Viikonloppuna olemme saaneet tiedotusvälineistä lukea, että ainakin kaksi puoluetta on kriisissä presidentinvaalien takia. Keskustan äänenkannattaja Suomenmaa kertoi, että ”[Matti] Vanhasen vaatimattomat gallupluvut hämmentävät keskustapiireissä.”
Iltalehden toimittaja Olli Ainola puolestaan tiesi kertoa, että Tuula Haataisen onnettomien suosiolukujen seurauksena Sdp:n ”johtajat on kutsuttu kaksipäiväiseen kriisikokoukseen korpihotelliin”.
Onko ”kriisikokouksiin” oikeasti syytä?
No ei ole. Ei ainakaan sen enempää kuin ennen presidentinvaaleja.
Presidentinvaalit on leimallisesti henkilövaalit. Ihmiset äänestävät ennen muuta ihmistä, eivät puoluetta. Puolueen ehdokkaan kannatuksesta ei voi tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä – ehkei johtopäätöksiä ylipäätään – siitä, mikä on puolueen kannatus tai miten se on kehittymässä tulevaisuudessa.
Näin on ollut myös aikaisemmin, itse asiassa jo ennen nykyistä vaalijärjestelmää. Esimerkiksi vuoden 1982 presidentinvaaleissa Mauno Koivisto sai valitsijamiesvaalien ensimmäisellä kierroksella 43,1 prosenttia ja vuoden 1988 suorassa kansanvaalissa 48,9 prosenttia äänistä. Molemmat äänimäärät olivat selvästi korkeammalla kuin SDP:n kannatus eduskuntavaaleissa, joka oli esimerkiksi vuoden 1987 vaaleissa 26,7 prosenttia. Ratkaisevaa oli, että Mauno Koiviston henkilö vetosi suomalaisiin yli puoluerajojen.
Presidentinvaalien erityinen piirre on, että niissä ovat pärjänneet erinomaisesti myös ”pienten” puolueiden ehdokkaat. Näissä vaaleissa on mahdollista menestyä myös ilman suuren puolueen koneistoa ja vaalikassaa. Ruotsalainen kansanpuolue on tunnettu siitä, että vain erittäin harva suomenkielinen edes harkitsee sen äänestämistä. Silti RKP:n ehdokas Elisabeth Rehn sai vuonna 1994 ensimmäisellä kierroksella 22,0 prosenttia äänistä. Kuusi vuotta sitten vihreiden ehdokas Pekka Haavisto sai ensimmäisellä kierroksella 18,7 prosentin ääniosuuden. Tämä ylitti selvästi parhaat tulokset, joihin vihreät oli koskaan yltänyt edes mielipidemittauksissa.
Saman asian voi kääntää myös niin, että suosio presidentinvaaleissa ei ainakaan takaa menestystä eduskuntavaaleissa. Vaikka Mauno Koivisto ja Martti Ahtisaari nousivat presidenteiksi vuosina 1988 ja 1994, siinä välissä vuonna 1991 SDP ehätti häviämään yhdet eduskuntavaalit. Henkilökohtainen menestys vuoden 1999 eduskuntavaaleissa siivitti Tarja Halosen voittoon vuoden 2000 presidentinvaaleissa, mutta Halosen voitto ei antanut ratkaisevaa etua SDP:lle eduskuntavaaleissa vuonna 2003: tuolloin puolue menetti suurimman eduskuntapuolueen aseman.
Historia toistui vuosina 2006 ja 2007. Vaikka Halonen voitti vuoden 2006 presidentinvaalit komeasti, vuoden 2007 eduskuntavaaleissa SDP päätyi vaalitappion seurauksena oppositioon. Vuodenvaihteen 2011–2012 Haavisto -ilmiö ja liki 20 prosentin kannatus ensimmäisellä kierroksella aiheuttivat pientä nostetta vihreän puolueen suosiossa mielipidemittauksissa, mutta vuoden 2015 eduskuntavaaleissa puolueen tulos oli vain runsaan prosenttiyksikön korkeammalla kuin sitä edeltävissä vaaleissa – voitto toki, muttei mikään maanvyörymä.
Yksi selkeä poikkeus sentään löytyy: Sauli Niinistön menestys vuoden 2006 presidentinvaaleissa tuki vahvasti kokoomuksen voittoa vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. Niinistön kannatus vaalien ensimmäisellä kierroksella (24,1 prosenttia) ylitti selvästi kokoomuksen eduskuntavaalikannatuksen ja tuki puolueen menestystä vuoden 2007 vaaleissa, minkä yksinään jo Niinistön henkilökohtainen äänimäärä osoittaa. On kuitenkin hyvä muistaa, että kokoomuksen kannatus oli nousussa jo ennen vuoden 2006 presidentinvaaleja. Niinistö vahvisti trendiä, mutta ei kääntänyt sitä.
Vaikuttaa siis epätodennäköiseltä, että presidentinvaalit ennakoisivat kevään 2019 eduskuntavaalien tulosta. Puolueiden kannatusmittauksissa on nähtävissä trendejä, jotka olivat olemassa jo paljon ennen kuin presidentinvaalit lähtivät käyntiin. Talouskasvu ja hallituksen oikeistolainen talouspolitiikka tukevat kokoomuksen kannatusta. Keskusta kamppailee sote- ja maakuntauudistuksen kanssa, jotka tuntuvat kaupunkien ulkopuolella asuvien suomalaisten mielestä pikemminkin uhkaavan paikallisia palveluita kuin tukevan niitä.
SDP:llä on kaikki mahdollisuudet menestyä kevään 2019 vaaleissa Tuula Haataisen henkilökohtaisesta äänimäärästä huolimatta, mikäli puolue kykenee hyödyntämään esimerkiksi aktiivimallin aiheuttaman kiukun. Sama koskee vihreitä, vaikka Haaviston ääniosuus on galluppien mukaan selvästi alle sen, mitä vihreät on puoluekannatusmittauksissa saanut.
Oma veikkaukseni on, että kuukausi vaalien jälkeen puolueet kamppailevat ihan samojen asioiden kanssa kuin tähänkin saakka. Jos joku oletti, että presidentinvaalit jotenkin taianomaisesti kääntäisi nousuun puolueen tähän asti pettymyksiä aiheuttaneen kannatuksen, niin se oli epärealistinen toive jo alun alkaen. Siihen ei ole yksikään presidenttiehdokas tähän mennessä pystynyt.
