Liberaali pohtii onko Harkimon uudesta liikkeestä politiikan uudistajaksi

Politiikan pitäisi olla Suomessa aatteellisempaa, eikä vähemmän ideologista. Juuri aatteellisuuden puute mahdollistaa uudistuksia estävän  eturyhmäpolitiikan ja lyhytnäköisen poliittisen edun tavoittelun, kirjoittaa Heikki Pursiainen uudesta epäideologiseksi julistautuneesta poliittisesta liikkeestä. MAKSUTON.

Heikki Pursiainen
Onko Harkimo Suomen Macron? Kuva: Wikimedia Commons (CC BY-SA 3.0)

Kansanedustaja Harry Harkimon ero kokoomuksesta ja uuden Liike Nyt – poliittisen liikkeen perustaminen yhdessä SDP:stä eronneen entisen puoluesihteerin Mikael Jungnerin kanssa ovat olleet viime päivien kiinnostavin uutisaihe. Uuden poliittisen liikkeen muista perustajista ainakin itselleni tunnetuimpia ovat toimittaja Tuomas Enbuske ja yrittäjä Alex Nieminen.

Olen itse jonkin verran entisessä työssäni liberaalin ajatushautomon palveluksessa pohtinut liberaalin politiikan ja poliittisen liikkeen mahdollisuuksia Suomessa. Nyt erityisesti tietenkin presidentti Emmanuel Macronin En Marche! -liikkeen menestys Ranskassa on tehnyt asiasta ajankohtaisen. Peilaan tässä pikablogauksessa muutamia omista pohdinnoistani siihen, mitä Harkimon uudesta liikkeestä tiedetään. Mutta sitä ennen pari varoituksen sanaa.

Ensimmäinen varoitus on se, että suhtaudun itse myönteisesti Liike Nyt -järjestön tavoitteisiin. Suomi tarvitsee liberaaleja uudistuksia ja poliittisen päätöksentekojärjestelmän muutosta. Mikä tahansa liike, joka pyrkii tähän, ansaitsee minusta mahdollisuuden. Toki liikkeestä tiedetään vielä hyvin vähän, ja sympatiani perustuu näihin vähäisiin tietoihin. Uskon, vaikka perustajat itse muuta väittävät, että Liike Nyt on liberaali uudistusliike, jonka nimikin kuulostaa samalta En Marchen kanssa.

Tämä kirjoitus onkin siis jossakin määrin henkilökohtainen, ja suosittelen lukijalle myös näiltä sivuilta löytyvää Erkka Railon viileämpää analyysiä uudesta liikkeestä.

Toinen varoitus on se, että en ole mikään poliittisen strategian asiantuntija. Saatan siksi keskittyä liiaksi aatteeseen ja politiikan sisältöihin, jotka tietenkin määrittävät poliittisen liikkeen menestystä vain osittain. Toteutus ja ajoitus ovat vähintään yhtä tärkeitä.

Kolmas varoitus on, että taidan olla jonkinlainen konservatiivi avoimen yhteiskunnan suhteen. Uskon, että tulevaisuudessakin tarvitaan edustuksellista demokratiaa, ideologioita ja puolueiden tapaisia aatteellisia ja strategisia yhteenliittymiä. Digitalisaatio ja verkottuminen varmaankin muuttavat ja niiden pitääkin muuttaa näitä kaikkia, mutta en usko että niistä tulee tarpeettomia. Olen siis paljon varovaisempi tässä suhteessa kuin Harkimon ja Jungnerin liikkeen julistus, ja voin hyvin olla väärässä tämän liiallisen varovaisuuteni vuoksi.

Onko liikkeelle tilaus ja onko sillä tilaisuus onnistua?

Minusta liberaalille liikkeelle on olemassa selkeä tilaus. Moni on kyllästynyt suomalaisen päätöksentekojärjestelmän kyvyttömyyteen uudistua ja loputtomaan eturyhmäpolitiikkaan. Kyllästymisen aiheita ovat esimerkiksi työmarkkinajärjestelmä, yritystuet, maataloustuet, valtiokapitalismi, monopolit, kartellit, kaupunkivastaisuus, aluepolitiikka, kansalaisyhteiskunnan näivettyminen, perustuslain tulkinta, sote-uudistus, aatteiden kuolema ja keskinkertaisuuden voittokulku politiikassa, päätöksenteon keskittyminen, puolueiden ja eduskunnan jäykät toimintamallit, maakuntauudistus, suurtyöttömyys, sosiaaliturvan kannustinongelmat, eläkepolitiikka, tutkimustiedon olematon vaikutus päätöksentekoon, ”kaiken maailman dosentit” -asenne, veropolitiikka, yliopistolaitoksen ongelmat, valtiokeskeinen kulttuuri, holhous, ylisääntely, vastuullisen kansalaisuuden rapautuminen, tuloerokouhotus, sulkeutuneisuus ja Suomen kyvyttömyys ryhtyä ulkopoliittisesti ihan tavalliseksi länsimaaksi vain muutamia mainitakseni.

En väitä, että Suomessa olisi suuri joukko ihmisiä, jotka ovat kyllästyneet kaikkiin näihin mainitsemiini asioihin. Mutta on suuri joukko ihmisiä, jotka ovat kyllästyneet joihinkin niistä. Nämä ihmiset ovat hajallaan eri puolueiden kannattajissa samoin kuin liikkuvissa äänestäjissä. Nämä ihmiset saattavat olla katsantokannaltaan hyvin erilaisia monissa asioissa. Joukossa on liberaaleja, konservatiiveja, oikeistodemareita, cityvihreitä ja paljon muita, joita yhdistää usko siihen, että muutos on välttämätöntä ja kyky sitoutua niiden vaatimaan aatteelliseen kompromissiin.

Ja näissä ihmisissä piilee liberaalin liikkeen mahdollisuus. Liberaalin liikkeen pitäisi löytää jokin tapa yhdistää kaikki edes joitakin liberaaleja uudistuksia kannattavat, johonkin nykymenon piirteeseen kyllästyneet ihmiset kompromissiohjelman ympärille. Pitäisikö tällaisen liikkeen väistämättä olla uusi puolue vai jotakin muuta, on minulle epäselvää. Kuinka paljon kannatusta liikkeellä loppujen lopuksi olisi, on sekin arvoitus.

Uuden liikkeen kokoaminen on todella vaikeaa, vaikka tyytymättömyyttä olisikin. Tilanne voi kuitenkin nyt olla poikkeuksellisen otollinen, osittain vuosikymmenen pituisen taloudellisen ja poliittisen taantuman jäljiltä, mutta ennen kaikkea Ranskan tilanteen vuoksi. Macronin ja En Marche! -liikkeen voittokulku tarjoaa tuoreen mallin onnistuneesta liberaalin kansanliikkeen kokoamisesta. Suomi ei tietenkään ole Ranska, mutta jonkinlaisen mallin ja esikuvan olemassaolo toki helpottaa asioita.

Liike Nyt syntyy siis ainakin jossakin määrin otolliseen aikaan. Liberaalin liikkeen onnistuminen on edelleen hyvin epätodennäköistä, mutta ei enää tunnu täysin mahdottomalta.

Oma veikkaukseni kuitenkin on, että Harkimo ei ole ainoa poliitikko, joka on katsonut peiliin ja nähnyt sieltä kurkistavan Suomen Macronin. Nähtäväksi jää, syntyykö muitakin liberaalin liikkeen yrityksiä joko nykyisten puolueiden sisällä tai ulkopuolella. Mutta Harkimo kumppaneineen ehti ensimmäisenä.

Liikkeen ohjelma ja aate

Minkä tahansa liberaalin liikkeen ohjelman on oltava ainakin aluksi riittävän väljä, sanoisin jopa luovasti epämääräinen. Puhdasoppiseen liberalismiin nojaava poliittinen liike ei käsittääkseni voi menestyä Suomessa. Nykyinen liberaalipuolue on kyllä monella tavalla virkistävä ilmiö, mutta en juuri tämän takia usko sen nousevan merkittäväksi poliittiseksi voimaksi.

Kuten sanottua, liikkeen olisi kyettävä kokoamaan ihmisiä, jotka ovat kyllästyneitä joihinkin nykymenon piirteistä ja sitoutuneet joihinkin liberaaleihin uudistuksiin. Ohjelman on oltava luova kompromissi, johon nämä monilta näkemyksiltään hyvin erilaiset ihmiset voivat sitoutua.

Liberaalin liikkeen on koostuttava ihmisistä, joilla on jonkinasteinen yhteisymmärrys siitä, mihin suuntaan Suomea on nyt vietävä, vaikka lopullisista päämääristä ei olisi minkäänlaista yksimielisyyttä.

Esimerkiksi Macronin ohjelma täyttää minusta nämä vaatimukset.

Harkimon ja Jungnerin liike on minusta sekin oivaltanut tämän. Liike Nyt ilmoittaa verkkosivuillaan neljä hyvin yleistä periaatetta. Periaatteissa liike sitoutuu jonkinlaiseen hyvinvointivaltioon, markkinatalouteen, yrittäjyyteen ja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Nämä ovat asioita, joihin lähes jokainen vähänkin liberaali valtavirtaan kuuluva ihminen voi sitoutua.

Periaatteet ovat toki vielä liiankin epämääräisiä. Liike tarvitsee pikaisesti jonkinlaisen ohjelman.

Ongelmallista juuri tässä suhteessa on liikkeen yritys julistautua epäideologiseksi. Liike Nyt -järjestö kertoo perustamistiedotteessaan, että eturyhmäpolitiikan lisäksi ”vanhat poliittiset aatteet” ovat rampauttaneet päätöksenteon. Helsingin Sanomien haastattelussa Harkimo korostaa myös, että ideologiat pitäisi laittaa sivummalle, koska ne vaikeuttavat päätöksentekoa.

Ilman ideologiaa politiikassa ei luonnollisesti ole mitään järkeä. Ideologia kertoo, mitkä asiat ovat tärkeitä, arvokkaita ja tavoittelemisen arvoisia. Politiikkaa ei voi tehdä ellei näitä ole määritelty. Mitään käytännön yhteiskunnallisia ongelmia ei voida ratkaista, ellei tiedetä millaista yhteiskuntaa pidetään hyvänä ja millaista huonona.

”Maan etu”, jota Harkimo vaati Yleisradion Ykkösaamun haastattelussa päätöksenteon päämääräksi, ei tarkoita mitään, ellei sille anna jotakin ideologista sisältöä. Samassa haastattelussa Harkimo kielsi itse olevansa oikeistoliberaali tai että uudella liikkeellä olisi mitään tekemistä oikeistoliberalismin kanssa.

Kumpikin kiistäminen vaikutti vähän epäuskottavalta, ottaen huomioon sen vähän mitä liikkeen ohjelmasta ja sen takana olevista ihmisistä tiedetään. Minusta, kuten uskoakseni kaikista muistakin tarkkailijoista vaikuttaa aika selvältä, että kysymyksessä on jonkinlainen liberaali liike. Sen kiistäminen tuntuu paitsi turhalta, myös vähän tylsältä.

Minusta politiikan pitäisi olla ideologisempaa eikä vähemmän ideologista. Aidon aatteellisuuden puute, ei liiallinen ideologia, mahdollistaa eturyhmäpolitiikan ja lyhytnäköisen poliittisen edun tavoittelun, jotka puolestaan estävät muutoksen.

Puolueita johtavat ihmiset, joita aatteet tai ajatukset ylipäänsä eivät hirveästi kiinnosta. Oman aatteellisen työn sijasta puolueet palkkaavat viestintätoimistoja ajattelemaan puolestaan. Seurauksena on aatteellisesti köyhää politiikkaa.

Uudistuksien jääminen toteutumatta ei välttämättä olekaan kiinni ideologioista. Aatteet päinvastoin pakottavat katsomaan asioita välitöntä poliittista etua ja oman intressiryhmää pidemmälle. Päätöksentekijä, jonka aatteellinen perustyö on tehty ja jolla on vakaa ideologinen ankkuri, voi myös tehdä poliittisia kompromisseja, koska osaa erottaa isot asiat pienistä.

Aatteellisesti epäkiinnostunut poliitikko on tuomittu näkemään politiikka pelkkänä pelinä, jossa ratkaisevaa on oma ja oman joukkueen välitön menestys.

Päätöksenteon jumittuminen ei siis mitenkään itsestään selvästi ole liiallisen ideologisuuden syytä. Päinvastoin, uudistukset, jotka olisivat aatteellisesti olleet täysin mahdollisia, ovat jääneet syntymättä eturyhmäpolitiikan vuoksi.

Suopeasti tulkittuna uuden liikkeen epäideologisuus voi siis tarkoittaa vain sitä, että yritetään löytää uudistusmielisten yhteistä nimittäjää, keskittymistä siihen, mikä voisi yhdistää ihmisiä, sen sijasta mikä erottaa.

Ideologian häivyttäminen on tapa jättää auki sellaisia asioita, joista liikkeen potentiaaliset kannattajat ovat eri mieltä. Tämä ei minusta ole välttämättä kaikkein avoimin tapa tehdä politiikkaa. Aatteellisten lähtökohtien korostaminen niiden häivyttämisen sijasta olisi minusta paljon luontevampaa. Mutta kuten sanottua, en ole poliittisen strategian tai viestinnän asiantuntija, joten voi hyvin olla että Liike Nyt on valinnut juuri oikean toimintatavan.

Voi toki olla, että liikkeen perustajat ajattelevat oikeasti olevansa epäideologisia. Mutta tämä olisi varsin yllättävää itsetuntemuksen puutetta.

Liikkeen esiintymiseen epäideologisena liittyy myös se, että se korostaa haluavansa muuttaa nimenomaan politiikan toimintatapoja ja tarjoavansa vain digitaalisen ”alustan” kansalaiskeskustelulle.

Politiikan toimintatavoissa on takuulla paljon kehitettävää. Ajatus internetin tehokkaammasta hyödyntämisestä demokratiassa on tietenkin kannatettava, joskaan ei kenties aivan uusi. Mutta toimintatapojen kehittäminen ei tietenkään ole itseisarvo, vaan sillä täytyy pyrkiä johonkin. Ja tämä jokin on väistämättä ideologista.

Ymmärrän siis, että liberaali muutosliike haluaa olla ei-ideologinen pystyäkseen saamaan mukaan mahdollisimman paljon aatteellisesti erilaista muutosta toivovaa väkeä. Silti, en pidä ratkaisua oikeana, vaan toivoisin muutosliikkeeltä reilua oman aatteellisen pohjan esiintuomista. Poliittisen liikkeen esiintyminen epäideologisena ei tunnu täysin rehelliseltä. Epämääräiseen ”maan etuun” vetoaminen on vanha, eikä niin taitava temppu.

Aatteettomuuden pyrkimys myös vaikeuttaa minkäänlaisen johdonmukaisen poliittisen ohjelman rakentamista. Poliittiset tavoitteet, joita voidaan väittää epäideologisiksi ovat aika harvassa.

Liike tarvitsee monipuolisempaa taustajoukkoa

Minkä tahansa liberaalin liikkeen onnistuminen edellyttää sitä, että mukaan saadaan laajapohjaisesti ihmisiä, joiden poliittiset ja muutkin taustat ovat riittävän erilaisia.

Mutta tämä koskee erityisesti Harkimon ja kumppanien uutta liikettä, joka sanoo olevansa epäideologinen ja ratkaisevansa ongelmia käytännönläheisesti. Sen täytyy onnistua houkuttelemaan aatteellisesti erilaisia ihmisiä. Liikettä, jossa kaikki edustavat samantyyppistä ajatusmaailmaa, samanlaista sosioekonomista asemaa ja niin edelleen, on vaikea nähdä epäideologisena. Se herättää päinvastoin epäilyksen siitä, että samanmieliset eivät edes havaitse omia ideologisia lähtökohtiaan, vaan ikään kuin ottavat ne annettuna.

Liike Nyt on julkistanut nyt vain muutamien perustajiensa nimet, ja sanoo verkkosivullaan, että mukaan on jo lupautunut suuri joukko asiantuntijoita. Näin voi hyvinkin olla, sillä perustajissa on runsaasti viestinnän ammattilaisia, jotka pyrkivät varmaankin säännöstelemään tietoa liikkeestä saadakseen mahdollisimman paljon tilaa viestimissä.

Silti, ainakin tällä hetkellä Liike Nyt -porukka vaikuttaa varsin yhdenmukaiselta. Sen kokoukset voi helposti kuvitella tapahtuviksi Helsingin ravintolaelämän muodikkaimmissa paikoissa. Uskottavan liikkeen perustaminen edellyttää minusta sitä, että mukaan saadaan nopeasti myös eritaustaisia ihmisiä, sellaisia, joiden aatteelliset perusoletukset ovat erilaisia kuin perustajien.

Onko kysymyksessä uusi puolue?

Uuden liikkeen toimintamuoto on vielä jossakin määrin hämärän peitossa. Harkimon ja Jungnerin antamien Yleisradion ja Helsingin Sanomien haastattelujen perusteella liikkeen nettisivulle tulee jonkinlainen alusta, jossa kansalaiset voivat äänestää ajankohtaisista asioista. Nämä toimivat sitten eräänlaisina neuvoa-antavina kansanäänestyksinä Harkimon tulevalle yhden hengen eduskuntaryhmälle.

Yhden hengen eduskuntaryhmän ohjailu nettiäänestyksillä kuulostaa sinänsä kiinnostavalta, mutta vielä aika vaatimattomalta lähtökohdalta politiikan toimintatapojen uudistamiselle. Mutta tässä on taas todettava, että Liike Nyt -porukalla on viestintä- ja show-osaamista, joten heillä voi olla myös paljon muita uusia ja jännittäviä suunnitelmia.

Kuten alussa totesin, olen itse jonkinlainen konservatiivi kansanvaltaisten instituutioiden suhteen. Uskon edustukselliseen demokratiaan ja puolueiden kaltaisten pysyvähköjen aatteellisten ja strategisten yhteenliittymien välttämättömyyteen päätöksenteossa. Uskon, että toimintatapoja voidaan ja täytyy uudistaa, mutta en usko puolueiden katoamiseen.

En välttämättä haluaisi, että kansanedustajien äänestyskäyttäytymistä ohjailisivat laajemmin nettiäänestykset. En myöskään näe, miten tämä lisäisi politiikan uskottavuutta tai houkuttelisi politiikan pariin entistä korkeatasoisempia toimijoita.

Pitkäjänteinen päätöksenteko ja ristiriitaisten intressien yhteensovittaminen edellyttää poliittista vaihdantaa ja kykyä sitoutua pitkäaikaisiin sopimuksiin. Nettipeukutuksien perusteella äänestävät kansanedustajat pystyvät huonosti tällaiseen.

Kiinnostavinta uuden liikkeen toimintamuodossa on varmaankin se, tuleeko siitä puolue ja aikooko se asettaa vaaleissa omia ehdokkaita. Periaatteessahan olisi mahdollista perustaa puolueista riippumaton uudistusmielisten poliitikkojen ja kansalaisten verkosto, jossa samaa mieltä olevat voisivat puolueista riippumatta yrittää yhdessä edistää itselleen tärkeitä asioita.

Näihin aikoihin asti olen itse ajatellut tämän olevan paras vaihtoehto liberaalien uudistusten ajamiseksi. Mutta kenties aika on kypsä isommalle muutokselle.

Liikkeen viestintä siitä mitä se haluaa olla on vähän ristiriitaista. Esimerkiksi jo mainitussa Ylen haastattelussa Jungner sanoi, ettei tarkoitus ole muodostaa puoluetta, vaan aikomuksena on saada olemassaolevat puolueet muuttamaan toimintatapojaan. Heti tämän jälkeen hän kuitenkin sanoi, että elleivät puolueet muuta toimintatapojaan, Liike Nyt voi auttaa ei-poliittisia ihmisiä asettumaan ehdolle ja myös tukea kansanliikkeitä, jotka asettavat ehdokkaita.

Harkimo näytti myös myöhemmin samassa ohjelmassa puhuvan liikkeen mahdollisista tulevista kansanedustajista. Hän myös sanoi keskustelleensa konsulttitoimisto Nordic West Office -konsulttiyrityksen toimitusjohtajan Risto E. J. Penttilän kanssa, koska tällä on kokemusta puolueen perustamisesta. Penttilä oli 1990-luvulla mukana perustamassa liberaalia nuorsuomalaista puoluetta.

Liikkeen perustajiin kuuluva Nieminen päivitti Facebookiin, että se voi olla mukana seuraavissa eduskuntavaaleissa ”kansanliikkeenä”, mutta ei puolueena.

Kaikista näistä lausunnoista syntyy vaikutelma, että aikomus ei ole perustaa pelkkää ”alustaa” tai löyhää verkostoa vaan asettaa ehdokkaita ensi vaaleissa. Ero ehdokkaita asettavan kansanliikkeen ja puolueen välillä on aika lailla katsojan silmässä. Itse en tunnista tässä hirveästi eroa.

Ainakin olemassaolevien puolueiden näkökulmasta on varmaan aika lailla sama, kutsuuko ehdokkaita asettava uusi kilpailija itseään puolueeksi vai ei. Puolueiden edustajien reaktio uuteen liikkeeseen onkin ollut odotetun vähättelevä ja kielteinen.

Mutta jos uusi liike aikoo asettaa ehdokkaita ja saada näitä läpi vaaleissa, se kohtaa kaikki samat ongelmat kuin vanhat puolueet. Tarvitaan ohjelma, organisaatio, koordinointia, vaaliteemoja, vaalilupauksia, vaalitilaisuuksia, ja kaikenlaista muuta. Oma mielikuvitukseni ei riitä näkemään esimerkiksi, millainen on täysin epäideologinen vaalikampanja. Mutta kuten sanottua, luontainen konservatiivisuuteni voi johtaa minua harhaan.

Julma vaalimatematiikka

Jos ja kun uusi liike osallistuu vaaleihin, se kohtaa Suomen poliittisen järjestelmän julman todellisuuden. Macronin voiton mahdollisti merkittävässä määrin ranskalainen presidenttivetoinen järjestelmä. Ranskassa merkittäviä uudistuksia voi tehdä vain voittamalla presidentinvaalit ja myös äänestäjät tietävät tämän. Suomessa menestynytkin poliittinen liike saa joitakin kansanedustajia, ja edessä on parhaassa tapauksessa osallistuminen hallitusneuvotteluihin.

Ja tämä siis parhaassa tapauksessa. On täysin mahdollista, että Liike Nyt saa merkittävästi ääniä pääkaupunkiseudulla, jos sen korkean profiilin jäsenet lähtevät ehdolle. Valtakunnallinen vaalimenestys on sitten jo toinen juttu. Mutta hurjinkin menestys kääntyy vain muutamiksi kansanedustajiksi, joiden avulla poliittisen toimintakulttuurin täydellistä muutosta täytyy lähteä ajamaan. Jos nämä edustajat eivät ole edes sitoutuneet jonkinlaiseen aatteelliseen ohjelmaan, niin vaikuttaminen on entistä vaikeampaa.

Äänestäjät tietävät tämän myös hyvin, ja siksi ihmisten saaminen uuden liikkeen taakse on vielä vaikeampi haaste kuin se oli Macronille, joka sentään pystyi lupaamaan muutosta voiton sattuessa kohdalle.

Lue myös Erkka Railon analyysi uudesta poliittisesta liikkeestä.

Piditkö artikkelista?

Rekisteröidy ja kokeile MustReadia 14 päivää maksutta