”Hoivakriisin syy ei ole ulkoistuksissa – vaan palveluiden laadussa ja valvonnassa”, sanovat Itä-Suomen yliopiston tutkijat

Vanhusten hoivakodeissa ongelmia aiheuttavat ainakin lääkehoito, terveydenhuolto, saattohoito, hygienia, viriketoiminta, itsemääräämisoikeus, omavalvonta, hoito- ja palvelusuunnitelmat sekä koulutetun henkilöstön määrä. Ongelmia on sekä yksityisillä että julkisilla palveluntuottajilla. VAPAA LUKUOIKEUS

Virve-Maria Toivonen, Matti Muukkonen, Anna Mäki-Petäjä-Leinonen Itä-Suomen yliopisto
Ikäihmisten hoivajärjestelmä on kriisissä, toteavat Itä-Suomen yliopiston tutkijat.


UUSIN TUTKIMUS

MustRead Akatemian palstalla tieteentekijät kirjoittavat yleistajuisesti uusimman tutkimusartikkelinsa tulosten pohjalta. 

Suomalaisten vanhusten hoivassa on vakavia ongelmia ja suoranaisia puutteita.

Ongelmat saivat erityistä huomiota vuonna 2019 kun useissa yksityissektorin ympärivuorokautista hoitoa antavissa yksiköissä havaittiin lukuisia laiminlyöntejä. AVI:n tarkastuksissa on havaittu vastaavia epäkohtia myös julkisen sektorin omissa hoivayksiköissä. Ongelmat koskevat siis laajemmin vanhusten hoivaa.

Epäkohdat antoivat meille kimmokkeen tutkia ikääntyvien hoivaa.  Päätimme tutkia ikääntyvien ihmisten ympärivuorokautista hoitoa. Suurin osa hoivasta annetaan tällä hetkellä tehostetun palveluasumisen yksiköissä.

Tarkastelimme sekä vanhuspalvelujen laatua ja valvontaa koskevaa sääntelyä että aluehallintovirastojen vanhuspalveluissa tekemiä valvontaratkaisuja.

Laadun sisältö jää epäselväksi ja siksi valvonta on hankalaa 

Perimmäinen kysymys on, että kun päättäjät puhuvat jatkuvasti palveluiden laadun parantamisen puolesta, heidän tulisi myös huolehtia siitä, että laatua todella mitataan perusteellisesti. Muussa tapauksessa puhe laadusta jää sanahelinäksi.

Suomen perustuslain mukaan julkisen vallan on turvattava ”jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä”. Kuulostaa kuivakalta, mutta sisältö on sitäkin tärkeämpi kansalaisten hyvinvoinnin näkökulmasta.

Palveluiden järjestämisvastuu on vielä vuoden 2022 loppuun saakka kunnilla. Sitten tehdään historiaa. Sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistuksen myötä järjestämisvastuu siirtyy hyvinvointialueille.

Nykymallin mukaan kuntien on huolehdittava palveluidensa vastaavan vähintään perustuslain edellyttämää, lailla säädettyä tasoa. Palveluiden tulisi olla yhdenvertaisesti kaikkien asukkaiden saatavilla. Kunnan velvollisuutena on pitää huoli myös siitä, että järjestetyt vanhuspalvelut ovat laadukkaita. Kuntalain mukaan kunnan tulisi tehdä lisäksi päätös siitä, mikä kunkin palvelun laatutaso on.

Vanhuspalvelulain mukaan laadukkaiden ja hyvän hoidon turvaavien palvelujen keskeisinä elementteinä mainitaan: 1) riittävä ja ammattitaitoinen henkilöstö, 2) osaava johtaminen ja 3) asianmukaiset toimitilat.

Kuulostaako yllä oleva ympäripyöreältä? Kyllä.

Voikin kysyä, onnistutaanko palveluiden laatua sitten mittaamaan tehokkaasti? Ei juurikaan.

Laadun sisältö jää epäselväksi, kun tarkempi mittaristo, laadun ominaisuudet tai sen osatekijät puuttuvat. Näin ollen laadun sääntelyllä saattaa olla vain vähän vaikutusta palvelun tosiasialliseen sisältöön.

Kun laaduntarkkailun mittaristo on epäselvä, myös valvonta on hankalaa vaikka itse valvontavastuusta onkin määritelty lainsäädännössä varsin kattavasti.

Kuka valvoo ja miten?

Ensisijainen valvontavastuu on aina palvelujen tuottajilla. Toimintayksiköissä on järjestettävä omavalvonta palvelujen laadun, turvallisuuden ja asianmukaisuuden varmistamiseksi.

Lisäksi sosiaalihuollon henkilöstöllä on sosiaalihuoltolain mukaan velvollisuus ilmoittaa yksikön esimiehelle, huomatessaan tai saadessaan tietoonsa epäkohdan, joka uhkaa asiakkaan hoidon toteuttamista. Yksikön esimiehen on taas ilmoitettava asiasta kunnan sosiaalihuollon johtavalle viranhaltijalle kuten sosiaali- ja terveysjohtajalle.

Viimesijaisen vastuun palvelujen laadusta ja valvonnasta kantavat kuitenkin aina viranomaiset. Kunnallista sosiaalihuoltoa ohjaa valtiotasolla sosiaali- ja terveysministeriö ja valvontatehtäviä on Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirastolla sekä eduskunnan oikeusasiamiehellä ja valtioneuvoston oikeuskanslerilla.

Aluetasolla valvontavastuu on aluehallintovirastoilla. Myös kunnilla on velvollisuus ohjata ja valvoa sekä niiden itsensä tuottamaa että yksityiseltä palveluntuottajalta hankkimaansa hoivapalvelua. Lisäksi kunnan toimielimellä, esimerkiksi sosiaalilautakunnalla tai vastaavalla on kokonaisvastuu siitä, että palvelut toteutetaan säädetyllä ja määrätyllä tasolla.

Miten valvonta sitten tapahtuu käytännössä?

Ensinnäkin  viranomaiset valvovat hoivalaitosten toimintaa – ja samalla laatua – asiakkaan tai muun yksityishenkilön aloitteeseen perustuen eli käytännössä niille tehtyjen kantelujen ja muistutusten kautta. Toiseksi viranomaiset harjoittavat  oma-aloitteista tarkastustoimintaa.

Jos valvonnan yhteydessä havaitaan epäkohtia, voidaan niihin epäkohdasta ja sen vakavuudesta riippuen puuttua eri tavoin.

Keinoina ovat ennen kaikkea huomautus tai määräys puutteiden korjaamisesta. Tarvittaessa aluehallintovirastot ja Valvira voivat velvoittaa palvelujen tuottajan noudattamaan antamaansa määräystä sakon uhalla tai uhalla, että toiminta keskeytetään. Kaikkein vakavimmissa tapauksissa valvonta voi johtaa myös esitutkintaan tai syytteen nostamiseen.

Hoivakriisi ei koske vain yksityistä palvelutuotantoa 

Vanhuspalveluihin liittyvät ongelmat ovat arkipäivää aluehallintovirastoiden tarkastustyössä.  Käytännössä lähes joka toinen päivä jossain päin Suomea tulee vireille vanhusten ympärivuorokautista hoivaa koskeva valvonta-asia.

Kantelut ja niissä tehdyt langettavat päätökset jakautuvat melko tasaisesti yksityisten ja julkisten palveluntuottajien välille. Hoivakriisin syy ei siis ole yksityisessä palvelutuotannossa ja ulkoistuksissa kuten keskusteluissa on toisinaan esitetty.

Viime vuosina ongelmien painopiste on toki siirtynyt enemmän yksityisiin hoivakoteihin, joskin tälle luontainen selitys on siinä, että yksityisen osuus palvelutuonnossa on merkittävästi kasvanut.

Valtaosa valvonnassa esille tulleista ongelmista liittyy joko suoraan tai välillisesti hoivan laatuun. Ongelmia on lääkehoidon ja terveydenhuollon toteuttamisessa, saattohoidon järjestämisessä, sekä hygieniaan, viriketoimintaan, itsemääräämisoikeuden toteuttamiseen, omavalvontaan sekä hoito- ja palvelusuunnitelmien ajantasaisuuteen liittyvissä asioissa.

Myös henkilöstön mitoitukseen ja rakenteeseen liittyvät epäkohdat ovat yleisiä ja vaikuttavat osaltaan palvelun laatuun ja sisältöön. Tyypillisesti henkilöstömitoituksen ongelmat näkyvät liian vähäisenä koulutetun henkilökunnan määränä.

Kaikki kantelut eivät johda langettavaan päätökseen vaan noin puolet. Luku on toki verrattain korkea.

Langetetut seuraamukset kuitenkin asettuvat valtaosin asteikon lievimpään päähän eli pääasiallinen toimenpide on huomion kiinnittäminen epäkohtaan tai niin sanottu käsityksen ilmaiseminen asiassa. Esimerkiksi uhkasakko asetettiin tutkimuksemme tarkasteluajanjaksolla vain kerran eikä yhdessäkään tapauksessa toimintaa keskeytetty. Lehtitietojen perusteella tämä on toki sittemmin muuttunut. Vuoden 2019 jälkeen hoivakoteja on myös suljettu.

Mitä pitäisi tehdä toisin: viesti päättäjille

Hoivan laatua koskevan sääntelyn keskeinen tehtävä on varmistaa, että jokainen ikääntyvä saa sellaista hoitoa kuin hänen henkilökohtainen tilanteensa edellyttää.

Valvontaviranomaisten rekisteritietoihin perustuvan tutkimuksemme  perusteella tämä ei toteudu hyvin.

Vanhuspalvelujen laadun haasteisiin on reagoitu uudistamalla vanhuspalvelulakia. Lakiin on sisällytetty vaatimus RAI-arviointi- ja seurantamittariston käyttöönotosta. Se voi parhaimmillaan tuoda konkretiaa yksilöllisen palvelutarpeen selvittämiselle.

Lisäksi on säädetty sitovan henkilöstömitoituksen (0,7) käyttöönotosta vanhuspalveluissa. Henkilömitoitukseen siirrytään asteittain siten, että se on täysimääräisesti voimassa keväällä 2023. Tuoreimpien tietojen mukaan henkilöstöpula on jo nyt johtanut tilanteeseen, jossa hoivapaikkoja ei ole voitu tarjota, koska  henkilöstöä ei ole riittävästi.

Jatkossa vanhuspalvelujen valvontaa koskevaa sääntelyä tulisi selkeyttää. Omavalvonta on tärkeää, mutta on selvää, ettei se ole riittävä keino valvoa hoivan laatua. Omavalvonnan tehokkuutta voisi kuitenkin vahvistaa säätämällä selkeämmin verkkojulkaisuvelvollisuudesta.

Kun omavalvontasuunnitelmat olisivat verkossa julkisesti saatavilla, tämä lisäisi palvelutuottajien painetta määritellä hyvä laatu ja sen seuranta.

Tällä hetkellä valvontajärjestelmän kokonaisuus on osin epäselvä. Tarkkaa sääntelyjärjestystä ei ole, vaikka ilmeistä lienee, että järjestelmä on ollut tarkoitus luoda kartiomaiseksi. Kartiomallissa viranomaisvalvonta kuuluu kunnille, niiden yläpuolella valvonnasta vastaavat aluehallintovirastot ja valtakunnallisella tasolla Valvira sekä ylimmät laillisuusvalvojat.

Kaikkein tärkeintä kuitenkin olisi, että palvelun järjestäjän ensisijainen valvontavastuu todettaisiin lainsäädännössä selkeästi ja velvoittavasti niin, että ne myös käytännössä aktivoituisivat valvomaan alueellaan toimivia yksityisiä ja julkisia palveluntuottajia.

Lisäksi olisi syytä harkita, tulisiko lupaviranomaisten lisäksi myös kunnilla olla mahdollisuus asettaa palveluntuottajille seuraamuksia. Laadun tosiasiallisen toteutumisen valvonnan pitäisi  kaikissa tilanteissa olla velvoittavaa ja laiminlyöntien selkeästi ja riittävästi sanktioituja.

Toiminnanharjoittajalle kuten kunnan hoivayksikölle annettu huomautus ja huomion kiinnittäminen vastaisen varalle ei kaikissa tapauksissa voi olla riittävä toimenpide, kun kysymys on haavoittuvimmassa asemassa olevien ihmisten hoivasta.

Tämä artikkeli on julkaistu Creative Commons CC BY-ND 4.0 -lisenssillä.

Piditkö artikkelista?

Rekisteröidy ja kokeile MustReadia 14 päivää maksutta

Tutkittutieto.fi

Keskustelu

Tätä juttua ei ole vielä kommentoitu.

Jätä kommentti