”Yliopisto on kuollut. Pitää perustaa uusi yliopisto.”
Taina ja Janne Saarikivi eivät säästele sanojaan Ylioppilaslehdessä pari viikkoa sitten julkaisemassaan yliopistopoliittisessa manifestissa.
Saarikivet ovat kiinnostava työpari ja pariskunta. Taina on äänentutkija ja äänitaiteilija. Janne on kielitieteilijä ja mielipidevaikuttaja, jonka ajatuksia olen käsitellyt aiemminkin MustReadissa.
Manifestissaan Saarikivet maalaavat synkän kuvan nyky-yliopistosta: Akateeminen vapaus on mennyttä. Elämää yliopistolla hallitsee pikkutarkka kontrolli, työsuoritteiden laskenta ja tyhjänpäiväinen strategiapuhe. Itseisarvoisen totuuden etsinnän sijasta yliopistolta vaaditaan talouskasvua edistäviä innovaatioita ja nopeita ratkaisuja maailman ongelmiin.
Asiat ovat niin huonosti, ettei yliopistoa voida enää pelastaa. On perustettava kokonaan uusi yliopisto, vapaa yliopisto, jonka ainoana tavoitteena on tiedon ja sivistyksen edistäminen niiden itsensä vuoksi. Saarikivet kutsuvat tätä ihanneyliopistoa nimellä universitas.
Manifesti on monessa kohdassa varsin tarkkanäköinen.
Seuraan työni puolesta yliopistokentän tapahtumia. Juttelen akateemisten ekonomistien ja muun yliopistoväen kanssa enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Olen itsekin aikoinani sekä opiskellut että työskennellyt yliopistossa, toki varsin vaatimattomassa asemassa. Kaikista näistä syistä tunnistan monet Saarikivien nyky-yliopistossa havaitsemat epäkohdat.
Saarikivien käsitys yliopiston yhteiskunnallisesta tehtävästä ja historiasta on kuitenkin varsin rajoittunut. Yliopisto ei koskaan ole ollut vain itseisarvoisen tiedon etsinnän paikka. Yliopiston tavoitteena on aina ollut myös yhteiskunnallisen hyvinvoinnin lisääminen ja ongelmien ratkaisu.
Manifestia luonnehtii nostalgia kadotettua yliopiston kulta-aikaa kohtaan. Todellisuudessa tällaista kulta-aikaa ei koskaan ole ollut olemassa.
Saarikivet kuvailevat universitastaan aika epämääräisesti. He lähinnä julistavat, että siellä kaikki nyky-yliopiston ongelmat on poistettu, mutta eivät kerro miten. Universitaksessa ei kilpailla, kontrolloida eikä priorisoida, mutta jää täysin epäselväksi, miten niukat resurssit siellä jaetaan.
Kilpailu on väistämätöntä – erityisesti yliopistolla
Saarikivet katsovat, että yliopiston akateeminen vapaus on menetetty. Sen tilalle on tullut kontrolli, joka “yhdistyy uusimpien muotien noudattamiseen”:
”Julkaisumääriä, julkaisufoorumeja, hankittuja rahoituksia ja julkisia esiintymisiä seurataan. Projektijohtaja raportoi laitosjohtajalle, joka raportoi dekaanille, joka raportoi rehtorille, joka raportoi opetusministeriölle. Joka tasolla huudetaan: lisää – vähemmällä rahalla.”
Moni yliopistolainen varmaankin yhtyy Saarikivien kritiikkiin. Suoritusten mekaaninen mittaaminen kuvaa huonosti tutkimustyön onnistumista. Tutkijoilla on useimmiten vahva sisäinen motivaatio, eikä työntekoa tarvitse kytätä pikkutarkasti. Byrokraattinen valvonta syö hyvinvointia missä tahansa työpaikalla.
Jäin kuitenkin miettimään, miten asiat järjestettäisiin Saarikiven universitaksessa. Ajattelevatko Saarikivet todella, että ihanneyliopistossa esimerkiksi tutkijoiden tieteellisten julkaisujen määrää ja laatua ei seurattaisi ollenkaan?
Kysymys on erityisen olennainen, kun pohditaan akateemista kilpailua esimerkiksi professuureista ja tutkimusrahoituksesta. Saarikiville kilpailu on yksinkertaisesti pahasta – juuri se tapa, jolla kontrollia ylläpidetään.
”Yliopistolaiset, joiden tulisi muodostaa oppinut yhteisö, kilpailevat toisiaan vastaan harvoista viroista, projekteista ja apurahoista. Siihen tarvitaan muodikkaita tieteellisiä teorioita ja julkaisuja, jotka ovat pikemminkin korkealle rankattuja ja amerikkalaisia kuin jotain uutta selvittäviä tai suomalaista yleisöä kiinnostavia. Arvioijana kilpailuissa toimivat toiset yliopistolaiset, kollegat, joiden kanssa yhtäältä kilpaillaan ja toisaalta tehdään yhteistyötä.”
Akateemisia virkoja (käytän Saarikivien tapaan vanhanaikaisesti sanaa virka, vaikka yliopistot eivät enää ole virastoja) on vähemmän kuin niihin halukkaita. Näin on nykyisissä yliopistoissa ja oikeastaan kaikissa kuviteltavissa olevissa yliopistoissa. Vain aivan kamalassa yliopistossa virkoja olisi enemmän kuin niihin haluavia.
Siksi kaikissa yliopistoissa on oltava jokin tapa valita, ketkä halukkaista päätyvät vaikkapa professoreiksi. Kun monta halukasta tavoittelee virkaa, jonka vain yksi voi saada, he määritelmällisesti kilpailevat virasta.
Toisin sanoen myös Saarikivien universitaksessa hakijat väistämättä kilpailisivat viroista. Sielläkään kaikille halukkaille ei riittäisi professuuria.
Kilpailu viroista voidaan järjestää monella eri tavalla. Se voi perustua Saarikivien kammoksumiin akateemisiin rankkauksiin, julkaisuluetteloihin ja pisteytyksiin, kuten nyt.
Tämä ei tietenkään ole ainoa vaihtoehto, mahdollisia vaihtoehtoisia valintamenetelmiä on lähes rajattomasti. Esimerkiksi professorit voivat kutsua itse uudet jäsenet kunnianarvoisaan joukkoonsa. Tai sitten yliopiston henkilökunta ja opiskelijat voivat äänestää valinnoista. Virat voidaan täyttää myös jonotusjärjestyksessä tai rehtorin mahtikäskyllä.
Kaikkiin näihin valintamenetelmiin liittyy kuitenkin määritelmällisesti kilpailua. Kilpailu kollegoiden tai rehtorin suosiosta on erilaista kuin julkaisuihin perustuva kilpailu, mutta se ei ole yhtään vähemmän kilpailua.
Saarikivet eivät kerro, miten virat heidän universitaksessaan täytettäisiin, joten on mahdotonta sanoa, millaista kilpailu siellä olisi. On kuitenkin varmaa, että tavalla tai toisella sielläkin kilpailtaisiin.
Sama koskee virkojen lisäksi myös apurahoja ja muuta hankerahoitusta. Niin kauan kuin rahoitusta on tarjolla vähemmän kuin mahdollisia rahoitettavia hankkeita, rahoituksesta väistämättä kilpaillaan tavalla tai toisella.
Kilpailua ei siis voida poistaa. Oikea kysymys onkin, miten kilpailu tulisi järjestää. Vastaus on niin, että virkoihin valikoituu hyviä ja motivoituneita tutkijoita ja että niukat tutkimusvarat kohdistuvat hyviin hankkeisiin.
Erimielisyyttä voi toki olla siitä, millaiset ominaisuudet tutkijoissa tai hankkeissa tekevät niistä hyviä. Jokin tärkeysjärjestys, jonkinlainen paremmuusjärjestys tai jokin kisa on kuitenkin välttämätön niin kauan kun virkoja ja varoja on rajallisesti.
Kysymys on siitä, miten kilpaillaan
Kaikissa tavoissa järjestää kilpailu on hyvät ja huonot puolensa. Nykyinen mitattaviin meriitteihin, ennen kaikkea tieteellisiin julkaisuihin, perustuva menettely ohjaa tietysti ihmisiä hankkimaan sitä, mitä mitataan.
Tässä on ongelmia, joita Saarikivet nostavat hyvin esiin. Järjestelmä kannustaa tuottamaan mahdollisimman korkeasti pisteytettyjä julkaisuja, eikä tämä ole aina sama asia kuin tärkein tai kiinnostavin tutkimus.
Ilmiö näkyy myös taloustieteessä, jonka tunnen kohtuullisen hyvin. Suomea koskevalla, yhteiskunnallisesti merkittävälläkin tutkimuksella voi olla vaikea meritoitua professuureihin, koska se harvoin tuottaa niin sanottuja huippujulkaisuja. Akateemisesti kunnianhimoisten nuorten tutkijoiden ei siis kannata keskittyä tällaiseen tutkimukseen. Järjestelmä myös kannustaa vuosikausien julkaisuprosesseihin, kun loppuelämä voi riippua yhdestä julkaisupäätöksestä.
Julkaisuluetteloon ja muihin mitattaviin meriitteihin perustuvassa avoimessa kilpailussa on kuitenkin myös hyviä puolia. Esimerkiksi naisten, vähemmistöjen edustajien ja ulkomaisten hakijoiden kannalta avoimet, selkeisiin kriteereihin perustuvat hakumenettelyt ovat yleensä huomattavasti parempia kuin useimmat vaihtoehdot.
Nykyjärjestelmä ei tietenkään ole tässä suhteessa mitenkään täydellinen, kaukana siitä. Selkeiden kriteerien käyttö vähentää kuitenkin hyvä veli -verkostojen ja sisäpiirien mahdollisuuksia kaapata virat ja rahoitus. Saarikivien tulisikin kertoa, miten heidän universitaksessaan varmistettaisiin avoimuus ja tasapuolisuus virantäytössä, kun kerran siellä nykyisen kaltainen kilpailu olisi kielletty.
Saarikivet ovat oikeassa myös siinä, että jatkuva kilpailu on stressaavaa. Yliopistouran houkuttelevuutta vähentää jatkuva epätietoisuus ja kuluttava rahoituksen hakeminen. Akateemiseen uraan väistämättä liittyvää kilpailua pitäisikin kehittää niin, että siinä menestyvät voisivat keskittyä tutkimukseen.
Yksi vaihtoehto tähän on, että kilpailutilanteita olisi tutkijanuralla nykyistä harvemmin. Tämän kääntöpuolena on tietysti se, että yhdessä kilpailutilanteessa epäonnistuneille olisi vähemmän uusia tilaisuuksia menestyä.
Minulla ei vaatimattomana henkilönä ole mitään lopullisia vastauksia siihen, miten rahoitushaut ja virantäytöt pitäisi järjestää. Totean vain, että kaikilla vaihtoehdoilla on hyvät ja huonot puolensa.
Juuri tässä on Saarikivien manifestin heikkous: sen sijaan, että he pohtisivat vaikeisiin ongelmiin liittyviä ikäviä valintoja, he tyytyvät moraaliseen julistamiseen ja teeskentelevät, että ongelma voidaan ratkaista vaatimalla, että kilpailu lopetetaan.
Saarikivien manifesti on myös sillä tavoin hassu, että se ylistää koko ajan tutkimusta mutta ei oikeastaan hyödynnä sitä lainkaan.
Eri rahoitusjärjestelmien ominaisuuksista ja yliopistoista laajemmin on olemassa varsin paljon tutkimustietoa. Tämä ei kuitenkaan näy manifestissa oikein mitenkään. Siinä esimerkiksi esitetään useita empiirisiä väitteitä universitaksen ylivertaisuudesta nyky-yliopistoon verrattuna, mutta nämä perustellaan tutkimustiedon sijaan mahtipontisilla korulauseilla.
Välillä tuntuu, että tiede on Saarikiville jotain niin suurta ja ylevää, niin kaukana käytännöstä, että sen hyödyntäminen yliopistoja itseään koskevassa päätöksenteossakin olisi sen arvolle sopimatonta.
Ei prioriteetteja, ei strategioita
Saarikivien haluttomuus kohdata vaikeita valintoja heijastuu myös heidän suhtautumisessaan yliopistojen sisäiseen priorisointiin ja tutkimuksen painopisteiden valintaan.
He yksinkertaisesti vastustavat niitä. Saarikivien mukaan uusi yliopisto on täysin vapaa strategioista ja vertailuista.
”Uudessa yliopistossa ymmärretään, että tuntemattoman edessä kylvön tulee olla aina runsas. Uusi, strategiaton yliopisto ei rankkaa eikä kilpailuta tutkimuskohteitaan. Sillä ei ole painopistealueita vaan pelkkää tutkimuksen vapautta.”
Ongelma on tietysti aivan sama kuin Saarikivien virantäyttöä ja rahoitushakua koskevissa näkemyksissä. Heidänkin ihanneyliopistossaan olisi väistämättä rajallinen määrä professuureja ja rahoitusta jaettavaksi lukemattomien tärkeiden tieteenalojen ja tutkimuskohteiden välillä.
Tämä pakottaisi universitaksenkin miettimään, mihin tutkimusalueisiin panostetaan kuinkakin paljon. Tutkimusresurssien jako voisi toki olla aivan toisenlainen kuin nykyisessä yliopistossa, mutta myös universitaksen olisi pantava tutkimusalueita tärkeysjärjestykseen, valittava painopisteitä ja pohdittava strategiaa. Tutkimusalueet joutuisivat myös – tavalla tai toisella – kilpailemaan voimavaroista.
Yliopiston ei pidä käpertyä itseensä
Saarikivien mukaan yliopiston pitäisi olla olemassa itsensä vuoksi, ei ulkomaailmasta tulevien tavoitteiden.
Nyt muut, erityisesti poliitikot, saavat kertoa, mihin yliopistoa tarvitaan. Oikeisto vaatii yliopistolta innovaatioita, talouskasvua ja hyötyä yritystoiminnalle. Vasemmiston mielestä yliopiston tehtävä on edistää työllisyyttä, sosiaalista oikeudenmukaisuutta, vihreää siirtymää ja niin edelleen.
Vasemmistolla ja oikeistolla on yliopistolle eri vaatimukset, mutta kumpikin vaatii yliopistolta jonkin itselleen tärkeän asian edistämistä. Sellaista liikettä ei ole, jolle yliopisto olisi arvokas itsessään.
Saarikivet julistavat: ”Luotamme siihen, että kun yliopisto yksinkertaisesti vain on, se tuottaa ylitsevuotavan sadon.”
Tämä on aika tiukka empiirinen väite, jonka tueksi tutkijaparilta olisi lupa odottaa tutkimustietoa. Tällaista he eivät tarjoa, eivätkä voikaan tarjota, koska sellaista ei ole.
Nyky-yliopiston vika on Saarikivien mukaan juuri siinä, että se tavoittelee jotain muuta kuin tietoa itsessään:
”Universitaksen kansalainen kysyy: miksi tämä on näin? Nyky-yliopistolainen taas kysyy: mitä hyötyä tästä on? Tämä ei ole yliopistolaisen vaan alakoululaisen kysymys.”
Saarikivet antavat ymmärtää, että historiallisesti yliopistojen eetos on ollut nimenomaan tietoa pelkästään sen itsensä vuoksi etsivä ja hyötyä väheksyvä.
Pidän tätä näkemystä aika rajoittuneena.
Yliopistoja ja niissä työskenteleviä tutkijoita on vuosisatojen ajan elähdyttänyt halu lisätä ihmiskunnan hyvinvointia ja hyödyttää ympäröivää yhteiskuntaa tutkimuksellaan. Yhtä lailla yliopistojen rahoittajat ovat ajatelleet saavansa sijoitukselleen vastinetta yhteiskunnallisesti hyödyllisen tiedon, teknologian ja koulutetun väestön muodossa.
Tutkijoita on tietysti aina vienyt eteenpäin tieteellinen uteliaisuus, halu tietää, miksi asiat ovat niin kuin ovat. Yhtä lailla tutkijat ovat kuitenkin aina kysyneet myös, mitä hyötyä ihmiskunnalle on heidän tutkimustuloksistaan. Tiede on aina etsinyt ratkaisuja ihmisten ongelmiin, ja tieteentekijöitä on elähdyttänyt halu tuottaa jotakin hyödyllistä.
Hyötynäkökulman vahvuus varmasti vaihtelee merkittävästi tutkijoittain ja tutkimusaloittain. Kategoriateoreetikoilla se lienee heikompi kuin syöpälääketieteen tutkijoilla. Joka tapauksessa yliopisto, jossa hyötynäkökulmaa halveksittaisiin vain alakoululaisille sopivana olisi kuitenkin hyvin kummallinen ja älyllisesti sulkeutunut laitos. Missään tapauksessa yliopisto ei historiallisesti ole ollut tällainen paikka.
Yliopisto on aina ollut ja sen pitääkin olla olemassa ympäröivää maailmaa, ei itseään varten.
Yliopiston on perusteltava rahoituksensa
Yliopistolla tehtävän tutkimuksen pitää olla suojassa poliittiselta sekaantumiselta. Tieteen riippumattomuus on turvattava ja sen itsesääntelymekanismin on annettava toimia. En kuitenkaan voi mitenkään ymmärtää Saarikivien vaatimuksia siitä, ettei yliopistoa rahoittava yhteiskunta saisi antaa sille mitään tehtäviä, prioriteetteja tai tavoitteita.
Heidän mielestään yhteiskunnan tulee vain ”luottavaisesti syytää” rahaa yliopistolle. Toisin sanoen kansalaisten tehtävä on vain kiltisti maksaa yliopistolaisten touhut kyselemättä, mihin varat käytetään tai mitä saadaan vastineeksi.
Näin asioita ei tietenkään voida järjestää. Yliopiston on pystyttävä perustelemaan oma rahoituksensa demokraattisessa prosessissa ihan siinä kuin kaikkien muidenkin.
Saarikivet nostavat yliopiston pyhiin korkeuksiin, jossa se eristäytyneenä maailmasta pohtii ikuisia kysymyksiä niiden itsensä vuoksi.
Todellisuudessa yliopisto ja tiede ovat ihan tavallista, arkista tavoitteellista toimintaa kuin kaikki muutkin inhimilliset pyrinnöt. Tiedepolitiikka on samanlaista kuin kaikki muukin politiikka. Sen tavoitteista voidaan kiistellä, samoin keinoista, joilla niihin päästään. Tutkimuksella voidaan selvittää, millainen politiikka toimii ja mikä ei.
Toki tieteellä on erityislaatunsa, joka tulee ottaa huomioon. Mutta niin on monella muullakin poliittisen päätöksenteon kohteena olevan inhimillisen toiminnan osa-alueella.
Korostan, että en missään tapauksessa väheksy perustavanlaatuisten kysymysten pohdintaa pelkän tiedonjanon vuoksi. Se on tärkeää, arvokasta ja kuuluu ehdottomasti yliopiston tehtäviin. Yliopiston alistaminen pelkäksi innovaatio- ja maisteritehtaaksi on huono kehityskulku. Tutkimusrahoituksen luisuminen yhä enemmän ”strategiseksi” ja ”kilpailluksi” hankerahoitukseksi yliopistojen perusrahoituksen kustannuksella on huolestuttavaa.
Erityisen tympeää on viime aikoina yleistynyt epä-älyllinen yksittäisten ihmistieteellisten tutkimushankkeiden rahoituspäätösten somekritisointi.
Tämän kehityksen vastustaminen ei kuitenkaan edellytä saarikiveläisen itseriittoisen yliopistokäsityksen omaksumista.
Muodikas vai tieteen eturintamassa?
Saarikiveläinen yliopistokäsitys vaikuttaa itseensä käpertyneeltä myös muilla tavoin. He esimerkiksi puhuvat halveksivasti ”muodikkaista” teorioista, joita esitellään ”korkealle rankatuissa”, usein amerikkalaisissa julkaisuissa.
Tiede ei toki ole immuuni muodeille ja villityksille kuten ei mikään inhimillinen toiminta.
Mietin kuitenkin, miten erottaa tieteen eturintamassa oleminen muodin seuraamisesta? Jos julkaisee tieteen kiinnostavimmalla uudella alueella tieteenalan tunnetuimmissa julkaisuissa, syyllistyykö Saarikivien mielestä väistämättä muodin mukana kulkemiseen?
Sinänsä, kuten jo totesin, Saarikivien huoli julkaisemiseen keskittymisestä ei varmaankaan ole täysin perusteeton.
Erityisen vihamielisesti Saarikivet tuntuvat suhtautuvan amerikkalaisiin julkaisuihin. Amerikkalaisten yliopistojen ja julkaisujen valta-asema on tietysti kiistaton. Tällä on epäilemättä vääristäviä vaikutuksia. Amerikkalaisista yliopistoista voi olla helpompi saada yhtä hyvä tutkimus julkaistuksi kuin vaikkapa täältä Nälkämaasta. Amerikkalaisia kiinnostavat aiheet ja näkökulmat hallitsevat.
Tosiasia on kuitenkin myös, että amerikkalaiset yliopistot vetävät puoleensa parhaita tutkijoita eri maista. Niissä tehdään monesti maailman kiinnostavinta tutkimusta. Uudet tutkimustulokset julkaistaan usein amerikkalaisissa julkaisuissa.
Suomalaistutkijoilla on siis kaikki mahdolliset syyt olla tiiviisti yhteydessä amerikkalaisten yliopistojen kanssa, lukea amerikkalaisia julkaisuja ja julkaista itse niissä.
Nostalgian kirous
Kenties vähiten vakuuttava piirre Saarikivien manifestissa on menneisyyden ihannointi, erityisesti melko likeiseen 1990-lukuun kohdistuva nostalgia.
He kirjoittavat: ”1990-luvun alussa yliopistoon tulleelle opiskelijalle sanottiin, että täältä ei ole kiire pois. Houkuteltiin hyppimään tieteiden, oppiaineiden ja luentosalien raja-aitojen yli. Kutsuttiin mukaan osakuntatoimintaan ja ainejärjestöihin.
Yliopistoon ei tultu valmistumaan vaan oppimaan, olemaan osa yliopistoyhteisöä.”
Oliko 1990-luvun yliopisto jonkinlainen yliopiston kultakausi?
Minun kokemukseni ovat kyllä varsin toisenlaiset. 1990-luvun alun yliopistossa ainakin omalla alallani opetuksen taso oli nykyistä selvästi huonompaa. Luennoksi kelpasi molotus valkokankaalle heijastetun kirjan sivun vieressä. Henkilökunnan tieteellinen taso oli kirjavaa, ja virkoihin valittiin kulloinkin vuorossa oleva sopiva mies.
Opiskelijat jätettiin suureksi osaksi onnensa nojaan. Opinnot saattoi suorittaa kirjatentteinä juuri mitään osaamatta.
Olen varma, että nämä muistikuvat ovat värittyneitä ja liian synkkiä. Opiskeluaikani ei ollut elämäni kohokohtia.
Yritän vain sanoa, että 1990-luvun yliopisto ei takuulla ollut mikään sellainen akateeminen paratiisi, jota Saarikivet siitä maalaavat. Omat nuoruusmuistot eivät ole kovin hyvä lähtökohta yliopiston muutoksen analysoimiseen, olivatpa muistot makeita kuten Saarikivillä tai kirpeitä kuten minun tapauksessani.
Todellisuudessa moni asia on parantunut 1990-luvun jälkeen merkittävästi. Nyt valmistuvien maisterien saama koulutus ei takuulla ole huonompi kuin 1990-luvulla. Ainakin omalla alallani tutkimuksen taso on keskimäärin parempaa kuin tuolloin. Suhtautuminen opiskelijoihin, tutkimukseen ja työhön ylipäänsä on muuttunut, melkein aina parempaan suuntaan.
Kaikki ei ole pilalla, kaikki ei ollut ennen paremmin.
Saarikivien kapea visio ei viehätä
Saarikivien manifesti kannattaa ottaa vakavasti siinä mielessä, että se on kahden yliopistoa rakastavan, siitä huolissaan olevan lahjakkaan tutkijan jonkinlainen hätähuuto. Heidän kritiikkinsä yliopiston ongelmista on usein osuvaa ja voi hyvinkin kuvata monen yliopistolaisen tuntoja.
Sen sijaan heidän oma visionsa uudesta yliopistosta, universitaksesta, ei ole kovin vakuuttava. He ratkaisevat niukkoihin voimavaroihin väistämättä liittyvän kilpailun ja tärkeysjärjestykseen asettamisen vain teeskentelemällä, että niitä ei ihanneyliopistossa olisi.
He kiistävät ympäröivän yhteiskunnan oikeuden vaikuttaa yliopiston prioriteetteihin tai ylipäänsä vaatia yliopistolta vastinetta rahoitukselle. Yliopiston pitäisi olla olemassa vain itseään varten ja kansalaisten tehtävä on syytää sille rahaa kyselemättä hyödyn perään. Tutkijatkaan eivät saisi miettiä, mitä hyötyä heidän työstään on, koska se nyt ei vain sovi yliopistolaisen arvolle.
Tämä näkemys yliopiston tehtävistä on outo, enkä usko, että kovin moni tutkijakaan ajattelee tällä tavoin.
Tietenkin ajatus on myös käytännössä täysin mahdoton kansanvaltaisessa yhteiskunnassa. Miksi kukaan suostuisi rahoittamaan yliopistoa, joka ei halua ratkaista ihmisten ongelmia tai tuottaa mitään hyödyllistä?
Saarikivien viesti siitä, että myös humanistisella ja muulla innovaatiohössötyksen jalkoihin jäävällä sivistystä ja inhimillistä ymmärrystä lisäävällä tutkimuksella on merkittävä arvo, on täsmälleen oikea. He eivät kuitenkaan tee tästä oikeita johtopäätöksiä.
Keskustelu