Kaupungistumisen kolme koulukuntaa – markkinatalous, suunnitelmatalous vai filosofikuninkaiden valta?

Keskustelu kaupungeista on raivoisan kiihkeää. Syynä tähän on se, että kaupunkipolittinen kamppailu heijastaa länsimaisen politiikan vuosisataisia jakolinjoja, väittää Heikki Pursiainen.

Heikki Pursiainen
Blogi

Heikki Pursiainen

Ekonomisti

Jos maahanmuuttoa ja autoilua ei oteta huomioon, kaupungistumisesta ja kaupunkisuunnittelusta käytävä väittely saattaa olla raivokkainta mitä politiikassa on tarjolla.

Yksi syvimmistä jakolinjoista on suhtautuminen kaupungistumiseen ilmiönä ylipäänsä. Osa meistä on intohimoisia kaupungistumisen rakastajia, osa taas suhtautuu siihen jeffersonilais-alkiolaisen nihkeästi.

Mutta vaikka rajattaisiin tarkastelu kaupungistumisen ystäviin, ristiriidat ovat ankaria. Hyvän esimerkin tarjoaa keskustelu Helsingin seudun rakentamisesta. Pitäisikö rakentaa enemmän ja tiiviimpää, pitäisikö rakentaa korkeammin, pitäisikö rakentaa vähemmän yksiöitä ja enemmän perheasuntoja, pitäisikö kaavoittaa alueita myös pientaloille, mitä Elielinaukiolle pitäisi tehdä, entä Lapinlahden sairaala-alueelle?

Jokainen näistä kysymyksistä on suuren intohimon kohde. Muuten aivan maltilliset ihmiset ovat niistä kiihkeästi eri mieltä. En edes viitsi mainita Malmin lentokenttää, koska en halua lueskella vihapostia näin kesäloman kynnyksellä.

On varmaankin syytä heti tunnustaa, että olen tiiviin ja korkean rakentamisen ystävä, eikä minusta pienten asuntojen rakentamisessa kalliille tonttimaalle ole mitään ongelmaa. Mutta ihan järkevät ihmiset ovat täysin päinvastaista mieltä.

Hyviä esimerkkejä tästä ovat vaikkapa aivan pari päivää sitten ilmestynyt arkkitehti Staffan Lodeniuksen haastattelu tai tämä Helsingin Sanomien juttu yksiöistä. Keväällä ilmestyi näyttävästi kokonainen pamfletti Kenen kaupunki, joka hyökkäsi tiivistä ja ”sijoittajavetoista” kaupunkisuunnittelua vastaan.

Yksi lukuisista vihreiden huonoa kuntavaalimenestystä koskevista hypoteeseista on, että ihmiset eivät enää kannata kaupunkirakenteen tiivistämistä.

Asumisen hintataso, asumisen tuet ja niin sanottu kohtuuhintainen asuntotuotanto ovat toinen repivien riitojen aihe. Helsingin kasvu on nostanut asumisen hinnat korkeiksi. Pieni- ja vähän suurempituloistenkin asumista joudutaan tukemaan julkisesti. Kiistaa on siitä, kannattaako tämä tehdä tulonsiirtojen, kuten asumistuen avulla vai pitäisikö kaupungin tarjota itse asumispalveluja markkinatasoa alemmilla hinnoilla.

Itse olen asumistuen kannattaja ja suhtaudun epäilevästi ”kohtuuhintaiseen” tuotantoon, kuten ahkerimmat MustReadin lukijat tietänevät. Tästäkin kuitenkin suuri joukko ihan viisaita ihmisiä on kanssani vahvasti eri mieltä. Keskustelu aiheesta on vähintäänkin räiskyvää, ellei suorastaan kiihkeää.

Siirtymiseni hyväntahtoiseksi tarkkailijaksi

Olen itsekin osallistunut tähän kaupunkikeskusteluun jo aika monta vuotta, ainakin siitä asti kun ajauduin kirjavalla urallani vähäksi aikaa omaksi ja muiden yllätykseksi kuntatutkijaksi. Myöhemmin siirryttyäni edistämään vapausaatetta ajatushautomosektorille kirjoitimme entisen kollegani kanssa kirkasotsaisen markkinahenkisen kirjasen kaupunkisuunnittelusta.

Viime aikoina olen alkanut tuntea voimieni ehtyvän enkä jaksa enää samalla tavalla riidellä. Siksi olenkin siirtynyt enemmän tarkkailijaksi. Olen myös yrittänyt kehittyä ihmisenä ja ymmärtää muita näkökantoineen entistä paremmin.

Uudessa tarkkailijan ja ymmärtäjän roolissani olen pohtinut, mistä kaupunkikeskustelun kiihkeys johtuu. Mitkä syvät aatteelliset tai muut erot johtavat siihen, että ihmiset, joita yhdistää rakkaus kaupunkiin, ovat niin eri mieltä siitä miten tätä rakkautta pitäisi politiikassa ilmentää?

Ensiaskeleena ymmärtämisen tiellä olen nyt luokitellut kaupunkiaktiivit ja -tutkijat kolmeen eri koulukuntaan. Kutsun niitä markkinatalousihmisten, suunnitelmatalousihmisten ja filosofikuninkaiden koulukunniksi.

Jako on tietenkin subjektiivinen. Luokittelen itseni yhteen koulukuntaan, eli markkinatalousihmiseksi. Siksi en edes yritä teeskennellä pystyväni olemaan jotenkin täysin reilu kanssani eri mieltä olevien ajatuksia kohtaan.

Ainakin omaa ajatteluani jaottelu on kuitenkin helpottanut. Olen mielestäni sen avulla alkanut ymmärtää muiden koulukuntien näkökohtia paremmin, vaikka en yhdykään niiden edustajien johtopäätöksiin.

Luokittelu tekee helpoksi nähdä, että itse asiassa kaupunkikeskustelun eri näkökulmat heijastavat yleisempiä yhteiskunnallisen ja taloudellisen ajattelun koulukuntia tai suuntauksia. On huojentavaa tajuta, että sovittamattomat ristiriidat näkemysten välillä eivät johdu kaupunkikeskustelun erityislaadusta, vaan ovat ihan samoja sovittamattomia ristiriitoja kuin laajemmassa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Markkinatalousihmisen vapaasti kasvava kaupunki

On varmaan luontevinta aloittaa koulukuntien kuvaus siitä, johon itse kuulun. Kutsun sitä markkinatalousihmisten koulukunnaksi, koska sen jäsenet soveltavat kaupunkiin yleisiä oppeja markkinatalouden ja hintamekanismin hyödyllisyydestä.

Markkinatalousihmiset ajattelevat, että toimivat markkinat ovat hyvä tapa kohdentaa voimavaroja. Toimivilla markkinoilla hintataso ohjaa tarjonnan tyydyttämään kysynnän. Jos jotakin hyödykettä tarvitaan entistä enemmän, sen hinta nousee, jolloin innokkaat myyjät rynnistävät mielellään täyttämään tarpeen.

Kenenkään ei tarvitse erikseen käydä kertomassa, että nyt pitäisi tuottaa enemmän yksiöitä tai vegeburgereita, kohonnut hintataso välittää tämän tiedon ja tuottaa vieläpä samalla kannustimet reagoida tietoon oikealla tavalla. Ravintolakiinteistöjä siirtyy vegeburgeriravintoloiden käyttöön, ihmiset vaihtavat alaa vegeburgeribisnekseen. Liisa tajuaa, että nyt on hyvä hetki myydä mummovainaan yksiö tai vaikka rakentaa lisää yksiöitä, jos hän sattuu olemaan rakennusyrityksen omistaja.

Toimivat markkinat takaavat, että niukat voimavarat menevät arvokkaimpaan käyttöön. Jos jollakulla on tietylle voimavaralle, esimerkiksi kiinteistölle tai ravintolatyöntekijän työpanokselle sen hetkistä parempi käyttötarkoitus, hän voi saada sen itselleen tarjoamalla siitä korkeamman hinnan.

Kaikki tapahtuu ilman keskusjohtoista suunnittelua, kun yksityiset päätöksentekijät muuttavat käyttäytymistään hintasignaalin perusteella ja hyödyntävät omia yksityisiä tietojaan, taitojaan ja voimavarojaan.

Olen selittänyt tämän huolellisemmin MustReadissa jo aiemmin, joten tämä riittäköön nyt.

Markkinat ja hintamekanismi toimivat kaikkialla, myös kaupungeissa, markkinatalousihminen ajattelee.

Fiksu markkinatalousihminen ei tietenkään ole sokea markkinauskovainen. Hänen ajattelunsa perustuu hintamekanismin teoreettiseen tuntemukseen ja hyvään empiiriseen tutkimustietoon. Fiksu markkinatalousihminen ei siksi ajattele, että kaikki voidaan jättää markkinoiden varaan. Ensinnäkin on huolehdittava siitä, että markkinatalous ja kilpailu oikeasti toimivat kaupungissa. Historiallisen näytön perusteella näin ei suinkaan aina ole ollut.

Markkinatalousihmiset ovat myös demokraatteja ja ymmärtävät, että kuntapolitiikalla on tärkeä tehtävänsä kaupunkisuunnittelussa.

Markkinatalous tarvitsee esimerkiksi avukseen hyvää sääntelyä ja hyvinvoinnin uudelleenjakomekanismeja.

Sääntelyä tarvitaan esimerkiksi ulkoisvaikutusten vuoksi, joita esiintyy kaupungeissa poikkeuksellisen paljon. Ulkoisvaikutus on hieno sana, jota markkinatalousihmiset käyttävät mielellään. Ulkoisvaikutuksia syntyy, kun päätöksentekijä tekee itsensä kannalta edullisia päätöksiä ottamatta huomioon, että niillä on vaikutuksia myös muihin.

Kaupunkisuunnittelua tarvitaan ottamaan huomioon näitä ulkoisvaikutuksia, negatiivisia ja positiivisia. Liisa saattaa rakentaa liian ison talon lähelle Leenan taloa, jos se on hänelle itselleen kannattavaa, ottamatta huomioon rakennushankkeen aiheuttamaa arvonalennusta Leenan talolle. Kaavoituksella ja muulla kaupunkisuunnittelulla voidaan estää tätä negatiivista ulkoisvaikutusta syntymästä.

Mutta ulkoisvaikutukset voivat olla myös positiivisia. Kunnallistekniikan, liikenneyhteyksien ja muun infrastruktuurin rakentamista ei voida jättää yksityisen sektorin huoleksi, koska sen hyödyistä suuri osa menee muille kuin rakentajalle. Sama koskee viher- ja muita virkistysalueita samoin kuin erilaisia kaupunkielämän kannalta olennaisia julkisia tiloja.

Keskeinen ulkoisvaikutus ovat myös tiiviin kaupunkirakenteen tuottamat kasautumishyödyt.

Ihmisten tuottavuus on suurempi, kun ajatukset ja toimintatavat leviävät kaupungeissa. Mutta kasautuminen on tärkeää myös arkisemmalla tasolla. Monet paikalliset palvelut edellyttävät riittävää asiakasmäärää pienellä alueella. Näin tiivis kaupunki on myös hyvien palveluiden ja hyvän meiningin kaupunki. Kaupunkisuunnittelulla voidaan edistää kasautumista ja näin hyödyllisten ulkoisvaikutusten syntymistä.

Ulkoisvaikutuksista huolimatta markkinatalousihminen uskoo siihen, että kaupunki- ja liikennesuunnittelulla tarvitsee vain asettaa löyhät rajat ja luoda mahdollisuuksia kaupungin kasvulle. Suunnittelun tehtävänä on vain ratkaista asia, kun kaupunkilaisten tavoitteet ajautuvat ristiriitaan esimerkiksi ulkoisvaikutusten vuoksi. Muuten kaupunkilaisten voi antaa tehdä kaupungillaan mitä he haluavat.

Kaupungin voi antaa kasvaa ja muuttua vapaasti suunnittelun asetettamissa löyhissä rajoissa. Kaupunki on elävä olento, itsejärjestäytyvä systeemi, jonka kasvaminen ei tarvitse keskusjohdettua suunnitelmaa.

Juuri se tekee kaupungista niin jännittävän.

Markkinatalousihmisen helppo elämä

Markkinatalousihminen ei myöskään tarvitse miettiä rakennetaanko yksiöitä liikaa tai kuinka monta metriä ovelta pitää olla luontoon tai voiko asua vilkasliikenteisen kadun varressa tai pääseekö joka asunnosta kaupungin keskustaan viidessätoista minuutissa.

Hän luottaa siihen, että hintojen sopeutumisen vuoksi kysyntä ja tarjonta kohtaavat. Markkinatalous huolehtii siitä, että tarjolla on sen kokoisia asuntoja, joita ihmiset haluavat. Hintamekanismi huolehtii myös siitä, että erot asuntojen laadussa ja sijainnissa kompensoituvat asumiskustannuksissa. Asunnon hankalat piirteet tekevät siinä asumisesta halvempaa, hyvistä puolista joutuu maksamaan.

Markkinatalousihminen ei huolehdi myöskään liikoja keskustan näivettymisestä. Hän uskoo, että kunhan muutokselle ei aseteta esteitä, kaupunkitilalle löytyy uusia käyttöjä. Kaupunki on tuhansia vuosia vanha keksintö ja on sopeutunut monta kertaa syvällisiin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin muutoksiin.

Markkinatalousihminen ei siis suhtaudu kielteisesti sääntelyyn, mutta epäilevästi kyllä. Hän ajattelee, että sääntelytoimet on aina perusteltava ulkoisvaikutuksilla tai muulla hyvällä syyllä. Ellei selkeää perustetta kieltää tai vaatia jotain ole, asia on jätettävä yksityisten päätöksentekijöiden päätettäväksi. Muuten hintamekanismin tuottamat edut menetetään.

Korostan, että markkinatalousihmisen ei suinkaan tarvitse ajatella, että esimerkiksi ihmisten asuminen pitäisi jättää kokonaan markkinoiden huoleksi. Hän tai siis minä tai siis me voimme kannattaa asuntokannan uudelleenjakoa rikkailta köyhille, kunhan se tapahtuu markkinatalouden kanssa yhteensopivilla tavoilla. Verotuksella rahoitettavat suorat tulonsiirrot ovat tässä suhteessa paras keino markkinatalousihmisen näkökulmasta.

Ne haittaavat vähiten hintamekanismin toimintaa, ovat läpinäkyviä ja kohdistuvat parhaiten pienituloisille. Tämä selittää sen hauskan yksityiskohdan, että monesti asumistuen suurimmat puolestapuhujat ovat juuri markkinatalouden ystäviä.

Sen sijaan markkinatalousihminen on nihkeä yrityksille jakaa asunto- tai maaomaisuutta uudelleen keskusjohtoisesti. Poliittiset päättäjät tai kunnalliset byrokraatit eivät esimerkiksi voi tietää mikä on paras käyttötarkoitus jollekin kaupungin omistamalle maa-alueelle. Vain potentiaaliset alueen käyttäjät itse tietävät, minkä arvoinen tontti heille on ja mitä he sillä tekisivät. Hintakilpailu on ainoa keino saada selville, kenelle heistä tontti on arvokkain ja mitä sillä kannattaa tehdä.

Jos tontti siis luovutetaan muulla tavalla kuin huutokaupan perusteella, se menee todennäköisesti väärään käyttötarkoitukseen, koska ilman huutokauppaa ei selviä, mikä oikea tarkoitus on. Poliitikoilla ja virkamiehillä ei myöskään ole kannustimia luovuttaa tonttia parhaaseen käyttöön, koska voi olla poliittisesti hyödyllistä luovuttaa se ”sopivalle” taholle. Markkinatalousihmiset kannattavat siis markkinamekanismia maankäytössä.

Samoista syistä markkinatalousihmiset eivät pidä ”kohtuuhintaisesta” asuntotuotannosta. Asuntojen luovuttaminen markkinahintaa tai -vuokraa halvemmalla on tulonsiirto siinä kuin asumistukikin, vaikka se annetaankin hyödykkeen eikä rahan muodossa. Yhtä lailla toimeentulotuen osittainen korvaaminen alennettuun hintaan myydyillä elintarvikkeilla olisi edelleen tulonsiirto.

Asumistuki on kuitenkin markkinatalousihmisen mielestä parempi tukimuoto, koska se jättää hintamekanismin toimintaan. Pienituloiset pystyvät kyllä hankkimaan enemmän asumispalveluita kuin ilman tukea, mutta saavat ja joutuvat itse päättämään (tietyillä edellytyksillä) hintojen perusteella missä ja miten asuvat. Asumistukea saavat myös kaikki pienituloiset, eivät vain muutamat kaupungilta halvan asunnon saavat onnekkaat.

Pääasiassa kuitenkin markkinatalousihmiset uskovat, että pienituloisten asumista voidaan edistää poistamalla kaupungin kasvun esteitä. Markkinatalous pystyy tarjoamaan lähes kaikkia muitakin hyödykkeitä järjelliseen hintaan myös pienituloisille, kun sen annetaan toimia. Sama resepti toimii asumispalveluissakin.

Olisi ihanaa jatkaa oman koulukunnan kuvailemista ja ylistämistä, mutta siirryn silti seuraavaan.

Suunnitelmatalous kaupunkiympäristössä

Seuraava tunnistamani koulukunta ovat suunnitelmatalousihmiset. Suunnitelmatalousihmiset eivät itse kutsu itseään suunnitelmatalousihmisiksi, koska melkein kukaan ei taida oikein enää haluta olla virallisesti suunnitelmatalouden kannalla.

Siksi minullakin on ollut vaikea erottaa, että kysymys on juuri siitä. Useimmiten suunnitelmatalousihmiset puhuvat itsestään kaupunkidemokratian tai demokraattisen kaupunkitalouden kannattajina.

Demokraattisuus tarkoittaa kuitenkin merkittävässä määrin sitä, että kaupunkikehitystä ja -taloutta ohjataan keskusjohtoisesti. Konkreettisimmin tämä näkyy tietenkin maankäyttöä ja asuntomarkkinoita koskevassa politiikassa.

Suunnitelmatalousihmiset näkevät esimerkiksi, että kaupungin omistamaa maata pitäisi luovuttaa demokraattisesti valittuihin tarkoituksiin, eikä taloudellisesti arvokkaimpaan käyttöön. Tätä voidaan kutsua esimerkiksi ”aktiiviseksi” tonttipolitiikaksi. Yksi aktiivisen tonttipolitiikan päämääristä on saada maata niin sanotulle kohtuuhintaiselle asuntotuotannolle.

Kohtuuhintainen asuntotuotanto eli julkisten asumispalveluiden tarjoaminen markkinahintaa halvemmalla on tietenkin mitä parhain esimerkki keskusjohtoisesta suunnitelmataloudesta.

Tässä on selvä ero markkinatalousihmisiin, jotka ajattelevat, että aktiivisen tonttipolitiikan ja kohtuuhintaisen asumisen tavoitteita pitäisi tavoitella muilla instrumenteilla, esimerkiksi tulonsiirroilla. Nämä ovat läpinäkyviä eivätkä sotke markkinatalouden toimintaa.

Sama keskusjohtoisuuden tavoittelu näkyy myös suhtautumisessa sääntelyyn. Suunnitelmatalousihmiset ovat jatkuvasti huolissaan siitä, onko jossakin paikassa liian vähän tai liikaa jonkinlaista toimintaa. He haluaisivat määritellä millaisia kauppoja ja palveluita missäkin on ja missä ihmiset tekevät mitäkin. Suunnitelmatalousihmiset miettivät kuumeisesti, missä ihmiset haluavat käydä kaupassa 30 vuoden kuluttua ja millaisissa asunnoissa heillä on lupa asua ja kuinka pitkä matka niistä saa olla mihinkin.

Tällainen suunnittelu ei tietenkään koskaan onnistu, minkä markkinatalousihmiset hyvin tietävät ja mikä kaikkien pitäisi oikeastaan tietää.

Suunnitelmatalousihmisistä ei myöskään ole mitään kummallista siinä, että arvokkaimpia kiinteistöjä käytetään tehottomasti, jos tehoton käyttö on jollakin tavoin ”demokraattista”.

Yksi esimerkki on vaikkapa keskustakirjasto Oodin ompelukonehuone, jossa Suomen kalleimmalla tontilla korjataan vaatteita. Saman voi havaita myös Lapinlahden sairaala-aluetta koskevassa keskustelussa, jossa vaaditaan, että hienolla alueella pitää harjoittaa järjestötoimintaa.

Tarkoitukseni ei tietenkään ole sanoa, että vaatteiden ompelulle tai järjestötoiminnalle ei pitäisi olla kaupungissa tilaa. Totean vain, että kaupunki pystyisi samanaikaisesti parantamaan näitä aktiviteetteja harrastavien asemaa ja säästämään kaupunkilaisten verovaroja siirtämällä harrastus- ja järjestötoiminnan vähemmän arvokkaisiin kiinteistöihin. Kiinteistöjen tehokkaasta käytöstä saaduilla tuloilla voisi perustaa monta ompelupistettä ja järjestötilaa.

En edes ala saarnata siirtolapuutarhoista ja mökkikylistä.

Joka tapauksessa siis suunnitelmatalousihmiset haluavat, että julkisen varallisuuden ja kaupunkitilan käyttöä ohjataan pikkutarkasti ”demokraattisesti” eli keskusjohtoisesti, vaikka tämä johtaisi niiden tuhlaamiseen.

Suunnitelmatalousihmiset suhtautuvat usein epäilevästi taloudelliseen arvoteoriaan, juuri koska se tuottaa äskeisen kaltaista kritiikkiä heidän kannattamalleen politiikalle. Pahimmillaan tämä ilmenee jopa jonkinlaisena taloudellisena denialismina, kuten silloin kuin kohtuuhintaisen asumisen tulonsiirtoluonne kyseenalaistetaan.

Ihminen, joka väittää, ettei kunnan alennuksella antama tavara ole tulonsiirto, joutuu tekemään hyvin kummallisia ajatuskiemuroita.

Kuitenkin tämä on hyvin yleistä aivan järkevien ihmisten joukossa, esimerkkinä vaikkapa tämä ja tämä.

Toisin sanoen suunnitelmatalousihmisten koulukunta soveltaa ihan perinteistä keskusjohtoisen talouden ja yhteiskunnan ajatusta kaupunkiin. Siksi kun suunnitelma- ja markkinatalousihmiset kiistelevät kaupunkipolitiikasta, kysymys on itse asiassa samasta vuosisataisesta kamppailusta, jota he ovat käyneet kaikilla muillakin talouden ja yhteiskunnan osa-alueilla keskusjohtoisen ja hajautetun yhteiskunnan paremmuudesta.

Ainakin minusta on selventävää ja lohdullista tajuta, että esimerkiksi maankäyttöä ja kohtuuhintaista asumista koskevissa repivissä erimielisyyksissä on kysymys tästä vanhasta asiasta. Tämä toki vahvistaa myös käsitystäni siitä, että olen oikeassa koulukunnassa. Suunnitelmatalous ei toimi missään muualla, joten miksi se toimisi kaupungeissakaan.

Filosofikuninkaiden mielestä asiantuntijoiden eli heidän itsensä pitäisi päättää

Suunnitelma- ja markkinatalousihmisten lisäksi on olemassa vielä filosofikuninkaiden koulukunta. Filosofikuninkaiden mielestä kaupunkisuunnittelua ei pitäisi jättää ihmisten itsensä päätettäväksi sen paremmin markkinamekanismin kuin demokratiankaan kautta. Sen sijaan se pitäisi jättää asiantuntijoille, eli siis filosofikuninkaille itselleen.

Äskeinen luonnehdinta paljastaa jo, että filosofikuninkaiden koulukunta koostuu lukumääräisesti pienestä joukosta ihmisiä. He ovat kaupunkisuunnittelun asiantuntijoita, aika usein arkkitehtejä. Kenties arkkitehdiksi valikoituu ihmisiä, jotka ovat poikkeuksellisen alttiita filosofikuninkuudelle. He kenties ajattelevat, että kaupunki on kuin rakennus, jonka tulee heijastaa suunnittelijansa nerokasta visiota.

Filosofikuninkaat ovat samanlaisia kuin suunnitelmatalousihmiset siinä, että he kannattavat keskusjohtoista kaupunkikehitystä. Mutta siinä missä suunnitelmatalouden kannattajat ajattelevat, että kaupunkikehitystä ohjataan demokraattisesti, filosofikuninkaat ajattelevat, että he itse sopivat ohjaustehtävään parhaiten.

Filosofikuninkaita askarruttavat sellaiset asiat kuin alkuperäisen arkkitehdin vision tai alueen luonteen säilyttäminen, näköyhteyksien säilyttäminen paikasta toiseen riippumatta siitä, käykö kukaan koskaan katsomassa tai välittääkö näköalasta, Helsingin siluetin säilyttäminen tietynlaisena ja niin edelleen.

He ovat samoin kiinnostuneita tarkasti määrittelemään, millaisissa asunnoissa ihmisten sopii asua. He saattavat hyvinkin olla sitä mieltä, että asunto, josta useampi hyvin toimeentuleva ihminen on valmis maksamaan 500 000 euroa, on jotenkin epäkelpo asuttavaksi.

Toisin sanoen tavallisten ihmisten valinnat ja päätökset ovat heistä tyypillisesti vääriä, ja heidän pitäisi saada tehdä ne ihmisten puolesta. Tämä koskee niin ihmisten omaa elämää koskevia kuin poliittisiakin päätöksiä.

Ylipäänsä filosofikuninkaille on vaikeaa ajatella päätöksiä valintoina, joissa joudutaan punnitsemaan erilaisia hyviä asioita ja valitsemaan niiden välillä. He eivät suostu siihen, että joskus esteettisten arvojen asemesta joudutaan valitsemaan esimerkiksi tiiviimmän rakentamisen tuottamat lisäasunnot tarvitseville. He puhuvat mielellään siitä, että esteettiset ja kulttuuriset arvot ovat ”yhteismitattomia”, ja on jotenkin vulgääriä todeta, että muitakin arvoja on olemassa.

Markkinatalouteen filosofikuninkaat suhtautuvat erittäin epäluuloisesti. Edelleen spekuloin tässä arkkitehtuurin vaikuttavan heidän ajatteluunsa. Markkinatalous itsejärjestäytyvänä systeeminä on jossakin mielessä talon vastakohta. Talon jokainen yksityiskohta on suunniteltava tarkkaan, jotta tulos on hyvä ja talo edes pysyy pystyssä. Sen sijaan markkinat eivät tarvitse keskitettyä visiota, vaan hyödyntävät maailmassa hajallaan olevaa tietoa ja voimavaroja ihan itsestään.

Malliesimerkin filosofikuninkaallisesta ajattelusta tarjoaa tämä professori Kimmo Lapintien blogikirjoitus. Se itse asiassa innoitti minut löytämään koko filosofikuninkaiden koulukunnan, jota olen käsitellyt tarkemmin täällä. Aivan mahtava filosofikuninkaallinen teos on muuten jo johdannossa mainitsemani Kenen kaupunki-pamfletti.

Yhteenottoja, mutta myös liittoutumia

Usein kaupunkipoliittinen keskustelu on kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Ajattelin kuitenkin vielä lopuksi todeta, että usein kaksi kolmesta koulukunnasta liittoutuu kolmatta vastaan.

Yleisin liittouma on varmaankin suunnitelmatalousihmiset ja filosofikuninkaat vastaan markkinatalousihmiset. Joissakin kysymyksissä näitä kahta ryhmää on vaikea erottaa toisistaan. Ne saattavat esimerkiksi yhdessä kiistää, että lisärakentamisella voitaisiin alentaa asumisen hintoja tai vaatia arvokkaan maa-alueen varaamista esimerkiksi museon tai muun julkisen hankkeen käyttöön markkinaehtoisen ratkaisun asemesta. Yleinen sijoittaja- ja markkinavastaisuus yhdistää ryhmiä.

Joskus kuitenkin nähdään, että markkina- ja suunnitelmatalousihmiset ovat samalla puolella filosofikuninkaita vastaan. Näitä ryhmiä nimittäin yhdistää usko siihen, että kaupunkipäätöksenteossa on kysymys arvoista, eikä asiantuntijoilla ole mitään etulyöntiasemaa arvovalinnoissa. Ryhmiä yhdistää myös tietty demokraattisuus ja ruohonjuuritason näkökulma. Joskus se saa ryhmät yhdessä vastustamaan filosofikuninkaille tyypillistä suuntautumista monumentaali- ja korkeakulttuurihankkeisiin. Toivoisin tämän olevan yleisempääkin.

Tähän muuten liittyy hupaisa piirre. Filosofikuninkaat ovat puheissaan kovia uusliberalismin vastustajia. Heidän asenteensa, joka korostaa asiantuntemuksen merkitystä päätöksenteossa arvojen asemesta on kuitenkin juuri sitä, mistä uusliberaaleja usein syytetään.

Harvinaisin liittouma lienee filosofikuninkaat ja markkinatalousihmiset vastaan suunnitelmatalousihmiset. Mieleeni ei tule heti tule hyviä esimerkkejä, mutta uskon että tämäkin yhdistelmä on periaatteessa mahdollinen. Kumpikin ryhmä uskoo suunnitelmatalousihmisiä voimakkaammin, että demokratialla on rajansa ja että on olemassa arvoja, joita pitää suojella keskusjohtoiselta päätöksenteolta.

Maailmanlaajuinen poliittinen suhdanne ja luokitteluni

Myönnän auliisti, että luokitteluni on kärjistetty ja karikatyyrimäinen. Kaupunkipoliittisen keskustelun osallistujat ovat todellisuudessa eriasteisia sekoituksia koulukunnistani. Kenties hyvässä kaupunkipolitiikassakin on mukana piirteitä kaikista ryhmistä.

Joka tapauksessa siis luokitteluni melko vaatimaton pointti lienee nyt tullut selväksi. Kaupunkikeskustelun jakolinjat heijastavat nykyajan yhteiskunnallisen ajattelun suuria jakolinjoja. Siksi keskustelu on niin intohimoista ja ristiriidat syviä.

Jos luokittelussani on mitään järkeä, sen avulla voi yrittää löytää viitteitä myös kaupunkipolitiikan tulevasta suunnasta. Itsestäni näyttää selvältä, että kansainvälisesti politiikan suhdanne on kääntynyt markkinatalouskriittisempään suuntaan. Äänestäjät ja poliittiset päättäjät suhtautuvat vaihteeksi kriittisemmin markkinatalouteen ja myönteisemmin talouden julkiseen ohjaukseen.

Suuntaus näkyy esimerkiksi työmarkkinoita, verotusta ja yritystoiminnan yhteiskunnallista vaikutusta koskevassa keskustelussa ja päätöksenteossa. Jos kaupunkipolitiikan jakolinjat heijastavat yleisiä yhteiskunnallisia jakolinjoja, on syytä odottaa, että sama suuntaus alkaa näkyä myös siinä. Tämä voisi merkitä esimerkiksi rakentamisen sääntelyn voimistumista, julkisen asuntotuotannon lisäämistä, vuokrasääntelyn kaltaisten välineiden käyttöönottoa ja keskusjohtoisempaa maankäyttöä.

Markkinatalousihmisen näkökulmasta tämä olisi tietenkin sääli, mutta uudesta tarkkailijan näkökulmastani mielenkiintoista.

Digitaalisen yhteiskunnan toimivuus on monimutkaisen verkoston käsissä – “huoltovarmuusjoukot” ja skenaariotyö toisivat ketteryyttä häiriötilanteisiin

Ict-alan huoltovarmuus lepää osaamisen varassa. Selkeät sopimussuhteet, oikea osaaminen ja sujuvat hankintamekanismit mahdollistaisivat tehokkaan reagoinnin poikkeustilanteissa. “Tarvittaisiin vielä parempaa ymmärrystä palveluista. Millaisista komponenteista ne koostuvat ja millaista osaamista niiden ylläpito vaatii", toteaa johtaja Lauri Helenius Solitalta.

Piditkö artikkelista?

Rekisteröidy ja kokeile MustReadia 14 päivää maksutta

Keskustelu

Artturi Björk 2.7.2021 17:07
Hirvee kognitiivinen dissonanssi, koska uskon aika vakaasti, että oikeesti ymmärtää toisen ajattelutavan vasta kun pystyy kuvaamaan sen silleen, että se toinen "allekirjoittaa" kuvauksen. Enkä usko, että kaupunkikeskustelussa sunnitelmatalousihmiset ja filosofikuninkaat allekirjoittais sun kuvauksen. Siitä huolimatta luulen että oot oikeessa!
Harmillisesti molemmat ei voi olla totta samaan aikaan :(
klaus kultti 3.7.2021 09:07
Oletetaan, että yhteiskunta haluaa tukea ihmisten riittävää nesteytystä ja kohdistaa tuen niin, että jokaisesta ostetusta coca-colapullosta kilahtaa euron tuki. Mitä arvelet markkinatalousmiehenä tapahtuvan coca-colapullon hinnalle? Miksi kannatat asumistukea?
Tuomas Perttula 5.7.2021 17:07
Arkkitehtinä istun mielellään filosofikuninkaan valtaistuimelle, mutta tekisin kyllä kernaasti yhteistyötä markkinatalouden kanssa. Oma näkökulma on että "markkinaehtoisen" rakentamisen ongelma on siinä, että "markkinaehtoiseksi" kutsuttu rakentaminen on edelleen liian tiukasti säänneltyä.

En esimerkiksi mitenkään osaa tulkita pohjaratkaisuiltaan laaduttomia ja ahtaita asuntoja markkinoiden vapaasta tahdosta syntyneinä, vaan kyseessä on lähinnä paikallinen taloudellinen optimi nykyisen tiukan sääntelyn olosuhteissa; kyseiset asunnot ovat optimoitu ratkaisu sääntelyolosuhteissa joissa neliöinä määritellystä rakennusoikeudesta on keinotekoinen puute, joita tuskin kuitenkaan tehtäisiin mikäli tuota puutetta ei olisi. Puhumattakaan vaikkapa niistä Saton minikodeista joiden koko konsepti perustuu puhtaasti sääntelyn porsaanreikään siitä, että asunnossa sijaitsevaa parvea ei lasketa osaksi rakennusoikeudellista kerrosalaa. Eli kyseessä ei suinkaan ole vapaan markkinan kaunis ja täydellinen manifestaatio, vaan epäonnistuneen sääntelyn lopputulos.

Ongelma on isolti siinä, että tätä epäonnistunutta sääntelyä on tehty niin pitkään, ettei siirtymä aidosti parempaan lopputulokseen johtavaan, vapaaseen markkinatalouteen onnistu millään lailla kivuttomasti. Varsinkin kun kiinteistöbisneksessä kvartaali on vähintään 25 vuotta, ja sääntelyn seurauksena kasvaneissa kiinteistöjen arvostuksissa on kiinni ihan uskomattomat määrät pääomaa jota pitäisi alaskirjata hirvittävän paljon jos vapaaseen markkinatalouteen siirryttäisiin. Omankin asuntolainan takuista puolet on puhtaasti tiukkaan sääntelyyn perustuvaa sijainnin markkina-arvoa, ja maksuaikataulussa on vielä parikymmentä vuotta jäljellä.

Koska vapaaseen markkinatalouteen ei nähdäkseni voida taloudellisista syistä siirtyä sormia napsauttamalla, pienimmän pahan tie olisi kehittää sääntelykehikkoa asteittain parempaan ja vapaampaan suuntaan. Ja siinä työssä olisi filosofikuninkaillakin annettavaa, vaikka yksinvaltaisuudesta pitäisikin siirtyä perustuslaillisen monarkian suuntaan.
Kalle Euro 10.7.2021 16:07
Varsin ansiokas kirjoitus. On aina tympeää, jos joku joukko nostaa itsensä demokratian yläpuolelle.

On kuitenkin väärin niputtaa kaikki arkkitehdit monoliitiksi. Tässä jäi viesti vähän sen suuntaiseksi. Arkkitehdit ovat homogeninen joukko yksilöitä, vaikkei ehkä aina siltä näytä. Markkinatalousihminen ja arkkitehti löytyy useimmin arkkitehtitoimistoista. Laatua, hyvää elinympäristöä ja vastuullisuutta yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa ja poliittisen päätöksenteon puitteissa tehdään nimenomaan niissä ja markkinatalouden puitteissa, yhteistyöhakuisesti.

Tosiasia on myös se, että suomalainen arkkitehtuuri kaikkein palkituimpia rakennuksia myöten tehdään arkkitehtitoimistoissa.
Eero Karisto 25.7.2021 14:07
Jos tuosta täytyy valita joukkonsa, ilmoittaudun suunitelmatalouden kannattajaksi.
Toki uskon markkinoiden voimaan, uskon siihen, että lisätarjonta laskee asumisen kustannuksia. Ja minuakin häiritsee joidenkin "filosofien" into kertoa, miten ihmisten pitäisi asua.
*
Mutta kaupunki on rajallinen kokonaisuus, jossa ei voida jatkuvasti tehdä uusia valintoja, jos jonkin huomataan menneen pieleen. Asunnon hankkijalla ei ole samalla tavalla aina uusia mahdollisuuksia kuin vaikkapa karkkikaupassa. Eikä asunnon rakentajalla samalla tavalla kuin karkkikauppiaalla.
Jos olen valmis maksamaan markkinavuokraa, mutta tarjolla on vain huono (työn laatu, suunnittelu, varustus, sijainti suhteessa palveluihin, koko...) asunto, jonka saan halvemmalla, ei se minua välttämättä lohduta. Jos osa kapasiteetista käytetään huonoon rakentamiseen, hyvien asuntojen kysyntä ja siten hinnat nousevat. Tyytymättömiä ovat sekä ne, jotka joutuvat maksamaan yhä korkeampaa vuokraa hyvästä asunnosta että ne, jotka joutuvat tyytymään vähän halvempaan asuntoon, jota pitävät huonona.
Tätä ongelmaa ei ymmärtääkseni mikään noista kolmesta ryhmästä yksinään pysty ratkaisemaan. Ehkä sitten päättäjät "filosofeja" kuultuaan määritellessään laatu- ja muita reunaehtoja markkinavoimille?
*
Minusta on myös ihan ok, että kaupunki päättää, että juuri tuolla voi käyttää ompelukonetta tai tuo alue osoitetaan järjestöille samlla tavalla kuin kaupunki päättää, että tuone tulee puisto tai tuonne urheilukenttä tai teatteritalo.
Segregaation hillitseminen on minusta ei pelkästään hyväksyttävä vaan ehdottomasti tarpeellinen tavoite. Minulle ei oikein ainakaan tuosta selvinnyt, miten se onnistuu ilman keskusjohtoisuutta.
*
Arvostan kyllä myös sitä jatkuvuuden näkökulmaa ja asiantuntemusta, jota "filosofit" edustavat, vaikka besserwissetöintiäkin heissä näen.
Arkkitehtejä ja sosiologeja tarvitaan kaupunkisuunnittelussa siinä kuin lääkäreitä terveydenhuollossa. Kumpaakaan en jättäisi markkinavoimien varaan.
Ai niin: jos asumistuki valuu vuokriin, kuten jotkut väittävät, on ymmärrettävää, että markkinalähtöiset ihmiset sitä kannattavat.

Jätä kommentti