Luontodokumenteista saamamme kuva Afrikan luonnosta on samalla sekä totta että illuusio.
Tarunhohtoisen Serengetin kansallispuiston eläimistö on juuri sellaista kuin televisiosta näkee. Leijonat ja hyeenat lepäilevät kaikessa rauhassa yöllisen saaliinsa ääressä, vaikka me turistit tulemme kuvaamaan niitä ihan vierestä.
Laajempi kuva rikkoo kuitenkin illuusion. Suojelualueiden ulkopuolella ei ole oikeastaan mitään muuta kuin ihmisiä, karjaa ja loppuun kulutettua maata. Leijonia on jäljellä vain viisi prosenttia suhteessa sadan vuoden takaiseen aikaan. Kohtalo on samanlainen kuin tiikereillä Aasiassa.
Ihminen on laittanut muita lajeja ahtaalle jo tuhansien vuosien ajan.
Ihmisiä vastaan eivät pärjänneet mammutit, sapelihammaskissat tai monet muutkaan isot selkärankaislajit millään mantereella. Todennäköisesti olemme myös vaikuttaneet ihmissuvun muiden lajien, kuten neandertalinihmisten tuhoon.
Tulivoiman kehittyessä pystyimme syömään loppuun jopa amerikkalaisen muuttokyyhkyn, joka vain 200 vuotta sitten oli ehkä maailman runsain lintulaji. Viimeisen sadan vuoden aikana maapallolta on hävinnyt yli 400 selkärankaislajia, joista monien perikatoa olemme olleet vauhdittamassa.
Emme ole tehneet hävitystyötä yksin, vaan olemme ottaneet rinnallemme valikoituja eläinkumppaneita. Koirat, kissat ja siat ovat hävittäneet roppakaupalla lajeja eri puolilla maailmaa levitessään uusille alueille. Niin on tehnyt myös kutsumaton matkakumppanimme rotta ja monet muut levittämämme vieraslajit.
Mitä uhanalaisuus tarkoittaa?
Villieläinten biomassan eli yhteispainon on arvioitu olevan nykyään alle kuudesosa siitä, mitä se oli ennen ihmisten vaikutuksen kasvua ja monien suurten nisäkkäiden eli megafaunan häviämistä.
Nykytilannetta kuvaa hyvin maanisäkkäiden biomassa: villieläinten osuus siitä on noin 4 prosenttia ja ihmisten sekä tuotantoeläinten 96 prosenttia.
Maapallolla on tällä hetkellä yli 500 sellaista selkärankaislajia, joita on elossa alle 1 000 yksilöä. Useimpia näistä lajeista on jäljellä alle 250 yksilöä. Ne siis todellakin ovat sukupuuton partaalla ja usea lajeista tulee väistämättä häviämään lopullisesti.
Valtaosa häviämässä olevista lajeista elää täältä katsoen kaukaisissa maissa ja valtamerten saarilla. Euroopassa ei tällä hetkellä ole kovin montaa välittömän sukupuuton partaalla olevaa selkärankaislajia. Uhanalaisia lajeja löytyy sen sijaan roppakaupalla.
Uhanalaisuuden määritelmä on, että lajilla tai sen populaatiolla on laskennallinen todennäköisyys hävitä jonkin ajan kuluessa. Eläinlaji luokitellaan uhanalaiseksi, jos sen populaatio on alle 1000 lisääntymiskykyistä yksilöä, tai jos sen kanta on laskenut yli 30 prosenttia edellisen kolmen sukupolven tai kymmenen vuoden aikana.
Uhanalaisista lajeista puhuminen on tarkalleen ottaen vain ja ainoastaan sukupuutoista murehtimista. Keskustelussa kiinnitetään huomiota usein pelkästään siihen, onko laji uhanalainen, eli mahdollisesti kuolemassa sukupuuttoon. Jos näin ei ole, kaikki on hyvin!
Tilanne ei kuitenkaan ole hyvä, vaikka kanta olisi jollain tarkastelujaksolla taantunut vain 23 prosenttia, eikä uhanalaisuuden kriteerin täyttävän 30 prosentin verran.
Joidenkin lajien yleistyminen ei paikkaa toisten lajien vähentymistä
Tutkimuskirjallisuuden pohjalta on varsin vaikea saada kokonaiskuvaa siitä, miten maailman villieläinpopulaatiot ovat kokonaisuudessaan muuttumassa. Suuresta osasta ei valitettavasti edes ole seurantatietoa.
Mittavin kokooma-aineisto selkärankaisista eläimistä lienee Living Planet -tietokanta, josta tutkijat tuottavat Maailman Luonnon Säätiön Living Planet –indeksin. Se kertoo selkärankaispopulaatioiden pienentyneen keskimäärin alle puoleen verrattuna 1970-luvun tilanteeseen.
Living Planet -indeksistä on valitettavasti välillä tehty myös vääriä tulkintoja. Joissakin yhteyksissä sen on tulkittu osoittavan, että maailman selkärankaisista eläimistä on neljänkymmenen vuoden aikana hävinnyt yli puolet. Tätä indeksi ei kuitenkaan kerro, sillä se ei seuraa yksilömääriä vaan populaatioiden sisäisiä muutoksia. Indeksi ei huomioi myöskään lähtöpopulaation kokoa. On siis tärkeää huomata, että Living Planet -indeksi on biodiversiteetti- eikä lukumäärä-indeksi.
Kokonaiskuvaa saattaa hämmentää, että synkästä sukupuuttojen historiasta ja uhanalaisuuksista huolimatta kaikki ei ole yhtä alamäkeä, eikä kaikilla lajeilla mene huonosti. Tutkituissa lajeissa on itse asiassa melko tasaisesti voittajia ja häviäjiä.
Yhden lajin runsastuminen ei kuitenkaan paikkaa toisen vähenemistä. Kyse on usein täysin eri rooleista ekosysteemissä ja eri syistä kannanmuutosten taustalla. Kyseessä voi myös olla paikallisten, erikoistuneiden, lajien häviäminen laajalle levinneiden yleislajien tullessa tilalle. Seurauksena on isossa mittakaavassa lajiston yksipuolistuminen.
Huomio tulisi kiinnittää juurisyihin eli elinympäristöjen laadun parantamiseen
Lintukantojen tarkastelu antaa hyvän esimerkin erilaisten lajien muutoksista ja ihmisten toiminnan merkityksestä.
Euroopan lintujen määrä on vähentynyt 1980-luvulta alkaen yli puoli miljardia yksilöä. Yhteensä lintuja on tällä hetkellä noin 2,6 miljardia kappaletta.
Taantuneiden lintulajien yhteenlaskettu yksilömäärä on vähentynyt yli 900 miljoonaa yksilöä. Runsastuneiden lajien yksilömäärä on taas kasvanut 300 miljoonalla linnulla.
Erityisesti varpusten määrä on laskenut voimakkaasti, mutta useilla muillakin maatalousympäristön lajeilla on mennyt huonosti. Lisäksi havu- ja lehtimetsien linnut ovat vähentyneet, kun taas välimerenkasvillisuuden lajit ovat runsastuneet.
Euroopassa harvalukuiset lintulajit ovat lisääntyneet samalla kun runsaslukuiset ovat vähentyneet. Ilmiö on helposti havaittavissa Suomen luonnossa. Esimerkiksi harvalukuisten ja isokokoisten joutsenen ja merikotkan kannat ovat monikymmenkertaistuneet muutamien vuosikymmenten aikana.
Suurten lajien paluu on hieno asia, mutta ilmiötä voisi kutsua myös luonnonsuojelun pikavoitoksi. Kehitys on seurausta niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin lintujen tappamisen lopettamisesta.
Yleisimmän lintumme, pajulinnun, kanta on prosenteissa mitattuna taantunut kohtalaisen vähän. Määrällisesti lasku on kuitenkin ollut suuri eli miljoonia yksilöitä. Tämä näkyy ja kuuluu monella tavoin.
Tuoreen tutkimuksen mukaan Euroopan ja Pohjois-Amerikan laululintujen määrät ovat vähentyneet kokonaisuutena niin paljon, että keväät ovat aiempaan verrattuna kirjaimellisesti hiljenneet.
Pajulinnun ja monien muiden hyönteissyöjälintujen taantuminen voi olla seurausta eri puolilla maailmaa havaitusta hyönteisten vähenemisestä, mikä kertoo suurista ekosysteemien muutoksista.
Yhteiselo ei vielä suju, mutta sitä on opeteltava
Kiina määritti YK:n juuri pidetyn COP15 biodiversiteetti-kokouksen otsikoksi ”Ekologinen sivilisaatio – rakentamassa yhteistä tulevaisuutta kaikelle elämälle”.
Kokouspuheissaan Kiinan ja muun maailman johtajat toivat esiin tarpeen ihmisen ja luonnon harmonisen yhteiselon rakentamiselle. Harmonian tavoittelun tulee olla paljon enemmän ja syvempää kuin mediaspektaakkeli yhden norsulauman vaelluksesta.
Meidän täytyy rakentaa hävitettyä luontoa uudelleen. Sen lisäksi meidän täytyy rakentaa uudelleen suhteemme luontoon.
Ihmisten yhteiselo monien eläinten kanssa on hankalaa. Se ilmenee esimerkiksi siten, että olemme huolestuneita taantuvien lisäksi myös runsastuvien lajien kannoista. Kaikkein hankalinta tuntuu olevan suhtautuminen lajeihin, joiden määrä lisääntyy voimakkaasti.
Ihmisille on edelleen vaikeaa jakaa ravintoa ja elintilaa muiden lajien kanssa. Valkoposkihanhet, merimetsot ja suurpedot ovat tästä syystä toistuvasti otsikoissa.
Alussa mainitsemani leijonat näimme päiväntasaajan toisella puolella. Kotimaisesta kissapedostamme ilveksestä en ole luonnossa nähnyt hännäntupsuakaan, vaikka niitä on kuulemma jo enemmän kuin kansan sosiaalinen kantokyky kestää.
Ihmisen asutus ja läsnäolo ulottuvat koko ajan laajemmalle. Samalla vaikutuksemme muihin lajeihin on koko ajan voimakkaampaa. Osa ekologeista puhuukin jo ”uusista ekosysteemeistä”, joissa vuosituhantiset lajien väliset vuorovaikutuksen lait eivät enää päde. Siksi lajien välistä vuorovaikutusta on tarkasteltava uudessa valossa ihmisvaikutus huomioon ottaen.
Ihmisen vaikutuspiirissä eläminen muuttaa eläimien käyttäytymistä monella tavalla. Ihmisasutuksen piirissä miltei kaikki nisäkäslajit muuttuvat yö-aktiivisemmiksi verrattuna rauhallisempiin alueisiin. Lisäksi eläimet liikkuvat sitä vähemmän, mitä suurempi ihmisen ekologinen jalanjälki alueella on.
Ne siis välttelevät meitä. Joidenkin tutkimusten mukaan eläimet itse asiassa pelkäävät ihmisiä jopa enemmän kuin muita luonnollisia petoja. Oletko koskaan miettinyt, miksi ne kaikki pelkäävät meitä?
Tämän sisällön mahdollistaa Turun yliopisto.
Journalistinen päätösvalta on MustReadin toimituksella.
Tämä artikkeli on julkaistu Creative Commons CC BY-ND 4.0 -lisenssillä.
Keskustelu
Tätä juttua ei ole vielä kommentoitu.