Pertti Jarlan laskiaispullahypoteesi

Millaisen laskiaispullan ahnurikapitalisti haluaisi myydä sinulle, jos vain voisi? Tätä kysyy Heikki Pursiainen MAKSUTTOMASSA laskiaisblogauksessaan.

Heikki Pursiainen
Kuva: Pumbster (CC BY 3.0)

Pertti Jarla esitti viikkoa ennen laskiaissunnuntaita ilmestyneessä Jäätävä Spedesarjakuvassaan kiinnostavan hypoteesin näin laskiaistiistaina ajankohtaisesta aiheesta. Sarjakuvan päähenkilö (joka ilmeisesti on Jarla itse tai ainakin hänen alter egonsa), pohtii syytä siihen, miksi suurleipomoiden laskiaispullan kansiosa on niin pieni. Kukapa meistä ei joskus olisi pohtinut tätä kysymystä, minä ainakin olen useasti.

Jarla tarjoaa sarjakuvassa yhden mahdollisen vastauksen tähän kysymykseen. Sarjakuvan päähenkilö toteaa, että kun laskiaispullan leikkaa mahdollisimman ylhäältä, kermavaahdolla täytettävä pinta-ala minimoituu. Leikkauspinta-alahan on sitä pienempi, mitä lähempää pullan yläpäätä se halkaistaan.

Stripin viimeisessä kuvassa päähenkilö on nousemassa plakaatin kanssa bussiin ja kyselee kuskilta, missä on seuraava kapitalismin vastainen mielenosoitus. Ajatus on tietenkin, että päähenkilö on oivaltanut, että kapitalistien voitonmaksimointi johtaa laskiaispullan kermatäytteen minimointiin.

Sarjakuvan viesti on monitasoinen. Siinä on itseironinen sävy. Jarla tekee lempeää pilaa paitsi kapitalismista myös omasta ja viiteryhmänsä taipumuksesta löytää yhteiskunnallisille epäkohdille yksinkertainen selitys kapitalismin pahuudesta.

Mutta Jarlan humoristinen ja sävykäs käsittely jättää silti lukijan aprikoimaan, josko sarjakuvahahmon oivalluksessa on jotakin perää. Onko niin, että syy laskiaispullan kannen pienuuteen ja sitä kautta kermatäytteen niukkuuteen on todella kapitalistien ahneus?

Ainakin minua asia jäi mietityttämään koko viikoksi, ja suttupaperi täyttyi sitä koskevista pohdinnoista. Pystyn esittämään tässä pohdinnoistani vain pienen osan.

Johtopäätökseni on kuitenkin, että kapitalistien ahneus ei ollenkaan välttämättä johda täytteen liialliseen vähyyteen. Jos mahdollista, ahnurikapitalisti haluaa nimittäin valmistaa mahdollisimman arvokkaan laskiaispullan, jotta voi myydä sen kalliilla hinnalla kuluttajalle.

Mahdollinen markkinavoiman käyttö, tai kansanomaisemmin riisto, tapahtuu siis pikemminkin korkean hinnan kuin alhaisen kermatäytteen määrän kautta. Siksi selitystä teollisten laskiaispullien pienelle hatulle ja täytteen määrälle on kenties etsittävä jostakin muualta.

Todetaan heti aluksi, että pohdintani ei ota kantaa Jarlan olettamuksiin laskiaispullan fyysisistä ominaisuuksista. Jarlan näkemyshän on, että pullaan kuluvan kermatäytteen määrä on sitä suurempi, kuta alempaa pulla leikataan, eli kuta suurempi on leikkauskohdan pinta-ala. Mutta leikkauskorkeuden vaihtelu vaikuttaa luonnollisesti myös kansiosan painoon, käsittääkseni vieläpä niin, että paino lisääntyy yhtä korkeammassa potenssissa kuin pinta-ala. Asiasta kiinnostuneille suosittelen tätä aiheesta Twitterissä käymääni keskustelua.

Tällä voi periaatteessa olla merkittäviä vaikutuksia siihen, kuinka paksulti täytettä voi levittää, samoin kuin esimerkiksi pullien kestävyyteen kuljetuksessa. Jätän nämä sinänsä olennaiset pohdinnat leipomotekniikan asiantuntijoille. Mutta en pidä mahdottomana, että selitys Jarlan ongelmaan löytyy tältä suunnalta.

Sen sijaan keskityn taloudellisesti kiinnostavaan kysymykseen siitä millaisen laskiaispullan kapitalisti haluaa tuottaa olosuhteissa, jossa olosuhteet rajoittavat hänen ahneuttaan mahdollisimman vähän.

Oletan koko ajan, että varsinaisen pullan koko on jo päätetty ja käsittelen vain täytteen määrää koskevaa päätöksentekoa.

Hyväntahtoinen suunnittelija ja optimaalinen laskiaispulla

Tavoitteena on siis selvittää, tuottaisiko kapitalisti liian niukan laskiaispullan. Jotta tämä olisi mahdollista on ensin määriteltävä millainen on juuri oikeanlainen tai ekonomistien slangilla optimaalinen laskiaispulla.

Optimaalinen laskiaispulla on sellainen, jonka hyväntahtoinen ja kaikkititetävä suunnittelija valmistaisi. Tällainen suunnittelija tietäisi kaikkien meidän syvimmät laskiaispulliin kohdistuvat toiveemme ja arvostuksemme samoin kuin laskiaispullien tuotantokustannukset. Suunnittelijan jalona päämääränä olisi vain mahdollisimman suuri yhteiskunnallinen hyvinvointi, ei yksityinen voitontavoittelu. Suunnittelijaa voi siis hyvällä syyllä kutsua omaa voittoaan maksimoivan kapitalistin täydelliseksi vastakohdaksi.

Sosialismiin taipuvaisille lukijoille huomautan, että tällaisia suunnittelijoita ei todellisuudessa ole olemassa. Suunnittelija on ekonomistien luoma taruolento, jonka tehtävä on tuottaa vertailukohta markkinamekanismin tehokkuuden arviomiseksi.

Suunnittelijan on siis pohdittava, mikä on yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kannalta paras laskiaispulla. Tämä riippuu tietysti siitä, millä tavoin ihmiset arvostavat laskiaispullien täytettä. Oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi, että kaikkien ihmisten laskiaispullia koskevat arvostukset ovat samanlaisia.

Todellisuudessa arvostukset tietenkin vaihtelevat (vaikka ei edes otettaisi kantaa mantelimassa-hillokeskusteluun), ja palaan lopuksi lyhyesti tähän asiaan.

Kaikilla on siis samat arvostukset, ja oletan vielä että ne ovat aika yksinkertaiset. Ihmiset pitävät laskiaispullaa sitä parempana, mitä enemmän täytettä siinä on. Jossakin vaiheessa tietenkin täytettä on liikaa, mutta sovitaan että tämä raja tulee vastaan vasta niin suurella täytemäärällä, ettei sitä tarvitse ottaa huomioon näissä pohdinnoissa.

Lisätäyte on siis aina parempi, mutta kuinka paljon parempi? Jos laskiaispullassa on hyvin niukasti täytettä, jokainen lisägramma täytettä on hyvin arvokas. Sen sijaan jos lähtötasona on jo aika runsas laskiaispulla, yhden gramman lisääminen ei enää lisää laskiaispullan arvoa kovinkaan paljon. Oletetaan siis, että lisätäyte on koko ajan ihmisistä arvokas asia, mutta koko ajan vähemmän arvokasta täytemäärän kasvaessa.

Laskiaispullan arvo ihmisille siis kasvaa täytteen mukana, mutta kasvuvauhti hidastuu koko ajan.

Luonnollisesti täytteen lisäämisestä on myös kustannuksia. Jokainen gramma lisätäytettä maksaa jotakin, sen tuottamiseen tarvitaan työtä, raaka-aineita, kuljettamista ja niin edelleen. Hyväntahtoisen suunnittelijan on otettava huomioon täytteen kustannukset, koska ne kuvaavat sitä kuinka paljon arvokkaita tuotantopanoksia täytteeseen kuluu. Sanotaan yksinkertaisuuden vuoksi, että täytteen kustannus on 1 sentti per gramma, tarkalla arvolla ei ole johtopäätöksen kannalta mitään väliä.

Laskiaispullan yhteiskunnallista arvoa mietittäessä pitää siis ottaa huomioon paitsi sen arvo kuluttajille myös sen valmistamisesta aiheutuneet kustannukset. Laskiaispullan yhteiskunnallinen arvo on kuluttajien arvostuksen ja kustannusten erotus. Tämä on yleinen periaate, eikä liity erityisesti leivontaan. Taloudellisen toiminnan (laskiaispullien leipomisen) tuottama hyöty on sen synnyttämien hyvien asioiden (laskiaispulla) arvo vähennettynä sen kuluttamien hyvien asioiden (raaka-aineet, työ) arvolla.

Suunnittelijan on siis suunniteltava pulla, jossa laskiaispullan arvon ja sen valmistamiseen tarvittavien asioiden arvon erotus on mahdollisimman suuri. Hän voi tehdä sen yksinkertaisen päättelysäännön avulla.

Hyväntahtoisen laskiaispullan suunnittelijan hyväntahtoiset laskelmat

Suunnittelija aloittaa kuvittelemalla kuivan laskiaispullan. Sitten hän lisää siihen mielessään yhden gramman täytettä.

Koska hän tuntee ihmisten arvostukset, hän tietää kuinka paljon arvokkaampi tämä vähän vähemmän kuiva pulla on ihmisille kuin täysin kuiva. Hän panee mielessään tuon lisäarvon, sanotaan vaikka nyt 5 senttiä, mielessään plussarakkeeseen. Vastaavasti hän panee miinussarakkeeseen lisätäytteen kustannuksen eli 1 sentin. Suunnittelija toteaa, että yhteiskunnallinen hyvinvointi on lisääntynyt 4 sentillä.

Sitten hän lisää mielessään pullaan vielä yhden gramman lisää ja suorittaa saman laskutoimituksen. Toinen lisägramma on kuluttajille vähän vähemmän arvokas kuin ensimmäinen siis pikkuisen alle 5 senttiä, kustannus taas on sama 1 sentti.

Suunnittelija jatkaa näin gramma grammalta niin kauan kuin kuluttajien koko ajan vähenevä lisäarvostus on suurempi kuin sentin suuruinen lisäkustannus. Niin kauan kun kuluttajat arvostavat lisägrammaa enemmän kuin sen tuottaminen maksaa, laskiaispullan yhteiskunnallinen arvo kasvaa. Lopulta suunnittelija tulee tilanteeseen, jossa täytteen määrän lisäämisen arvo kuluttajille olisi pienempi kuin sen kustannus. Tähän pisteeseen saapuminen on väistämätöntä (tietyillä edellytyksillä), koska kuluttajat arvostavat lisägrammaa yhä vähemmän ja vähemmän.

Viimeistä lisäystä ei enää kannata tehdä, koska se vähentäisi eikä lisäisi hyvinvointia. Suunnittelija ei siis enää lisää täytettä. Optimaalinen pulla on löytynyt.

Kapitalisti astuu näyttämölle

Nyt nostan näyttämölle viimein kapitalistin. Kapitalistia, toisin kuin hyväntahtoista suunnittelijaa ajaa vain oman voiton tavoittelu, ei muiden hyvinvointi. Jotta kapitalistin voitontavoittelulle olisi mahdollisimman vähän esteitä, oletetaan että hänellä on laskiaispullien monopoli. Kapitalisti on siis ties millä ketkuilulla onnistunut poistamaan kaiken kilpailun laskiaispullamarkkinoilla ja on ainoa pullien myyjä. Monopoliasema mahdollistaa kapitalistin ahneuden analyysin puhtaimmillaan.

Ensimmäinen merkillepantava asia on, että kapitalisti välittää ihan samoista asioista kuin hyväntahtoinen suunnittelijakin. On selvää, että hän välittää tuotantokustannuksista, koska hän maksaa ne omasta pussistaan. Saituri kun on, kapitalisti takertuu jokaiseen pennoseen.

Mutta ehkä vähän yllättävää on, että kapitalisti välittää myös ihmisten arvostuksista. Tämä ei johdu mistään hyväntahtoisuudesta, vaan siitä että arvostukset määräävät hinnan, jonka ihmiset suostuvat laskiaispullasta maksamaan.

Koska kapitalisti on monopoliasemassa, hän voi asettaa hinnan niin sanotusti tappiin. Jos laskiaispullan arvo on ihmisille kaksi euroa, hän voi laskuttaa siitä koko tuon kaksi euroa. Jos hän pystyy tuottamaan kolmen euron arvoisen laskiaispullan, hän voi myydä sen kolmella eurolla ja niin edelleen.

Ahneen kapitalistin pahantahtoiset laskelmat

Asetutaan nyt kapitalistin asemaan ja pohditaan millaisen määrän täytettä hän panee pullaansa. Kapitalisti kuvittelee mielessään ensin kuivan pullan. Hänestä olisi toki kivointa myydä kuiva pulla kalliiseen hintaan, mutta hän tajuaa ettei se ole mahdollista. Kukaan ei suostu maksamaan kuivasta pullasta kallista hintaa.

Kapitalisti alkaa siis miettiä asiaa. Jos hän lisää yhden gramman täytettä, pullan arvo ihmisille lisääntyy viisi senttiä, joten hän voi nostaa hintaa viisi senttiä. Hän siis laittaa mielessään tilikirjan plussarakkeeseen viisi senttiä. Miinussarakkeeseen menee lisätäytteen yhden sentin valmistuskustannus.

Sitten kapitalisti miettii, pitäisikö lisätä täytettä vielä yksi gramma. Ihmiset ovat valmiita maksamaan tästä lisägrammasta vähän vähemmän kuin tuon viisi senttiä, mutta edelleen enemmän kuin yhden sentin kustannus on. Kapitalisti lisää täytettä. Ja hän jatkaa täytteen lisäämistä kunnes lisägramma lisää kuluttajien maksuhalukkuutta vähemmän kuin lisägramman tuotantokustannus on. Silloinhan kapitalisti ei enää voi nostaa hintatasoa lisäkustannuksen kattavalla tavalla.

Hyvä lukija, nyt sinun on aika ällistyä. Kapitalistin ahne laskusääntöhän on aivan sama kuin hyväntahtoisen suunnittelijan. Kapitalisti päätyy siis täsmälleen samaan laskiaispullaan kuin suunnittelija. Toisin sanoen kapitalistin laskiaispulla on myös optimaalinen ja maksimoi yhteiskunnallista hyvinvointia.

Kapitalisti ei siis tuota liian niukkaa laskiaispullaa, päinvastoin.

Monopoli tuottaa optimaalisen pullan, mutta riistää hyödyt itselleen

Mistä omituiselta kuulostava tulos johtuu? Ekonomistislangilla sanottuna syynä on se, että monopoliasemassa oleva kapitalisti voi ulosmitata laskiaispullien tuottaman ylijäämän kokonaan itselleen. Kaikki laskiaispullista tuleva yhteiskunnallinen hyöty menee monopolikapitalistin taskuun, ja niinpä hän haluaa maksimoida sen.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että monopolin tuottama lopputulos olisi jotenkin erityisen hyvä. Tulonjakonäkökulmasta tulos on masentava, laskiaispullaa syövä proletariaatti ei saa yhtään ylijäämää, vaan kapitalisti saa kaiken.

Monopoli siis maksimoi ylijäämän, mutta nappaa sen itselleen riistohinnoittelemalla laskiaispullat. Juuri tämä onkin vaatimaton johtopäätökseni. Toisin kuin Jarlan sarjakuvassa, oma veikkaukseni on että kapitalistien toiveuni ei ole myydä liian niukkaa pullaa, vaan myydä optimaalista pullaa pöyristyttävään hintaan.

Jos monopoliasemassa oleva kapitalisti ei myy liian niukkaa pullaa, on epätodennäköistä että enemmän tai vähemmän kilpailullisilla markkinoilla toimivat todelliset laskiaispullan valmistajatkaan tekevät niin.

Eräitä huomioita ja suuntaviittoja edistyneempään laskiaispulla-ajatteluun

Johtopäätökseni jättää tietenkin avoimeksi kysymyksen, mistä Jarlan havaitsema ilmiö kannen pienuudesta sitten johtuu. Yksi vaihtoehto on, että optimaalinen täytteen määrä on juuri se, mikä pienikantiseen laskiaispullaan mahtuu. Tässä tapauksessa sarjakuvahahmon pettymys johtuu siitä, että hän haluaisi enemmän täytettä, mutta ei todellisuudessa olisi valmis maksamaan lisätäytteestä sen kustannukset kattavaa hintaa.

Tämä tilannehan toistuu elämässä usein. Olemme pettyneitä johonkin omistamaamme esineeseen, mutta emme silti halua tai pysty hankkimaan parempaa ja kallimpaa.

Toinen mahdollisuus on, että alussa mainitut leipomotekniset seikat pakottavat laskiaispullavalmistajat pienikantiseen ratkaisuun. Tämän asian olisi voinut selvittää soittamalla leipomoon, mutta sitten tämä pitkä nojatuolipohdinta olisi saattanut osoittautua turhaksi.

Yksi vaihtoehto on myös se, että kaupan pullaa kohtaan tunnettu pettymys johtuu siitä, että pullia verrataan kotona tehtyihin. Kotona pullan tekemisen kustannusrakenne on aivan toinen kuin leipomossa. Ero johtuu eroista raaka-aineiden hankintamenettelyssä, mutta ennen kaikkea siitä, että pullien valmistaminen on vapaa-ajan viettoa ja päämäärä itsessään. Voi hyvinkin olla, että kotona tehdyssä pullassa täytteen kustannus on sivuseikka, ja niin pullasta tulee teollista runsastäytteisempi.

Oletin myös, että kaikki ihmiset arvostavat laskiaispullia samalla tavalla. Todellisuudessa maksuhalukkuus täytteestä voi vaihdella suurestikin. Tämä voi johtaa siihen, että markkinoilla on erilaisia laskiaispullia, mutta myös siihen, että kaikkien maksuhalukkuuden mukaista pullaa ei ole saatavilla. Seurauksena voi olla pettymyksiä esimerkiksi niille, jotka arvostavat täytettä erityisen paljon.

Minua jäi vaivaamaan myös ajatus kilpailun vaikutuksesta laskiaispullan kokoon. Luonteva ajatus on, että jos kapitalisteja on useita, he tuottavat edelleen optimaalisia pullia, mutta halvemmalla hinnalla. Kilpailu siis johtaa siihen, että kapitalistit eivät saa kaapattua kaikkea ylijäämää. Mutta en ole varma voidaanko kuvitella olosuhteet, joissa kilpailu ajaa kapitalistit tuottamaan niukkoja pullia. Itse en keksinyt miten näin voisi tapahtua, mutta jätän rehellisyyden nimissä ajatuksen lukijan pohdittavaksi.

Kysymys kapitalismin ja laskiaispullan täytteen yhteydestä on siis monisyinen ja mielenkiintoinen. Pertti Jarla on nostanut kekseliäällä teoksellaan ikään kuin sivumennen tämän kysymyksen esille juuri tänä laskiaisena. Itse päädyn alustavasti siihen, että massatuotetun laskiaispullan erikoinen pienikantisuus ei todennäköisesti ole seurausta kapitalistien ahneudesta. Uskon siihen, että kapitalisti tuottaa mieluummin runsastäytteisen pullan, jonka voi myydä kalliilla hinnalla.

Asiaan liittyy kuitenkin monta avointa teoreettista kysymystä, ja empiiristä näyttöä on vähän. Kysymys siis askarruttanee laskiaispullia syövää yleisöä vielä useiden laskiaisten ajan.

Editoitu 14.2. klo 10.05. Tarkennettu kannen pinta-alaa ja painoa koskevaa kohtaa.