Kun Britannian parlamentti aloitta lakiesityksen toisen käsittelyn eli varsinaisen debatin asiasta, esittelevä poliitikko aloittaa tilaisuuden aina täsmälleen samoin sanoin, “I beg to move, That the Bill be now read a Second time” (vapaasti käännettynä “Anon nöyrimmästi, että lakiesitys luetaan nyt toisen kerran”).
Samaa lausetta käytetään identtisenä tai pienin muutoksin kaikissa brittiläiseen kansainyhteisöön kuuluvien maiden parlamenteissa eli brittiläisen imperiumin entisissä siirtomaissa.
Lakiesitysten käsittelyyn liittyvä muiden maiden menettelytapojen kopioiminen on esimerkki siitä, että maailman parlamentit ovat rakenteiltaan ja toiminnoiltaan hyvin samankaltaisia. Voidaan sanoa, että parlamenttien toiminta on ritualistista.
YK:ssa on 193 jäsenvaltiota, joilla kaikilla on jonkinlainen kansallinen parlamentti eli väestöä edustava lainsäädäntötyötä tekevä elin. Kaikki maailman parlamentit eivät matki Britanniaa, mutta asiat tehdään aina samalla tavalla ja samoja muodollisuuksia noudattaen.
Parlamenteilla on pysyväismääräyksensä siitä, miten kussakin asiayhteydessä toimitaan. Ritualismi ja formalismi ei rajoitu pelkästään istunnoissa käytettäviin sananmuotoihin. Myös lakiesitykset kulkevat aina saman reitin läpi eri valmisteluvaiheiden ja komiteakäsittelyiden kautta päätösistuntoon riippumatta siitä, miten itsestään selvää niiden läpimeno tai hylkääminen on.
Miksi parlamenttikeskusteluja ei käydä etänä?
Samoina toistuvat muodot ja fraasit tekevät parlamentaarisista käytännöistä rituaaleja, jotka tekevät tilanteesta erityisen ja pyhittävät päätöksen.
Periaatteessa parlamenttikeskustelut ja päätökset voitaisiin hoitaa etäyhteydellä, mutta niin ei tehdä. Se tuntuisi yhtä arkiselta, kuin että aviopuolisoiksi julistaminen korvattaisiin häätilaisuudessa sopimuksen allekirjoittamisella.
Formalismi ja juhlalliset muodot palvelevat päätösten oikeuttamista. Kun päätöksen valmistelussa on noudatettu kaikkia asianmukaisia vaiheita ja sääntöjä, päätöstä voidaan pitää oikeutettuna, perusteltuna, kansan edustajien hyväksymänä.
Muiden maiden parlamenteissa omaksuttujen käytäntöjen ja muodollisuuksien jäljitteleminen tukee myös kansalaisten omaa kokemusta päätöksenteon legitiimisyydestä ja demokraattisuudesta.
Maan rajojen ulkopuolelle samojen kaavojen noudattaminen viestii samalla siitä, että kansakunta on kansainvälisen yhteisön jäsen siinä kuin mikä tahansa muukin valtio.
Asiasta päättäminen enemmistön äänillä symbolisoi kansan tukea ja viimekätistä päätösvaltaa. Näin siinäkin tapauksessa, että parlamentti on maan johdon kumileimasin, ja neuvottelut päätösten sisällöstä on yleensä aina käyty muualla kuin päätösistunnossa.
Mistä maailman maiden parlamenttien samankaltaisuus johtuu?
On mahdollista, että parlamenttien toimintatavat ovat vähitellen kehittyneet sellaisiksi, että ne toteuttavat parhaalla mahdollisella tavalla demokraattisen päätöksenteon ihanteita. Tähän johtopäätökseen englantilainen filosofi Jeremy Bentham tuli 1800-luvulla Britannian parlamentin suhteen. Teorialla on edelleen kannattajia.
Kansalliset parlamentit eivät kuitenkaan ole kehittyneet toisistaan riippumatta. Pyrkimykset kansanedustuslaitosten perustamiseksi kasvoivat poliittiseksi liikkeeksi Euroopassa ja monissa osissa maailmaa 1800-luvun alusta lähtien.
Eri maissa käytiin kamppailuja esimerkiksi siitä,
- miten edustajat valitaan,
- mikä on kuninkaan tai presidentin asema,
- montako kamaria parlamentilla tulee olla sekä
- mitkä väestöryhmät tai alueet ovat siellä edustettuina.
Muissa maissa omaksutut mallit ja ratkaisut ovat kuitenkin määritelleet asialistan paikallisille keskusteluille.
Suurin osa maailman parlamentteja ja itsenäisiä valtioita on syntynyt toisen maailmansodan jälkeen, kun kolonialistinen maailmanjärjestys vähitellen purkautui. Sodan voittaneet liittoutuneet valtiot myös loivat perustan sille maailmanjärjestykselle, joka koostuu itsenäisistä kansallisvaltioista.
Vuoden 1942 julkilausumassaan liittoutuneet nimittivät itsensä Yhdistyneiksi Kansakunniksi (YK), joka perustamiskirjassaan vuonna 1945 julisti periaatteekseen kansojen itsemääräämisoikeuden.
Vaikka siirtomaavallat pyrkivät eri tavoin kiertämään itse julistamaansa periaatetta, YK:n julistukset johtivat osaltaan siirtomaiden vapautumiseen. Kansallisesta parlamentista tuli itsenäisen kansakunnan symboli ja käytännössä YK:n jäsenyyden edellytys, koska parlamentti edustaa kansakuntaa.
Entisten siirtomaiden parlamentit ja hallintojärjestelmä syntyivät tyypillisesti siirtomaahallinnon luoman hallintorakenteen pohjalle. Erityisesti Britannian siirtomaihin luotiin lainsäädäntöelimet, joiden mallina oli Englannin parlamentti.
”Kolonialismin ikeestä vapautuneet itsenäisyystaistelijatkin ovat halunneet samanlaisen lainsäädäntöelimen kuin entisellä isäntämaalla.”
Voisi olettaa, että kolonialismin ikeestä vapautuneet itsenäisyystaistelijat olisivat luoneet kokonaan omanlaisensa lainsäädäntöelimen. Todellisuudessa he kuitenkin halusivat samanlaisen mallin kuin entisellä isäntämaalla. Maailman parlamenttien jakautumisessa yksi- ja kaksikamarisiin sekä maiden jakautumisessa tasavaltoihin ja kuningaskuntiin näkyy edelleen niiden siirtomaahistoria.
Parlamenttien samankaltaisuus kaikkialla maailmassa johtuu siis ennen kaikkea kansainvälisestä ideoiden leviämisestä sekä siitä, että kansakunnat ja niiden poliittinen johto haluavat kansainvälistä tunnustusta.
Parlamentti on maan itsenäisyyden ja demokraattisuuden näyteikkuna
Esiintyäkseen asianmukaisena, modernina kansakuntana kansakuntien joukossa maalla tulee olla ne tunnusmerkit, joilla itsenäinen, moderni kansakunta määritellään.
Maiden poliittiset johtajat esittävät noudattavansa samoja yleviä, YK:n vahvistamia periaatteita, kuten edustuksellista demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Vaikka esimerkiksi Kiina on kommunistisen puolueen johtama maa, sen kansankongressissa on kahdeksan muun virallisen apupuolueen edustus.
Kansalliset parlamentit ovat maan itsenäisyyden ja demokraattisuuden symboli ja näyteikkuna.
Parlamenttirakennukset ovat pääkaupunkien keskeisillä paikoilla olevia monumentteja. Massiivisella koollaan ja komealla arkkitehtuurillaan ne ilmaisevat ja kunnioittavat kansallista kulttuuria ja itsenäisyyttä.
On tietenkin paradoksaalista, että itsenäisyyttä ja kansallista omintakeisuutta ilmaistaan ulkoisilla muodoilla, jotka jäljittelevät muita maailman parlamentteja.
Vallan näyttämöt, takahuoneet ja näyttelijät
Parlamentti ei ole kansakunnan itsenäisyyttä ja etua esittävä instituutio pelkästään suhteessa ulkomaailmaan. Myös parlamentin jäsenet osallistuvat samaan näytelmään.
Parlamenttien täysistunnot ovat päänäyttämö, jolla poliitikot esittävät julkisia lausuntojaan. Päätösten valmistelu ja varsinainen vääntö poliittisten ryhmien välillä käydään komiteoissa ja muissa puolijulkisissa tai salaisissa neuvonpidoissa.
Parlamentin jäsenet noudattavat kaikissa maissa samoja käytännön sääntöjä siitä, miten he voivat puhua eri tilanteissa. Julkisille tilanteille on omat sääntönsä ja taustaneuvotteluille toiset.
Täysistunnoissa parlamentaarikot perustelevat aina kantojaan ja tehtyjä päätöksiä kansakunnan yhteisellä edulla. Vastapuolen edustajien kantoja, kuten hallituksen esityksiä ja päätöksiä, kritisoidaan siitä, että ne nimen omaan eivät edistä kansakunnan parasta.
Tämä ei tarkoita, etteivätkö poliitikot edistäisi myös oman ryhmänsä etua. Kannanotto vain pitää esittää siten, kuin oma etu sattuisi osumaan yhteen koko maan edun kanssa. Myös oman kannattajaryhmän etuja voi puolustaa esimerkiksi sanomalla, että hyvin menestyneet yrittäjät ovat ansainneet korkean tulotasonsa.
”Suuri osa politiikan julkisesta kommentoinnista on arvelua ja arvailua siitä, mitä takahuoneissa on sovittu.”
Komiteoissa ja taustaneuvotteluissa sen sijaan voidaan nostaa selvemmin esille oman ryhmän intressit ja kynnyskysymykset. Jokainen ryhmä pyrkii sopimukseen, jossa omat edut tulevat otetuksi huomioon.
Kun yhden puolueen hallitus tai hallituskoalitio lopulta pääsee sopimukseen päätettävästä asiasta, sitä perustellaan koko maan edulla.
Tämä institutionaalinen järjestys on kaikkien osapuolten tiedossa. Sekä poliitikot että kansalaiset tunnistavat, miten eri puolueiden esittämät kannat edistävät omien äänestäjiensä etua. Suuri osa politiikan julkisesta kommentoinnista on arvelua ja arvailua siitä, mitä takahuoneissa on sovittu.
Poliittisen kodin valinta on ideologian ja uskon asia
Politiikan toimijoiden julkiset lausunnot eivät kuitenkaan ole pelkkää hyödytöntä teatteria. Poliitikot pyrkivät sen avulla ohjaamaan ja kehystämään tulevaa keskustelua omaa näkökulmaansa edistävällä tavalla.
Politiikka on myös uskomuksia ja ideologioita siitä, mikä oikeasti on kaikkien yhteinen etu. Yksilön intressejä politiikassa ei voi määritellä objektiivisesti, vaan ne riippuvat siitä, mihin hän uskoo ja minkä hän valitsee poliittiseksi kodikseen.
Myös tässä suhteessa parlamentaarinen politiikka on globaali instituutio: eri ideologiat ja niiden mukaisesti rakentunut puoluekenttä on kansainvälinen ilmiö. Kun jossain maassa keksitään resepti kerätä kannatusta uudenlaiselle puolueelle, se saa helposti kopioijia muissa maissa.
Parlamentin päätehtävänä on legitimoida vallankäyttö
Kansallisten parlamenttien tärkein tehtävä on päätösten ja yleisemmin poliittisen vallan legitimointi.
Siinä on keskeistä omien kantojen ja päätösten perusteleminen rationaalisilla syillä sekä sillä, mitä muut maat ja varsinkin oman viiteryhmän valtiot tekevät.
Poliittiset toimijat myös vetoavat erilaisiin kansainvälisen yhteisön hyväksymiin moraalisiin periaatteisiin tai osoittavat, että päätökset eivät ole ristiriidassa niiden kanssa.
Rituaalisilla käytännöillä parlamentit tuottavat ihmisille emotionaalisen kokemuksen siitä, että poliittiset päätökset ovat oikeudenmukaisia ja asianmukaisia.
Hyvin toimiva parlamentaarinen demokratia on legitimointitehtävästään huolimatta osoittautunut hyväksi hallintatavaksi.
Yksi 1900-luvun tunnetuimmista filosofeista, Jacques Derrida kuitenkin muistuttaa, että demokratiaa on pidettävä jonain aina tulossa olevana. Jos pidämme jo olemassa olevaa instituutiota demokratiana, luovumme demokratian vaatimuksista.
Artikkeli perustuu Pertti Alasuutarin helmikuussa 2025 ilmestyneeseen teokseen National Parliaments as a Global Institution: An Institutionalist View.
Tämän sisällön mahdollistaa Tampereen yliopisto.
Journalistinen päätösvalta on MustReadin toimituksella.
Tämä artikkeli on julkaistu Creative Commons CC BY-ND 4.0 -lisenssillä.
Keskustelu
Tätä juttua ei ole vielä kommentoitu.