Tunteeni taitavat olla pinnassa nykyisin. En oikein kykene lukemaan Helsingin Sanomia ilman väkevien emootioiden tulvaa, kuten lukija kenties on huomannut.
Niin kävi jälleen viime viikolla: Sixten Korkmanin kolumni sai minut surulliseksi. Korkman vaikuttaa hylänneen taloustieteen kokonaan, tai ainakin siltä se minusta tuntuu. Ja tunteethan eivät voi olla väärässä.
Korkman pohtii lyhyessä, mutta siitä huolimatta aika rönsyilevässä kolumnissaan ideologian suhdetta ilmastonmuutoksen syntymiseen. Jos tulkitsen oikein, hänellä on tekstissään ainakin kolme ajatusta.
Ensimmäinen on, että ilmastonmuutoksen syyt ovat osittain aatteellisia eivätkä vain taloudellisia. Kristinuskon tai valistusaatteen synnyttämä ajattelutapa, jossa luonto nähdään hallinnan ja hyödyntämisen kohteena, on siihen merkittävä syy.
Toinen ajatus on, että kyvyttömyys ottaa huomioon ulkoisvaikutuksia on jollakin tavalla perustavanlaatuisen syvä kritiikki kapitalismia kohtaan.
Kolmas väite on, että myös ratkaisu ilmastonmuutokseen löytyy aatteellisesta heräämisestä, uudesta veljeyden ja paremman luontosuhteen maailmankatsomuksesta.
Korkman höystää juttunsa siteeraamalla filosofi G. H. von Wrightiä, historioitsija Lynn Whiteä, Raamattua ja ruotsalaista runoutta. Hän puhuu valistusaatteen ja kristinuskon perinteistä.
Oman alansa eli taloustieteen mahdollisesta panoksesta tähän keskusteluun maamme suosituin ekonomisti ei sen sijaan sano juuri mitään.
Jätän Korkmanin kuvauksen kristinuskon ja erityisesti valistusaatteen suhteesta luontoon ja kapitalismiin minua parempien aatehistorian tuntijoiden arvioitavaksi, vaikka se oman vaatimattoman tietämykseni perusteella tuntuukin yksipuoliselta ja mutkia suoristavalta.
Jätän väliin myös korkealentoisen historiallisen fiilistelyn. Yritän sen sijaan käyttää Korkmanin kolmen väitteen pohdintaan ekonomistin työkaluja, niin kuin olisin toivonut Korkmaninkin tekevän Tärkeiden Kirjojen ja Kuolleiden Suurmiesten siteeraamisen sijaan.
Onko ilmastonmuutos jonkin ideologian seuraus?
Korkmanin ensimmäinen väite on, että länsimaiden ideologia tai aate on merkittävä syy ilmastonmuutokseen. Onko näin?
Taloustieteilijälle luonteva tapa lähestyä kysymystä on kontrafaktuaalianalyysi. Jos ideologia on syynä ilmastonmuutokseen Korkmanin väittämällä tavalla, on oltava niin, että ilmastonmuutos olisi voitu välttää, jos ideologia tai laajemmin Euroopan aatehistoria olisi ollut toisenlainen.
Suhtaudun tähän ajatukseen epäilevästi. Ilmastonmuutos on seurausta viime vuosisatojen ällistyttävästä elintason noususta, joka on perustunut suurelta osalta fossiilisten polttoaineiden tuottamaan energiaan.
On lähes mahdotonta kuvitella ideologia, joka olisi tuottanut näistä ensimmäisen ilman toista. Siis ideologia, joka olisi nostanut meidät siitä kammottavasta köyhyydestä ja elämän jatkuvan epävarmuuden tilasta, joka oli esi-isiemme kohtalo, mutta jonka ansiosta kehitys olisi perustunut johonkin muuhun energianlähteeseen.
Pelkästään toisenlaisen ideologian ansiosta olisimme siis hypänneet suoraan polttopuista ja tuulimyllyistä esimerkiksi ydinenergiaan perustuvaan hyvinvointiyhteiskuntaan.
Joudunkin päättelemään, että mikä tahansa vaihtoehtoinen aatehistoria, joka ei olisi estänyt merkittävää osaa ihmiskunnasta nousemasta köyhyydestä, olisi johtanut ihan samalla tavalla ilmastonmuutokseen kuin tämä oikeasti toteutunut kehityskulku.
En siis usko, että länsimainen ideologia on ilmastonmuutoksen syy siinä ainoassa luontevassa mielessä, että ilmastonmuutos olisi voitu välttää aatetta vaihtamalla. Paitsi jos se olisi vaihdettu johonkin sellaiseen aatteeseen, joka olisi pitänyt ihmiskunnan ikuisessa tai ainakin pitkäaikaisessa köyhyydessä. Näitäkin aatteita on ollut tarjolla.
Jos Korkman siis haluaa väittää ilmastonmuutoksen johtuvan aatteesta, hän joutuu vaikean valinnan eteen. Väittääkö hän, että aatetta vaihtamalla olisi voitu hypätä fossiilienergian yli, vai kannattaako hän aatetta, joka olisi pitänyt meidän köyhinä? En usko, että hän on voinut tarkoittaa näistä kumpaakaan.
Itse katsonkin, että aatehistoriasta valittamisen sijasta meidän kannattaa olla kiitollisia perinteestä, joka on luonut meille varallisuuden ja tietämyksen, joiden avulla pystymme nyt siirtymään päästöttömään energiaan ja vähähiiliseen yhteiskuntaan. Siis pystymme, jos vain pystymme päättämään tähän tarvittavista toimista.
Ulkoisvaikutukset eivät kerro kapitalismin surkeudesta
Korkmanin toinen väite on, että ulkoisvaikutusten jättäminen huomiotta on syvällinen kapitalismin ongelma. On vaikea sanoa tarkkaan, mitä hän tarkoittaa. Yksi luonteava tulkinta on ajatella hänen sanovan, että jossakin toisenlaisessa, muunlaisen aatemaailman muokkaamassa taloudessa tällaisia ongelmia ei olisi.
Korkman kirjoittaa, että kapitalismin ”kilpailua ja voitontavoittelua korostava eetos jättää kolmansiin osapuoliin kohdistuvat niin sanotut ulkoisvaikutukset huomioimatta”.
Esimerkiksi tästä Korkman nostaa ”lihantuotannon jättilaitokset, jotka Ilkka Herlinin mukaan heikentävät luonnon monimuotoisuutta ja vesistöjen laatua sekä ovat pahimmillaan suuren mittakaavan virushautomoja”.
Korkman ei käytä merkittäviä kykyjään taloudelliseen analyysiin ja pohdi niitä valintoja, joita ruoantuotantoon liittyy. Lihan tehotuotantoon liittyy epäilemättä kaikenlaisia epäkohtia ja kustannuksia. Toisaalta ruoan tehotuotannosta on runsaasti hyötyjä.
Esimerkiksi se, että niin moni suhteellisen köyhä ihminen syö riittävästi on mahdollista ainoastaan tehotuotannon ansiosta. Korkman tyytyy kustannusten ja hyötyjen punnitsemisen sijasta vetoamaan keskustalaiseen miljardööriin ja herrasmiesfarmariin jotenkin ilmeisenä auktoriteettina.
Onneksi Korkman toteaa sen jälkeen aivan oikein, että hiilidioksidipäästöjen aiheuttama ilmastonmuutos on tärkeämpi esimerkki ulkoisvaikutuksesta. Korkman on tietenkin oikeassa, että ilmastonmuutos johtuu juuri ulkoisvaikutuksista. Hän on täysin oikeassa myös siinä, että kapitalismi ei itsekseen pysty ratkaisemaan niiden aiheuttamaa ongelmaa.
Sen sijaan on yllättävää, että taloustieteilijän mielestä ulkoisvaikutukset ovat nimenomaan kapitalismin ongelma, jollaisia ei muunlaisessa talousjärjestelmässä esiintyisi.
Näin ei ole. Tämän näkemiseksi täytyy vähän pohtia ulkoisvaikutusten olemusta.
Kapitalismissa ei juuri haaskata
Aloitetaan siitä huomiosta, että hyvien asioiden haaskaaminen on markkinataloudessa eli kapitalismissa tuiki harvinaista. Yleensä arvokkaita asioita ei kapitalismissa mene hukkaan.
Ajatellaan tilannetta, jossa olen aikeissa ryhtyä haaskaamaan jotakin arvokasta. Sanotaan vaikka, että olen hankkimassa kaivinkonetta kaivaakseni perunamaan pikku puutarhaani. Toimintani on tuhlausta, koska on olemassa Liisa, jolla on parempaa käyttöä tuolle samalle kaivinkoneelle. Hän on kaivamassa sen avulla maahan valokuitukaapelia.
Ongelma on se, että Liisan täytyy saada kaivinkonekauppiaalle viesti siitä, että hänen käyttötarkoituksensa kaivinkoneelle on parempi kuin minun. Liisan täytyy myös tuottaa kauppiaalle kannustin olla haaskaamatta kaivinkonetta luovuttamalla se minulle.
Maailmassa on hirveästi ihmisiä ja hirveästi eri käyttöjä kaivinkoneelle, eikä kauppiaalla ole mitään mahdollisuuksia alkaa kartoittaa niitä. Ilman markkinatalouden apua hänellä ei myöskään ole mitään erityisiä kannustimia tähän.
Kapitalismissa homma hoituu kuitenkin helposti. Liisan täytyy vain ilmoittaa, että hän on valmis maksamaan kaivinkoneesta enemmän kuin minä. Kauppias tajuaa heti, että hänen kannattaa myydä kone Liisalle. Kauppiaan ei tarvitse tietää mitään muuta.
Yleisesti, kun kapitalismissa joku yrittää haaskata omaisuutta, liian korkea hinta estää tämän äskeisen esimerkin tapaan.
Asiat menevät niiden arvokkaimpaan käyttöön, koska sen, jonka käyttötarkoitus on arvokkain kannattaa maksaa eniten. Arvokkain käyttötarkoitus on siis se, jossa hyötyjen ja kustannusten erotus on suurin.
Tässä kannattaa olla vähän tarkkana. Arvokkain käyttötarkoitus kaivinkoneelle saattaa hyvinkin olla Liisan yksityisen traktorimuseon näyttelyesineenä. Arvoa ei siis pidä ymmärtää protestanttisen työetiikan, vaan yksinkertaisesti ihmisten arvostusten näkökulmasta.
Joskus on kuitenkin tilanteita, jossa kukaan ei ole vaatimassa riittävän korkeaa hintaa. Tällöin kapitalismissakin tapahtuu haaskausta.
Kun autoilija tai voimalan omistaja tupruttaa hiilidioksidia ilmakehään, hän käyttää arvokasta, ilmaston säätelemiseen tarvittavaa ilmakehää hiilidioksidin kaatopaikkana. Meillä muilla olisi parempaa käyttöä ilmakehälle.
Kukaan meistä ei kuitenkaan pysty vaatimaan saastuttajilta hintaa tästä ilmakehän käytöstä. Niinpä he päästävät sinne liikaa hiilidioksidia ja haaskaavat ilmakehää liian vähäarvoiseen käyttötarkoitukseen.
Juuri tällaista haaskausta kutsutaan ulkoisvaikutukseksi.
Kannattaa huomata, että tämä on aivan samanlaista, joskin mittakaavaltaan paljon pahempaa taloudellista haaskausta kuin kaivinkoneen väärä käyttö. Taloudellisesti arvokkaita asioita eivät ole vain ne, jotka arkipuheessa liitetään “talouteen”. Myös luonto, ilmakehä, perheen kanssa vietetty aika ja varpaitten uittaminen laiturilta ovat taloudellisesti arvokkaita, eikä niitä pidä haaskata.
Joka tapauksessa se mitä yritän sanoa on, että ulkoisvaikutusten muodossa tapahtuva haaskuu on suuren taloudellisen mielenkiinnon kohde juuri siksi, että haaskuu on kapitalismissa niin harvinaista. Kuten todettua, kapitalismissa voimavaroja käytetään yleensä hyvin nuukasti ja tarkasti. Tämä on tietenkin paitsi taloudellista, myös selvästi ekologista.
Ulkoisvaikutusten hinnoittelu mahdollista vain kapitalismissa
Huomionarvoista kapitalismissa ei olekaan se, että se tuottaa ulkoisvaikutuksia. Tärkeää on se, että haaskuu on kapitalismissa niin harvinaista, että sille on täytynyt keksiä ihan oma nimensä, ulkoisvaikutus.
Mikä tahansa muu kuviteltavissa oleva talousjärjestelmä, kutsuupa sitä sosialismiksi, ”demokraattiseksi” taloudeksi tai vaikka osallisuustaloudeksi, haaskaa väistämättä voimavaroja jättimäisessä mittakaavassa kapitalismiin verrattuna.
Niissä ei ole mitään mahdollisuutta tietää, kumman käyttötarkoitus kaivinkoneelle on arvokkaampi, minun vai Liisan. Liisalla ei ilman markkinamekanismia ole mitään keinoa kertoa, että hän olisi valmis maksamaan enemmän kaivinkoneesta. Sama pätee kaikkiin muihinkin voimavaroihin. Vaihtoehtoisissa talousjärjestelmissä kukaan ei yleensä tiedä, mihin niitä kannattaa käyttää.
Kukaan ei niissä voi tietää, mikä pihan takana olevan lautakasan, kaupassa seisovan kaivinkoneen tai terästehtaan tuotannon käytöistä tuottaa eniten hyvinvointia. Ainoa tapa selvittää tämä on se, että käyttötarkoitukset kilpailevat voimavaroista markkinoilla ja ne suuntautuvat eniten maksavalle.
Koska tämä mekanismi puuttuu muista talousjärjestelmistä, voimavaroja tuhlataan huonoihin tarkoituksiin. Saman hyvinvoinnin tuottaminen niissä vaatisi siksi tuhottoman paljon enemmän voimavaroja – mukaan lukien luonnonvaroja – kuin kapitalismissa.
Nämä vaihtoehtoiset järjestelmät, sikäli kun ne jotenkin pystyisivät tuottamaan saman elintason kuin kapitalismi, tuottaisivat siis paitsi täsmälleen samat ongelmat kuin kapitalismi ulkoisvaikutuksineen, myös luonnonvarojen tuhlaamisen aiheuttamat runsaat ympäristö- ja muut tuhot.
Näissä järjestelmissä ei myöskään olisi tarjolla sitä yksinkertaista korjausmekanismia, joka kapitalismissa on. Kun pannaan ilmakehän käytölle riittävän korkea hinta verolla tai päästömaksulla, kapitalistit vähentävät päästöjä juuri oikeista paikoista. Sen jälkeen ilmakehää käytetään yhtä nuukasti kuin kaikkea muutakin.
Tämä tehokas ratkaisu ei ole tarjolla sosialismissa tai ”demokraattisessa” taloudessa. Jos siis ilmastonmuutos onnistuttaisiin vaihtoehtoisissa järjestelmissä ratkaisemaan, myös tuo ratkaisu olisi väistämättä suuren haaskuun ja siten köyhtymisen luonnehtima.
Tuleeko uusi maailmankatsomus?
Ilmastonmuutoksen ongelmaa ei oltaisi voitu välttää ideologiaa vaihtamalla eikä ratkaista helpommin jossakin muussa talousjärjestelmässä. Paitsi siis jos samalla oltaisiin vältetty kapitalismin aiheuttama rikastuminen tai pystytty taianomaisesti hyppäämään fossiilienergian yli.
Mutta kenties jokin erilainen maailmankatsomus olisi tehnyt ilmastonmuutoksen ratkaisemista koskevista, surkeasti edistyneistä neuvotteluista helpompia?
Korkman tuntuu ajattelevan näin. Hänen kolmas ajatuksensa on vaatia uudenlaista maailmankatsomusta ilmastopäätöksenteon vauhdittajaksi.
Korkman toteaa ensin kuten ekonomistin sopiikin, mistä ilmastoneuvottelujen vaikeudet johtuvat:
”Päästöt vaikuttavat koko maapallon ilmakehään riippumatta siitä, missä ne tapahtuvat. Siksi millään maalla ei ole vahvoja kannusteita toimia päästöjä vähentävästi. Kaikki valtiot haluavat olla vapaamatkustajia ja hyötyä siitä, että muut kantavat vastuuta ilmastosta.”
Asia on juuri näin. Mutta sen sijaan, että Korkman jatkaisi tätä lupaavasti alkanutta peliteoreettista kannustinanalyysiään, hän kirjoittaa:
”Tarvitsemme maailmankatsomuksen, joka tunnustaa riippuvuutemme luonnosta ja jossa muut maailman ihmiset nähdään mieluummin veljinä kuin vihollisina.”
Sikäli kun ymmärrän, Korkman on sitä mieltä, että hänen oikein tunnistamansa ilmastoneuvottelujen intressiristiriidat johtuvat ainakin osittain väärästä maailmankatsomuksesta. Ne voitaisiin hänen mukaansa ratkaista omaksumalla uusi, veljeyden maailmankatsomus.
Ajatus on ekonomistin suusta erikoinen ja historiallisesta näkökulmasta myös vaarallinen.
Korkmanin tunnistama vapaamatkustajaongelma ja muut ilmastomuutoksen torjunnan kustannuksiin liittyvät eturistiriidat ovat ihan aitoja ja ideologiasta riippumattomia. Tällaiset ristiriidat ovat ihmiskunnan ikuisia seuralaisia. Niiden kanssa eläminen on väistämätön osa ihmisenä olemista.
Mikä tahansa hyvän päätöksentekojärjestelmän keskeinen ominaisuus on siksi kyky sovittaa yhteen keskenään ristiriitaisia tavoitteita ja tuottaa edes jollakin tavalla kelvollisia kompromisseja.
Esimerkiksi liberaalin demokratian ajatus on olla peittämättä eturistiriitoja vaan sen sijaan tuoda ne näkyviin, kanavoida ne julkiseksi keskusteluksi ja väkivallattomaksi valtakamppailuksi, joka lopulta tuottaa edes jotenkin ihmisten hyväksyttävissä olevia päätöksiä.
Samanlainen näkökulma on syytä ottaa myös ilmastoneuvotteluihin. Niiden vaikeus ei johdu ihmisten pahuudesta vaan asian luonteesta. Ilmastonmuutoksen eri ratkaisuvaihtoehdot vaikuttavat väistämättä eri tavalla eri ihmisiin, joku joutuu väistämättä maksajaksi.
Eturistiriitoja ei ole syytä tuomita vääränlaisen maailmankatsomuksen tuotteena, vaan ne on syytä avoimesti tunnustaa ja hyökätä rohkeasti niitä päin.
Voivottelun sijaan tarvitaan ristiriitojen analyysiä ja siihen perustuvaa ratkaisujen etsintää: ikävää kaupankäyntiä, inhottavia kompromisseja ja epätäydellisiä neuvottelutuloksia.
Ekonomistit voivat omalla ammattitaidollaan olla tässä avuksi.
Korkman ei kuitenkaan valitse tätä tietä, vaan tarjoaa ratkaisuksi ikivanhaa taikatemppua: ristiriitojen hävittämistä ihmisluontoa muuttamalla. Kunhan vain ihmisistä tulee parempia ja he muuttuvat sisariksi ja veljiksi keskenään, asiat ratkeavat itsestään.
Tätä ratkaisua on tarjonnut aiemmin jo moni jopa Korkmaniakin kuuluisampi ja kaunopuheisempi profeetta. Yksikään heistä ei saarnoistaan huolimatta ole vielä onnistunut luomaan tuhatvuotista valtakuntaansa maan päälle.
Päinvastoin, kun näitä profeettojen aatteita on yritetty panna toimeen, seuraukset ovat olleet kamalia. Kun ihmisten väliset ristiriidat tulkitaan luonnollisen ilmiön sijaan moraalisiksi vääryyksiksi, eri mieltä oleminen ja omien päämäärien asettaminen yhteisön vaatimusten edelle muuttuvat rikokseksi.
Ei hukata aikaa
Meidän ei kannata jäädä odottelemaan uutta veljeyden maailmankatsomusta tai ulkoisvaikutukset hävittävää talousjärjestelmää. Niitä ei ole tulossa.
Odotteluun ei myöskään ole aikaa. Ilmastonmuutos vaatii ratkaisua nyt. Se vaatii ratkaisua juuri tässä poliittisessa todellisuudessa, tässä kansainvälisessä tilanteessa ja tässä talousjärjestelmässä.
Oppaana ratkaisuihin meillä on vain tämänhetkiset vajavaiset maailmankatsomuksemme.
Kun jälkipolvet arvioivat meitä, he eivät ole kiinnostuneita siitä, kuka keksi parhaan kuvitteellisen maailman, jossa ilmastonmuutos ei olisi ongelma. Heitä ei kiinnosta, että jos kaikki maailman ihmiset olisivat ryhtyneet veljiksi ja sisariksi keskenään, ilmastonmuutos olisi ollut helppo ratkaista.
Meitä arvioidaan sen mukaan, saimmeko ratkaisun aikaan siinä maailmassa, jossa oikeasti elimme, sellaisina ihmisinä kuin me oikeasti olimme.
Korkman olisi voinut käyttää isoa megafoniaan näiden asioiden kertomiseen. Hän olisi voinut hyödyntää taloustieteilijän ammattitaitoaan.
Ainakin tällä kertaa hän tyytyi kuitenkin paljon vähempään.
Keskustelu
Ha-Joon Chang esittelee kirjassaan 9 eri talousteoriaa. Kaikki enemmän tai vähemmän poliittisia. Siis on kyse poliittisista arvotuksia sisältävistä teorioista tieteen valepuvussa.
Pursiainen on seuraavassa varsin oikeassa: "Niissä [muut talousjärjestelmät] ei ole mitään mahdollisuutta tietää, kumman käyttötarkoitus kaivinkoneelle on arvokkaampi, minun vai Liisan. Liisalla ei ilman markkinamekanismia ole mitään keinoa kertoa, että hän olisi valmis maksamaan enemmän kaivinkoneesta. Sama pätee kaikkiin muihinkin voimavaroihin. Vaihtoehtoisissa talousjärjestelmissä kukaan ei yleensä tiedä, mihin niitä kannattaa käyttää.". Hän kuitenkin jättää pohtimatta, ovatko kaikki samaa mieltä. On joukko ihmisiä, jotka ajattelevat samaan suuntaan, mutta ovat vakuuttuneita, että he tietävät nämä asiat. Nämä ihmiset kannattavat innokkaasti ajatusta, että päätökset pitäisi tehdä keskusjohtoisesti ja yksittäiset ihmiset eivät saisi tehdä merkittäviä taloudellisia päätöksiä. He ovat totalitaristeja.