannoksina – niin hyvässä kuin pahassakin. Vaikka yhteiskuntien kehitys on aina myös vallanpitäjien toimien seurausta, murroskohdissa rakenteilla voi todellisuudessa olla huomattavasti suurempi rooli.
Pohdittaessa Euroopan integraation tulevaisuutta Angela Merkelin aikakauden päättyessä palauttaisinkin mieliin sen ajatuksen, jonka esitti jo Ranskan ulkoministeri Robert Schuman kuuluisassa julistuksessaan 9.5.1950 ja joka löytyy muodossa tai toisessa lähes kaikista integraatiotutkimuksen keskeisistä havainnoista: eurooppalaisella yhteisöllä tulee olla sellaiset ylikansalliset rakenteet, jotka edistävät ristiriitojen ja konfliktien rauhanomaista ratkaisemista ja turvaavat eurooppalaisen demokratian, vakauden ja vaurauden.
Merkel osaltaan ylläpiti ja puolusti näitä rakenteita, mutta ne rakenteet olivat olemassa ennen häntä – ja hänen seuraajiensa tehtävänä on osaltaan varmistaa, että nämä rakenteet säilyvät ja vahvistuvat myös tulevaisuudessa.
Jos laaja, historiallisesti pitkälle vuosisatojen taakse aatehistoriallisesti kurottava tutkimus on jotakin osoittanut niin ainakin sen, että ilman sitoutumista ylikansallisiin rakenteisiin eurooppalaisilla valtioilla on vahva taipumus käpertyä vaikeuksien edessä oman kansallisvaltion suojiin myös Euroopan sisällä. Euroopan verinen historia kertoo osaltaan siitä, millaisia negatiivisia seurauksia tästä on useimmiten ollut ei vain eurooppalaisten itsensä, vaan myös Euroopan vaikutusvallan kannalta.
Tämän sisällön mahdollistaa Turun yliopisto.
Journalistinen päätösvalta on MustReadin toimituksella.
Tämä artikkeli on julkaistu Creative Commons CC BY-ND 4.0 -lisenssillä.
Keskustelu
Tätä juttua ei ole vielä kommentoitu.