Kaupungistumisen kaksi ideologiaa ja kuningasansa – asiantuntijat vastaavat Heikki Pursiaiselle

Heikki Pursiaisen analyysi kaupungistumisen kolmesta koulukunnasta jäi vinoksi ja epäreiluksi ja vaatii tarkennusta suunnittelun ja markkinoiden perusluonteen osalta, kirjoittavat Aalto-yliopiston professori Anssi Joutsiniemi, Kuntaliiton kaupunkikehityspäällikkö Henrik Lönnqvist ja Helsingin yliopiston professori Mari Vaattovaara. VAPAA LUKUOIKEUS

Anssi Joutsiniemi | Henrik Lönnqvist | Mari Vaattovaara
Hyväntoivoinpuisto Helsingin Jätkäsaaressa. Kuva: Pekka Vyhtinen

Blogikirjoituksessaan Kaupungistumisen kolme koulukuntaa Heikki Pursiainen jakaa kiinnostavalla tavalla suomalaisen kaupunkisuunnittelun yhteiskunnan kehityksen ohjauksen näkökulmasta kolmeen ideologiseen lähestymistapaan. Pidämme kirjoitusta arvokkaana puheenvuorona, vaikkei se edes tavoittele neutraalia positiota. 

Koska Pursiainen liputtaa vahvasti yhtä kuvaamaansa koulukuntaa, analyysi jää nähdäksemme sekä vinoksi että epäreiluksi. Tämä ei kuitenkaan merkittävästi häiritse jatkokeskustelua tärkeänä pitämästämme suomalaisen kaupungin tulevaisuudesta, jolle Pursiaisen jaottelu ja rikas käsitteistö tarjoavat hyvät eväät.

Pursiaisen nimeämistä koulukunnista – markkinatalous, suunnitelmatalous ja filosofikuninkaiden valta – kaksi ensimmäistä on helppo tunnistaa kahdeksi tutuksi yhteiskunnan järjestäytymisen tapaa koskevaksi perusjaoksi. Haluamme kuitenkin tarkentaa jaottelua hieman suunnittelun ja markkinoiden perusluonteen osalta. 

Tarjoamassamme tarkennetussa jaossa toisessa ääripäässä on yksilöiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta itseorganisoituva maailma, toisessa yksityiskohtaisin hallintotoimin aikaansaatu kokonaissuunnitelma. 

Itseorganisoitumisella tarkoitamme kokonaisuutta, joka ilman ulkoista sääntelyä kykenee tuottamaan optimaalisen lopputuloksen (vrt. esim. Adam Smithin ”näkymättömän käsi”). Tähän asetelmaan suhteutettuna markkinat asemoituvat yleiskielen käsitteenä pelikentiksi, joilla yksilöt kohtaavat ja vaihtavat informaatiota. 

Hallinnon tehtävänä on tuottaa itseorganisoituvan rakenteen toimintaa koordinoivia sääntöjä ja määrittää toimijoiden oikeuksia. Suunnittelu puolestaan on katsontakannassamme neutraalimpaa ja määräytyy toimintoina, joita sekä yksilöt että yhteisöt käyttävät tulevaisuuteen varautumisessaan ja nykyisiä oikeuksia jakaessaan.

Pursiaisen tunnistama ”markkinatalouden” koulukunta sijoittuu tällä akselilla huomattavasti lähemmäs itseorganisoitumisen päätä kuin vaikkapa edesmenneen professori Anne Hailan tai Kenen kaupunki -pamfletin kirjoittajien näkemykset. Hailan näkemykset Pursiainen asemoi suunnitelmatalouden kentälle, kun taas pamfletti on hänen mukaansa “filosofikuninkaallinen” teos.

Syy tarkennettuun jaotteluumme on seuraava: Toteamalla, että ”markkinatalousihminen ei siis suhtaudu kielteisesti sääntelyyn, mutta epäilevästi kyllä”, Pursiainen asemoi markkinatalouden koulukunnan suunnitelmatalouden koulukunnasta poikkeavalla tavalla. Määritelmä sallii markkinatalouden koulukunnalle merkittäviä mutta tarkemmin määrittämättömiä sääntelyn aste-eroja.

Suunnitelmatalouden kategoriassa Pursiainen näkee kaiken yksilöiden toiminnan ulkopuolisen suunnittelun kokonaisvaltaisena hallinnointina, minkä seurauksena koko kategoriasta on vaarassa muodostua äärikarrikoitu olkiukko. 

Ehkä reilumpaa ja monella tapaa realistisempaa olisi ollut sanoa markkinatalousmääritelmää mukaillen, että ”suunnitelmatalousihminen ei siis suhtaudu kielteisesti itseorganisoitumiseen, mutta epäilevästi kyllä”. Tämä määritelmä poikkeaisi Pursiaisen ”suunnitelmatalousihmisen” luonnehdinnasta, jossa demokratia ja keskusjohtoisuus ovat nyt harmillisella tavalla sekoittuneet. 

Viime kädessä demokratiassa – kansanvallassa – on pikemminkin kyse itseorganisoituvasta prosessista kuin esimerkiksi kansaa edustamaan nimetyn valtaeliitin tekemistä päätöksistä. Poliittisen valtaeliitin ”keskusjohtoisuus” on siis rinnastettavissa Pursiaisen kuvaamassa markkinatalouden koulukunnassa esimerkiksi pankkiirien rooliin.

Määrittelyero on merkittävä sekä yhteiskunnan suunnittelun että markkinoiden toimivuuden näkökulmasta, joten sitä on syytä avata hieman tarkemmin.

Molempien uudelleenmäärittelemiemme ääripäiden edustamia ideologisia sudenkuoppia on tutkimuskirjallisuudessa tunnistettu runsaasti. 

Itseorganisoitumisen puutteellisia mekanismeja on niputettu ”markkinoiden epäonnistumisen (market failure)” ja suunnittelun puutteita puolestaan ”hallinnon epäonnistumisen (government failure)” nimisiin laareihin. Emme tarkoituksellisesti käytä ensin mainitusta harhaanjohtavaa suomennosta “markkinahäiriö”, koska häiriöttömiä markkinoita ei valitsemassamme tarkastelutavassa ole.

Suomesta varmasti löytyy niin kokonaisvaltaiseen suunnitteluun kuin idealisoituun täydelliseen markkinamekanismiin vahvimmin uskovia. Emme kirjoituksessamme ole niinkään kiinnostuneita kummastakaan esitetystä ääripäästä vaan pikemminkin myös Pursiaisen tunnistamasta markkinoiden kentästä, joka tavalla tai toisella on sääntelyn ja eriasteisten toimijoiden suunnittelun alaisena.

Pursiainen tunnistaa hyväksyttävän sääntelyn kriteereiksi ulkoisvaikutukset tai ”muut hyvät syyt” mutta ei varsinaisesti pääse pohdinnassaan pidemmälle. Tämä on tärkeä toteamus. 

Suunnittelun kautta tuleva sääntelyn tai sääntelemättömyyden peruste voidaan karkeasti ottaen jakaa kahteen pääasialliseen tavoitteeseen. Niin sanottu oikeistolainen suunnittelun teoria keskittyy vaurauden kasvattamiseen, kun taas vasemmistolainen teoria keskittyy vaurauden jakamiseen

Tässä vaiheessa keskusteluamme ei ole vielä olennaista, tapahtuuko sääntely verojen ja maksujen vai kieltojen tai muun oikeusnormin kautta. Olennaisempaa on perushavainto, että itseorganisoituminen ei tapahdu itsestään vaan perustuu sääntöihin, joihin yhteiskunta voi ”hyvästä syystä” tehdä interventioita. Väärinymmärrysten välttämiseksi voidaan todeta, että markkinoiden toimintaan sekaantuva interventio voi reguloivan normin sijaan olla esimerkiksi kannustin.

Tulkitsemme siis myös Pursiaisen kuvaaman markkinatalouden olevan jonkinasteisen suunnittelun piirissä.

Molemmissa edellä mainituissa suunnittelun koulukunnissa on keskinäisiä eroja, mutta ne jakautuvat karkeasti ottaen samalle akselille, jotka myös Pursiaisen tunnistama markkinatalous–suunnitelmatalous onnistui piirtämään. Oikeisto sijoittuu lähemmäs itseorganisoitumispäätä, vasemmisto lähemmäs hallintopäätä. 

Nämä oikeisto-vasemmistojaottelut sopivat kuitenkin keskenään huonosti yhteen niin sääntelyn tavoitteiden kuin markkinoiden rakennetta koskevien uskomustensa vuoksi: Suunnittelun vasemmistosiipi ei usko oikeiston tarjoamaan markkinaehtoisen ratkaisun hyvinvoinnin jakautumisen valumaefektin (trickle down effect) riittävyyteen eikä oikeistosiipi vasemmiston oletukseen jakautumisen nollasummapelistä (zero-sum game). 

Emme pidä näitä vahvasti politisoituneita ja jo vuosikymmeniä sitten leireihinsä lukkiutuneita näkökulmia tässä poliittisessa koulukuntajaottelussa kovin kiinnostavina, mikäli debatoinnin ja erotteluiden sijaan halutaan rakentaa jotain yhteistä. Sen sijaan haluamme nostaa esiin niiden välimaastoon sijoittuvan, eriasteisten sääntelytoimien taustalla olevan omistamisen teorian. 

Sitä ennen on kuitenkin kurkistettava Pursiaisen kolmanteen luokkaan ja se kytköksiin edellä kuvattuun.

Pursiaisen kolmas luokka, filosofikuninkaiden valta, on hankalammin määrittyvä ja yllä eritellylle jaottelulle hieman vieras. Nimensä mukaisesti siinä on kyse pikemminkin valtateoriasta kuin markkinoista tai taloudesta. 

Filosofikuninkaiden koulukunnassa on pikemminkin kyse siitä, kuka asettaa sääntelylle reunaehdot, kuin siitä, millaiset näiden sääntöjen tulisi olla. Suomalaisessa demokratiassa – kuten muissakin länsimaisissa demokratioissa – tämä valta on annettu julkishallinnon koordinoitavaksi. 

Suomalaisessa kaupunkisuunnittelussa tämä rooli on historian saatossa muotoutunut kaavoittajan tehtäväksi, joka 1980-luvun loppuun saakka oli voittopuoleisesti arkkitehtien dominoima. Pienkuntavaltaisessa Suomessa tämä ei kuitenkaan enää päde, ja myös suuremmat kunnat ovat korvanneet aluearkkitehtinsa erilaisilla kehittäjillä, insinööreillä ja projektinjohtajilla. Lisäksi kaikilla näillä on ammattikunnista riippumatta omat julkishallinnon asettamat suitsensa, jotka tehokkaasti rajoittavat yksittäisten filosofikuninkaiden valtaa.

Olennaisempaa kuin se, minkä ammattikunnan edustaja julkishallinnon päätösten taustalla häärää, on huomata työn koordinoiva luonne. 

Hallinnon läpi kulkenut suunnitelma poikkeaa yksittäisten suunnitelma-alueen toimijoiden – omistajat, käyttäjät ja muut osalliset – yksityisistä suunnitelmista pyrkimällä löytämään hyväksyttävän yhteisymmärryksen eri tarpeiden yhteensovittamisesta. Tällä tavoin aikaan saatu, usein esimerkiksi asemakaavan muotoon laadittu suunnitelma on siis julkishallinnon päätös ja toteutuu paikallisena intressiristiriitoja yhteensovittavana oikeusnormina. 

Pursiaisen vaatimus eri vaihtoehtojen kustannusten vertailusta osana suunnitteluprosessia on nähdäksemme hyvinkin perusteltu. Kaikelle maankäytölle on vaihtoehtoja, ja tämä on hyvä tiedostaa, kun arvovalintoja tehdään.

Pursiaisen kirjoituksesta ei itsestään selvästi käy ilmi, minkä roolin kirjoittajan edustama ”markkinatalouskoulukunta” tähän yhteiskunnan sääntelyyn tai kilpailevien suunnitteluintressien yhteensovittamiseen haluaa ottaa. 

Filosofikuningaskoulukunnan erottaminen omaksi kategoriakseen viittaa siihen, että varsinasta aktiivista suunnitteluvaltaa käyttävää tahoa ei kenties tarvitsisikaan tunnistaa, vaan maailma voisi jotenkin järjestyä ”itsestään”. Toisin sanoen filosofikuningas voitaisiin korvata toisella nihiloivalla filosofialla – mahdollisesti jopa asettaa ekonomistit muiden päätöksentekijöiden edelle vakuuttamaan sääntelyn tarpeettomuutta tai määrittämään sääntelytarpeen kriteerit.

Minimalistista sääntelyä kannattavan filosofikuninkaan toimia voisi tarpeen vaatiessa kutsua termillä nihilistikuninkaan valta. Tuntuu, että sovitellessaan filosofikuninkaan viittaa Kimmo Lapintien tai arkkitehtien harteille Pursiainen oikeastaan ehdottaakin sitä kainosti omalle koulukunnalleen.

Siksi onkin kiinnostavaa miettiä, miten nihilistikuninkaan valta voisi tulla yhteiskunnallisesti oikeutetuksi blogitekstissä hahmotellun filosofikuninkaan korvaajana. Taloustieteellä, joka lähtökohdiltaan on ihmistiede, on luonnollisesti valtavasti sanottavaa yhteiskuntajärjestyksen mekanismeista. Sillä on kuitenkin omat puutteensa. 

Toisin kuin blogitekstissä mainitussa Pursiaisen ja Tuukka Saarimaan laajemmassa kirjoituksessa todetaan, sääntelyn ainoa tarkoitus ei kuitenkaan ole ulkoisvaikutusten sisäistäminen vaan myös muun taloudellisen toiminnan kautta syntyvien vääristymien korjaaminen. 

Idealisoitu analyysi, joka ei tunnista triviaalejakaan arkisia markkinailmiöitä tai -puutteita – kuten epätäydellistä informaatiota, moraalitonta kauppaa, oligopolistista kilpailua, julkisia hyödykkeitä tai konkursseja – ei tunnu vakuuttavalta teorialta yhteiskunnan sääntelyn filosofikuninkaaksi. 

On jopa vaikea tietää, kuinka korkealle ”toimivien markkinoiden” tuottama tehokkuus pitäisi arvottaa suhteessa muihin yhteiskunnan arvoihin. Tuskin se ainakaan ainoaksi arvoksi kovin monelle meistä riittää.

Olemme Pursiaisen ja Saarimaan kanssa yhtä mieltä siitä, että nykyinen suomalainen yhdyskuntasuunnittelun traditio on kaukana ideaalista. Pitää kuitenkin myös muistaa, että vallitsevaa, vahvaan hallintoon perustuvaa kaupunkisuunnittelua haastavat lähestymistavat helposti ohittavat niin sanotut saavutetut edut, joiden järjestäminen ei ole kustannuksista vapaata edes toisenlaisissa yhteiskuntajärjestyksissä. 

Taloustieteen parissa operoivat tunnistavat toiminnan ulkoisvaikutusten lisäksi myös toiminnan kustannukset, joita aiheutuu esimerkiksi transaktioista, järjestäytymisestä, kilpailijoiden ulossulkemisesta tai tiedonhankinnasta. Näistä jokainen on jollain tapaa kiinni vallitsevassa yhteiskunnallisen sääntelyn eri tavoissa ja niissä yhteiskunnan luomissa säännöissä, joita markkinatoimijoille annetaan omistamisen ja käytön oikeuksien kautta.

Oikeistolaisen ja vasemmistolaisen suunnittelukäytännön välissä operoi neutraaliksi itsensä määrittämä koulukunta, joka väittää kaikkien ulkoisvaikutusten – niin positiivisten kuin negatiivisten – järjestyvän omistamisen oikeuksien määrittelyn kautta. 

Omistaminen ja siihen liittyvät oikeudet (property rights) ovat yksi keskeisimmistä kapitalistisen markkinatalouden takana olevista peruskäsitteistä, ja myös Pursiainen viittaa niihin tekstissään implisiittisesti moneen otteeseen. Omistaminen ei kuitenkaan ole neutraalia, tai ulkopuolisista rajoitteista vapaata, vaan pikemminkin kyse on yhteiskunnan omistamisen nimissä oikeuttamasta ”käyttöfunktiosta”. 

Kyse ei siis ole niinkään omistamisen kautta tulevasta abstrahoidusta vapaudesta tai rajoittamattomasta päätösvallasta omistuksen kohteeseen, vaan yhteiskunnan tähän yksityiseen hallintaan rakentamasta suojasta ja siihen liittyvistä käyttörajoitteista – ja oikeutetusta tavasta annettuihin oikeuksiin puuttumiseen. 

Kaupunkisuunnittelun asettamat rajoitukset yksityisen maanomistajan mahdollisuudelle rakentaa mitä huvittaa, siis vaikkapa 100 kerroksinen pilvenpiirtäjä Helsingin Huvilakadulle, ovat osa tätä kokonaisuutta eivätkä mitenkään mielivaltainen rajoite.  

On tärkeä huomata, että monet näistä omistamisen käytänteistä ovat kansallisesti muotoutuneita. Ne määrittävät myös esimerkiksi sen, mitä vaikkapa ulkoisvaikutuksiksi lasketaan. 

Esimerkiksi muutamissa Euroopan maissa vallitseva käytäntö, jonka mukaan tyhjänä oleva kiinteistö on kaupunkiyhteisön toiminnalle niin suuri haitta, että se voidaan kansallista oikeustajua loukkaamatta vallata käyttöön. Vastaava keino olisi esimerkiksi kiinteistön vajaakäytön kaksinkertainen verotus. Suomalaisessa kaupunkikeskustelussa tämä tuntuisi helposti ylilyönniltä, joka epäilemättä luokiteltaisiin turhaksi investointien sääntelyksi tai ylimääräiseksi riskiksi markkinatoimijoille.

Omistamisen ja sääntelyn näkökulmasta kaupunkisuunnittelun kentällä hankalimman kokonaisuuden muodostavat myös Pursiaisen esiin nostamat asunto- ja maamarkkinat. Kaupunkien sääntelyn perusteeksi Pursiainen tunnistaa ennen kaikkea ulkoisvaikutukset ”joita esiintyy kaupungeissa poikkeuksellisen paljon”. 

Olemme edellä kuvanneet muita talousteorian haasteita, mutta tapausta voidaan tarkastella kriittisesti myös ulkoisvaikutusten kautta. Itse asiassa ulkoisvaikutuksia esiintyy joissain kaupunkien tapauksissa jopa niin poikkeuksellisen paljon, että hieman kärjistäen voidaan väittää kiinteistöjen arvon olevan lähes täysimääräisesti ulkoisvaikutuksista syntynyttä! 

Kaupungin tonteissa on kyse relationaalisesta tilasta, jossa sekä käytön potentiaali että arvo syntyvät tontin ulkopuolisen ympäristön arvosta – ilman tontin omistamiseen liittyviä ansioita. Oikeastaan ainoa mielekäs kriteeri kaupunkitontin omistamiseen sisällytetylle rakennusoikeudelle olisi siis se, kuinka paljon uusi rakentaminen luo ympäristöönsä lisäarvoa – ei suinkaan se, mikä huutokauppahinta tontista jalostettuna saadaan.

Esimerkkinä voidaan käyttää vaikkapa puiston laitaan tai merenrantaan rakennettua korttelia, jonka ympäröiviä kortteleita suurempi arvo syntyy rakentamattomasta naapurista. 

Rakentamattoman alueen muuttaminen tonttimaaksi on ilmeisen kannattavaa uusille tonteille, joiden hinta määräytyy ympäristön hintatason mukaan, mutta mikä osa siitä on tuotettu ympäröivien kiinteistöjen kustannuksella? Mitä uudella rakentamisella on tarjota kompensaationa? 

Mikäli Pursiaisen kirjoituksesta karrikoituja näkökulmia yrittää vertailla, voisi väittää, että se, mikä markkinatalouden koulukunnalle näyttäytyy lisäarvona, ei valitettavasti yleensä yllä suunnittelun koulukunnan näkökulmasta edes nollasummapeliin. 

Kaupunkien positiivisista ulkoisvaikutuksista voidaan mielekkäästi puhua vain, jos ne ylittävät ympäristöönsä heijastamat negatiiviset ulkoisvaikutukset yksittäistä rakennushanketta pidemmällä aikavälillä. Yhteiskunnalla ei pääsääntöisesti ole halua odottaa tilannetta, jossa negatiiviseksi kääntyvä hintainformaatio kertoo paikallisesta epäonnistumisesta.

Suomalaista kaupunkikeskustelua ja suunnittelun tai suunnittelemattomuuden asteen arviointia häiritsee merkittävällä tavalla idealisoitujen kaupunkikäsitysten moninaisuus. Sen enempää markkinoita kuin suunnitteluakaan on vaikeaa idealisoida ”kaupunkiin”, joka keskusteluyhteydestä riippuen voi sijaita Helsingin Kampissa, Vantaan Pakkalassa, Riihimäen Peltosaaressa tai Karkkilan Pitkälässä. 

Hyödyllisempää kuin yleisen tason keskustelu markkinauskovaisuudesta tai suunnittelu-uskovaisuudesta olisi kääntää keskustelua sääntelyn ja ohjailun luonteeseen ja tavoiteltavaan laatuun. Tällä hetkellä keskustelua käydään voittopuoleisesti vihollisleirin mahdollisista epäonnistumisien syistä omaa näkökulmaa vahvasti idealisoiden. 

Ilmiselvästi asiantuntevampaa ja sävykkäämpääkin keskustelua syntyisi, jos ”markkinatalouden” koulukunta fokusoisi vaihteeksi suomalaisten markkinoiden epäonnistumisen mekanismeihin ja ”suunnitelmatalouden” koulukunta hallinnon epäonnistumisten mekanismeihin. Tutustumisen voisi aloittaa vaikkapa viimeisen vuosikymmenen aikana rakennetuista alueista ja tavoiteltujen suureiden saavuttamisen analyysistä.  

Ei ole tarvetta pönkittää “pöhinää” tai muita idealisoituja urbaaneja etuja ja ominaisuuksia vaan keskittyä siihen, mitä nämä edut mahdollisesti olisivat ja miten ne voidaan tavoittaa.

Miljardisäästöjä ja terveempiä kansalaisia – terveydenhuollossa on korkea aika siirtyä peruutuspeiliin katsomisesta aitoon tiedolla hoitamiseen

“On selvää, että terveydenhuollon muuntaminen datavetoisesti toimivaksi ei tapahdu yhdessä yössä. Samalla on ymmärrettävä, että nykytilanne ja nykyiset hoitotavat eivät ole kestäviä väestön ikääntyessä, elinaikojen pidentyessä ja uusien, parempien ja kalliimpien lääkkeiden tullessa markkinoille. Vaikuttavuuden pitää parantua merkittävällä tavalla." – Marko Rauhala, Accenture

Piditkö artikkelista?

Rekisteröidy ja kokeile MustReadia 14 päivää maksutta

Keskustelu

Pekka Järveläinen 8.7.2021 14:07
Päivän Hesarista luin asuvani alueella, jossa on Suomen suurin pienhiukkaspitoisuus. Astmaatikkona olisin varmaan arvottanut asioita toisin, jos tämä tieto olisi ollut minulla 10 vuotta sitten asuntoa ostaessani. Nyt osaan nimetä ainakin yhden ominaisuuden "turvallisuus", jota suunnitelun siis pitäisi tuottaa.
Jukka Koivulintu 10.7.2021 15:07
Olipas virkistävä vastine Pursiaiselle, tuli hyvä ja tasapainoinen kuva nämä molemmat yhdessä!

Jätä kommentti