Viime päivien tapahtumat vetävät mielen synkähköksi. Hallituksen melko pikkiriikkinen suunnitelma irtisanomissuojan heikentämisestä on saanut työmarkkinat ja poliittisen luokan sekaisin. Äskeinen poliittinen lakko kuumensi tunteet ja puheet. SAK:n tilaisuudessa oltiin panemassa ”porvarille luuta kurkkuun”. SDP:n puheenjohtajan Antti Rinteen mukaan hallitus sanelee ja murtaa sopimusyhteiskunnan perustaa.
Toisella puolella EK vaati lakko-oikeuden rajaamista. Keskuskauppakamarin kokoomuslainen toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi väitti poliittisten lakkojen uhkaavan Suomeen kohdistuvia investointeja. Entisen EK:n työmarkkinajohtajan Lasse Laatusen aihetta käsittelevät kolumnit saivat aikaan kiroilua hallituspuolueiden keskuudessa.
Laatunen väitti, että irtisanomislaki oli kirjoitettu Suomen Yrittäjissä. Luonnollisesti sekä hallituksen että Suomen Yrittäjien edustajat kiistivät väitteen. Myös STTK:n puheenjohtaja Antti Palola kohdisti ankarimman kritiikkinsä yrittäjäjärjestön suuntaan. Hän syytti SY:tä ”toisten taskuilla käymisestä” ja väitti SY:n johdon ottaneen ”elämäntehtäväkseen” ay-liikkeen nujertamisen.
Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä aika tolkuttomaksi karanneesta keskustelusta, jossa on mainittu jopa vuosi 1918. Kun näin olemattomasta uudistuksesta seuraa tällainen meteli, täytyy kysyä voiko Suomen työmarkkinoita ylipäänsä uudistaa. Olen melko pessimistinen, mutta esitän kohta pari science fiction -tyyppistä skenaariota siitä, miten uudistukset voisivat teoriassa tapahtua.
Mutta ensin pari sanaa poliittisista lakoista.
Poliittisten lakkojen rajoittaminen
Kuten todettiin, poliittisten lakkojen rajoittamista on esitetty. EK vaati, että oikeus poliittisiin lakkoihin on rajattava ”pohjoismaiselle tasolle”. Suomessa oikeus poliittisiin lakkoihin näyttäisi olevan kansainvälisesti varsin laaja. Sosiaalisessa mediassa on esitetty paljon värikkäämpiäkin puheenvuoroja poliittisten lakkojen kieltämisestä.
Poliittista lakko-oikeutta koskeva sääntely on epäilemättä monisyinen kysymys. On kuitenkin minusta päivänselvää, että poliittiset lakot kuuluvat vapaassa yhteiskunnassa kansalaisvaikuttamisen keinopalettiin, olivatpa ne laillisia tai eivät. Mutta kuten kaikessa kansalaisvaikuttamisessa, keinot on valittava suhteessa päämäärän merkittävyyteen.
Minusta aika hyvä rinnastus poliittiselle lakolle onkin kansalaistottelemattomuus, joka on myös herättänyt aika raivoisaa keskustelua viime aikoina pakkopalautuksia vastustaneen vihreiden toimihenkilön vuoksi. Niiden joukossa, jotka vastustavat lakkoilun käyttämistä poliittisena aseena on aika paljon samaa väkeä kuin kansalaistottelemattomuuden vastustajissakin.
Kansalaistottelemattomuus eli valikoiva lain noudattamatta jättäminen on täysin luonteva osa vapaan yhteiskunnan toimintaa, kuten kirjoitin jokin aika sitten näillä sivuilla. Mutta kansalaistottelemattomuus on oikeutettua vain, jos se on tarkoituksenmukaisin keino saavuttaa poliittiset tavoitteet ja mikä tärkeintä – jos tavoitteet ovat riittävän merkittäviä suhteessa käytetyn keinon dramaattisuuteen.
Sama pätee poliittisiin lakkoihin. Poliittisten lakkojen sivullisille tuottamat vahingot samoin kuin niiden yhteiskunnalliselle vakaudelle aiheuttamat riskit ovat todella suuria. Siksi ne ovat oikeutettuja vain poikkeuksellisen merkittävien asioiden ollessa kysymyksessä ja vain, jos tavoitteita ei voida muuten saavuttaa.
Oikea kysymys ei siis ole se, ovatko poliittiset lakot periaatteessa joissakin tilanteissa hyväksyttäviä. Ne ovat. Oikea kysymys on se, onko irtisanomissuojan pieni heikennys sellainen asia, jota on hyväksyttävää vastustaa poliittisella lakolla. Vastaus tähän on minusta selkeästi ei.
Päivänselvästi arkisen poliittisen päätöksenteon piiriin kuuluvan työmarkkinalakien hienosäädön vastustaminen lakolla ei kerta kaikkiaan kuulu asiaan. Ongelma tässä ei ole lakot salliva lainsäädäntö, vaan se, ettei ay-liike noudata avoimen yhteiskunnan kirjoittamattomia sääntöjä.
Hallituksella on ikävä valintatilanne. Sen pitää joko perääntyä ja myöntää ay-liikkeellä olevan veto-oikeus kaikkein vaatimattomimpiinkin uudistuksiin tai ottaa riski merkittävistä vahingoista ja epävakaudesta.
Työmarkkinoille tarvitaan lisää markkinataloutta
Ennen varsinaiseen scifiin siirtymistä vielä yksi tunnustus ja lyhyt kertaus uudistusten tarpeesta.
Myönnän auliisti, että työmarkkinauudistusten vaatijoilla, mukaanluettuna itselläni on pieniä, sanokaamme viestinnällisiä, ongelmia. Sikäli kun joku lukijoista on seurannut aiempaa kirjoitteluani, olin itse vahvasti ja paikoin jopa värikkäästi sitä mieltä, että hallitus ei tule saavuttamaan työllisyystavoitettaan ja perustelin uudistustahdin lisäämistä sillä. Nyt hallitus on kuitenkin lähes saavuttanut tuon tavoitteensa.
Uudistusten vaatijoiden olisi pitänyt sanoa, että tavoitteita on mahdotonta saavuttaa hallituksen tekemillä toimenpiteillä. Tämä väite olisi ollut totta, sillä työllisyyden paraneminen johtuu suureksi osaksi suhdannetilanteesta, eikä hallituksen vaatimattomista (joskin osittain oikeansuuntaisista) työllisyyttä lisäävistä toimenpiteistä.
Nyt joudumme selittelemään, että tarkoitimme koko ajan vähän eri asiaa kuin sanoimme ja olemme kuitenkin pohjimmiltamme oikeassa ja kunnianhimoisia uudistuksia tarvitaan. Aika noloa, mutta ei voi mitään. Näin aion kuitenkin väittää, ja onneksi minulla on tosiaan muutama kohtalotoveri.
Uudistuksia tarvitaan edelleen, se on minusta selvää. Olemme noususuhdanteen huipulla, ja silti työttömyys on 7 prosenttia. Se on täysin sietämätön taso niin inhimillisestä kuin julkistalouden näkökulmasta. Vuosikausien suurtyöttömyys on vain turruttanut meidät niin, että sen sietämättömyyttä on vaikea havaita. Työttömyyden pitäisi olla toimivassa taloudessa ja noususuhdanteessa huomattavasti alempi, mieluiten jopa vain puolet tästä tasosta.
Myös työllisyysasteen on oltava huomattavasti nykyistä korkeampi, jotta julkinen talous voidaan rahoittaa väestön ikääntyessä.
Samoin jos aikomuksena on oikeasti torjua ilmastonmuutosta ja siirtyä hiilettömään yhteiskuntaan, voimavarojen nopea uudelleenkohdistuminen työmarkkinoilla on välttämätöntä. En usko, että tämä onnistuu nykyisillä työmarkkinajärjestelyillä.
Näistä syistä työmarkkinoille täytyy saada lisää markkinataloutta. Yksi keskeinen tapa lisätä markkinataloutta on siirtää ihmisten vakuuttamiseen liittyviä sosiaalipoliittisia tehtäviä työnantajien harteilta julkisen sektorin tehtäviksi. Ihmisiä pitäisi suojata irtisanomiselta ja muilta työmarkkinaiskuilta ensisijaisesti sosiaaliturvan, ei työmarkkinasääntelyn avulla.
Tämä on erityisen tärkeää, jotta vaikeasti työllistyviä saadaan entistä enemmän työmarkkinoille.
Merkittävä tapa parantaa työmarkkinoiden toimintaa olisi myös työehtosopimusten yleissitovuuden purkaminen. Minimipalkka ja muut vähimmäisehdot on määriteltävä laissa ja työehdot on muuten jätettävä nykyistä laajemmin sopimusvapauden piiriin. Paitsi että tämä on liberaalin demokratian hengen mukaista, se antaa markkinamekanismille mahdollisuuden toimia nykyistä tehokkaammin.
Monet ovat puhuneet uudistustarpeesta minua tyylikkäämmin ja arvovaltaisemmin, esimerkiksi Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen toimitusjohtaja Vesa Vihriälä tuoreessa kolumnissaan.
Meidän kannattaa toki ottaa uudistuksiin mallia muualta, esimerkiksi muista Pohjoismaista. Mutta muiden maiden esimerkkeihin ei mitenkään voida täydellisesti luottaa. Finanssikriisi osoitti, että Suomi on monestakin syystä haavoittuvampi talous kuin esimerkiksi Ruotsi. Meillä ei myöskään ole omaa valuuttaa. Siksi voi hyvinkin olla, että työmarkkinoiden on täällä oltava joustavampia kuin naapurissa.
Jatkuva jaanaaminen siitä, mitä Ruotsissa tai Tanskassa tai Saksassa tai Sveitsissä on tai ei ole, ei siis voi ratkaista sitä, mitä täällä pitää tehdä.
Kaksi polkua uudistuksiin
Kaikki tämä surkeus herättää kysymyksen siitä, voiko Suomea uudistaa ja jos voi, kuka sen voi tehdä. Esitän kaksi mahdollista skenaariota, jotka kuten todettua taitavat valitettavasti kuulua tieteiskirjallisuuden piiriin.
Ensimmäistä skenaariota voidaan kutsua paremman puutteessa vaikka rauhanomaiseksi, schröderiläiseksi tai lipposlaiseksi. Siinä raudanlujasti hyvinvointivaltioon ja köyhän asiaan sitoutunut hallitus ajaa välttämättömät uudistukset läpi lahjomalla ja kiristämällä ay-liikkeen suostumaan niihin.
Luonteva vaihtoehto tässä skenaariossa olisi vahvan SDP:n johtama hallitus, jossa ay-liikkeen sisäpiiriläiset tai entiset sisäpiiriläiset tekisivät uudistukset vähän samaan tapaan kuin keskusta vei Suomen EU:n jäseneksi. Samaan aikaan uudistusten kanssa sosiaaliturvaa ja työllisyyspolitiikkaa uudistettaisiin niin, että kukaan ei voisi epäillä hallituksen hyviä aikomuksia työttömiä kohtaan.
Tämän skenaarion huonoin puoli on sen epätodennäköisyys. SDP ei ole tarpeeksi vahva uudistamaan, vaikka halua olisi. Antti Rinteen johtamana puolueella tuskin on edes halua merkittäviin työmarkkinauudistuksiin. On vaikea nähdä, että porvarille luuta kurkkuun työntävä SAK suostuisi mihinkään varsinkaan parantuneen taloustilanteen aikana. Toinen vaihtoehto olisi kenties vihreiden johtama hallitus, mutta tämä vie meidät jo liian syvälle science fiction -maailmaan.
Puolueen kannatus ei viittaa siihen, että vihreät olisi astumassa pääministeripuolueeksi. Eikä uudistushalukkuudestakaan ole mitään takeita.
Toista skenaariota voidaan kutsua vaikka thatcheriläiseksi. Siinä vahva oikeistohallitus pakottaa uudistukset läpi, vaikka seurauksena olisi lakkoaalto. Tässäkin skenaariossa voisi makeuttajana olla mukana erilaisia sosiaaliturvan ja työllisyyspolitiikan muutoksia. Sipilän hallitus olisi kenties alkutaipaleensa aikana voinut lähteä tälle tielle. Mutta näinhän ei sitten tosiaan tapahtunut.
Tämäkin skenaario näyttää tällä hetkellä aika epätodennäköiseltä. Oikeistohallitus sai aikaan aika vaatimattomia uudistuksia ja onnistui silti suututtamaan järjestöt. Seuraavassa hallituksessa tuskin on edes nykyisen hallituksen tasoista yhteistä aatteellista sitoutumista työmarkkinauudistuksiin. Nousukausi mahdollistaa myös ratkaisujen lykkäämisen ja keskittymisen rahanjakoon.
Huonona puolena thatcherilaisessa skenaariossa on tietenkin myös tulosten arvaamattomuus. Vakiintuneiden yhteiskunnallisten instituutioiden muuttaminen väkipakolla voi aikaansaada pitkäaikaisia haittavaikutuksia, joita on etukäteen vaikea nähdä.
Kumpikin tie aidosti merkittäviin uudistuksiin vaikuttaa siis tällä hetkellä aika epätodennäköiseltä tieteiskirjallisuudelta. Mutta en ainakaan nopeasti keksinyt muutakaan reittiä saada uudistuksia tehtyä vauhdikkaasti.
Todennäköisin vaihtoehto on siis nykyinen hidas tai olematon uudistaminen. Se kuitenkin tuomitsee meidät ikuisesti jatkuvaan korkeaan työttömyyteen ja liian alhaiseen työllisyyteen. Toivottavasti olen taas väärässä, ja pääsen selittelemään väärässäoloani jo parin vuoden päästä.
Editoitu 10.10.208 klo 8.30: Täsmennetty vihreitä koskevaa kohtaa.
Keskustelu