Lakkoilevat professorit ja tutkijat eivät ole sorrettuja työläisiä

Yliopistopolitiikka on ollut monella tavalla epäonnistunutta Suomessa. Mutta professorien lakkoilun esittäminen työläisten nousemisena epäreilua työnantajaa vastaan on jo liian paksua, blogaa Heikki Pursiainen

Heikki Pursiainen
Yksityiskohta Gustave Coubertin piirroksesta La Barricade. Kuva: Wikimedia Commons (Public Domain)

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson twiittasi solidaarisuuttaan pari päivää sitten pidettyyn vuorokauden mittaiseen yliopistolakkoon.

Andersson sanoi yliopistolaisten työskentelevän epävarmoissa olosuhteissa ja totesi heidänkin ansaitsevan arvostusta. Kommentoin twiittiä ja viittasin lakkoilevien professorien melko kelvolliseen palkkatasoon. Yritin humoristisesti kiinnittää huomiota siihen, että näkyvästi lakkoon osallistuvat professorit ovat aika hyväosaisia, eikä myöskään epävarmuus erityisesti luonnehdi heidän asemaansa.

Huolettomasti heitetyn twiitin vuoksi jouduin paikoitellen värikkääseen, joskaan en sisällöltään täysin ennalta-arvaamattomaan some-keskusteluun. Moni tuntui pitävän twiittiäni pelkkänä huonona huumorina, eikä keskustelu kenties muuttanut heidän näkemystään. Siksi yritän tässä pidemmässä muodossa vähän tuoda ajatuksiani esille vähän kirkkaammin.

Yliopistopolitiikka ei Suomessa ole ollut kovin onnistunutta. Yliopistolaisilla on paljon syitä tyytymättömyyteen. Leikkaukset, kipuilu lukukausimaksujen kanssa, yliopistoverkoston oikean koon hakeminen, yliopistojen erikoistumisen edistäminen, ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen työnjakoon ja yhteistyöhön liittyvät kysymykset, jatkuvat uudistukset, lisääntyvä byrokratia, tukitoimintoihin menevän ajan lisääntyminen, pienenevät opiskelijamäärät, koulutustason laskemisen uhka, tutkimuksen ja innovaatioiden oikean suhteen etsintä, sivistyksen ja tutkimuksen vastainen “kaiken maailman dosentit” -ilmapiiri, ns. strategisen ohjauksen lisääntyminen, huoli tutkimuksen autonomiasta, konsulttien tuottavuus- ja tehokkuuspuheen tunkeutuminen yliopistolle ja hakemushelvetin paheneminen ovat joitakin esimerkkejä yliopistopolitiikkaan ja -työhön liittyvistä ongelmista.

Akateemisella väellä on siis paljon syitä olla huolissaan, samoin kuin koko suomalaisella yhteiskunnalla. Toimiva yliopistolaitos on sivistyksen ja kehityksen tärkeimpiä perustoja, eivätkä suomalaiset päättäjät ole pitäneet hyvää huolta tästä perustasta. Tutkimuksen vaikutus päätöksentekoon on myös ollut vähäistä.

Usein tuntuu tosiaan siltä, etteivät poliittiset päätöksentekijät arvosta koulutusta, tutkimusta ja sivistystä eivätkä niitä ihmisiä, jotka niitä tuottavat.

Ja kuten varmaankin kuuluu asiaan, totean, että monet parhaista ystävistäni ovat tutkijoita ja professoreita. Suomalaisten yliopistojen kohtalo on minulle henkilökohtaisesti tärkeä asia. Uskon siis olevani lakkolaisten ja yliopistoväen kanssa samaa mieltä monista asioista.

Silti, en voi olla kiinnittämättä huomiota siihen epä-älylliseen puheeseen, joka yliopistolaisten työtaistelun ympärillä velloo.

Neuvotteluissa neuvotellaan työehdoista

Ensimmäinen asia, johon haluan kiinnittää huomiota on se, mistä lakon aiheuttaneissa neuvotteluissa päätetään. Kuten totesin, yliopistolaisilla on paljon aihetta huoleen. Suurinta osaa näistä huolenaiheista ei kuitenkaan ratkaista yliopiston työehtoneuvotteluissa. Niissä päätetään vain palkoista ja muista työehdoista, ei suomalaisten tutkimus- ja korkeakoulupolitiikan tulevista linjauksista ja rahoituksesta.

Työtaisteluille ja on tyypillistä, että oma edunvalvonta pyritään paketoimaan yleisen hyvän retoriikkaan. Yliopistolaisten toiminta ei mitenkään poikkea tästä säännöstä. He luonnollisesti haluavat esittää oman toimintansa yliopistolaitoksen ja sivistyksen puolustamisena, vaikka kysymys on viime kädessä hyvin suureksi osaksi tavanomaisesta edunvalvonnasta.

Professorien pitäminen lakkoilevina työläisinä on naurettavaa

Professorien keskipalkka on 7 000 euroa. He kuuluvat Suomen yhteiskunnalliseen eliittiin. Professoreilla on asiantuntijavallan lisäksi runsaasti vaikutus- ja arvovaltaa. Koko tieteen nauttima arvostus kanavoituu heidän kauttaan.

Professorit myös käytännössä johtavat yliopistoa. He johtavat tutkimusta ruohonjuuritasolla laitoksissa ja oppiaineissa. Tiedekuntien ja koko yliopiston johto valitaan professorien keskuudesta, toki muillakin sidosryhmillä on edustajansa. Yliopistojen rehtorit, kanslerit, tiedekuntien dekaanit ja niin edelleen ovat professoreita.

Työriidassakin työnantajapuolta edustavan Sivistystyönantajien hallituksen puheenjohtaja on Oulun yliopiston rehtori, eli professori.

Näin pitää tietysti ollakin. Tutkimuksen autonomia edellyttää sitä, että yliopiston toimintaa johtavat tutkijat. Minua ei tietenkään myöskään haittaa, että jollakin on ihan hyvät tulot. Parhaiden tutkijoiden työmarkkinat ovat kansainväliset ja siksi palkkojen pitää olla riittävät, jotta ihmisiä saadaan Suomeen. Niillä tutkimusaloilla, joissa tarkoitus on tehdä kansainvälisen tason huippututkimusta palkkojen pitää varmasti nousta nykyisestä, että parhaista tutkijoista voidaan kilpailla.

Mutta mainitsemieni seikkojen vuoksi on omituista jotenkin samaistaa professorit lakkoileviin työläisiin. Lakko-oikeuden tarkoitus on mahdollistaa heikossa asemassa olevien työntekijöiden joukkovoiman käyttö työnantajaa kohtaan. Mutta professorit eivät ole heikossa asemassa, eivätkä he missään tapauksessa ole työläisiä. Hehän nimenomaan edustavat työnantajansa johtoporrasta.

Voi olla, että professorien asema on heikentynyt aikojen saatossa, kuten joku huomautti Twitterissä. Silti, professorien abstraktiin “yliopistotyönantajaan” kohdistuva protestointi on lähes yhtä hassua kuin yrityksen sikariportaan lakkoilu työnantajan huonon henkilöstöpolitiikan vuoksi.

On selvää, ettei professoreiden lakossa ole kysymys työläisten ja työnantajien välisestä ristiriidasta, vaan poliittisen ja akateemisen eliitin välinen, ja osittain akateemisen eliitin sisäinen taistelu voimavarojen kohdentamisesta. Tai toisin ilmaistuna etuoikeutetun ryhmän yrityksestä käyttää markkinavoimaa.

Tällainen kamppailu kuuluu toki avoimeen yhteiskuntaan. Mutta sen esittäminen työläisten nousemisena epäreilua työnantajaa vastaan on aika käsittämätöntä. Herää myös kysymys, onko mitään ihmisryhmää, jonka lakkoilua kohtaan kaikkien ei vasemmistopoliitikkojen mielestä pitäisi osoittaa solidaarisuutta.

Jatko-opiskelijoiden alhainen palkkataso työmäärään ja sen vaativuuteen nähden kuuluu asiaan

Professorit ovat vain yksi lakkoilevista työntekijäryhmistä. Keskustelun tuoksinassa moni toi esille jatko-opiskelijoiden alhaisen palkkatason. Jatko-opiskelijat ovat siis jatkotutkintoa, käytännössä tohtorintutkintoa suorittavia opiskelijoita. Jatko-opiskelijoiden panos suomalaiseen tutkimukseen on merkittävä. Suuri osa tutkimuksesta tehdään osana väitöskirjahankkeita.

Tämä ei silti tarkoita, että jatko-opiskelijoiden suhteellisen alhainen palkkataso olisi jokin ongelma. Kuten perustutkinto-opiskelijatkin, jatko-opiskelijat investoivat arvokkaaseen tutkintoon, joka takaa monelle pääsyn akateemiseen tai muuhun eliittiin.

Koska merkittävä osa jatko-opiskelijoista on tulevia professoreja tai muita eliitin jäseniä, kaikki äsken sanomani koskee myös heitä. On täysin järjetöntä rinnastaa muutaman vuoden kuluttua huippuasiantuntijoiden työmarkkinoilla olevat ihmiset pysyvästi huono-osaisiin vain siksi, että heidän tulotasonsa sattuvat juuri nyt olemaan yhtä alhaiset.

Väliaikainen, opiskelusta johtuva pienehkötuloisuus ei ole mikään yhteiskunnallinen ongelma, eikä sen “ratkaisemiseen” ole syytä käyttää julkisia varoja.

Kannattaa myös huomata, että jatko-opiskelijoiden saama palkka on vain pieni osa heille kohdennetuista julkisesta avokätisyydestä. Hehän saavat arvokkaan tohtorintutkinnon täysin maksutta julkisesti rahoitetusta yliopistosta. Jatko-opiskelijoiden merkittävä julkinen tukeminen on tietenkin ihan järkevää, koska heidän odotetaan tuottavan merkittäviä ulkoisvaikutuksia tutkimuksen ja sivistyksen muodossa. Silti, tämä julkinen tuki jotenkin on näyttänyt unohtuvan tässä keskustelussa.

Jatko-opiskelu on välivaihe, ennen siirtymistä ihan hyvään asiantuntijan elintasoon ja työmarkkina-asemaan. Ja toki jos ei itse usko, että vuosien investointi tohtorintutkintoon takaa tulevaisuudessa järjellisen työuran, tutkinnon suorittamista kannattaa harkita uudelleen.

Akateemisen työn pätkittäisyys kuuluu sekin asiaan

Yksi yliopistolaisten valituksen aiheista on yliopistolla teetettävä pätkätyö. Tietysti on jokseenkin järjetöntä teettää jollakulla yliopisto-opettajan työtä vuosikausia ilman vakinaistamista. Suomalainen työmarkkinajärjestelmä tuottaa samanlaista järjettömyyttä myös monilla muilla toimialoilla.

Mutta yleisesti ns. pätkätyö on luonteva ja väistämätön osa akateemista uraa ja yliopiston toimintaa.

Yliopiston laitoksilla vakinaisia opetus- ja tutkimusvirkoja (tai nykyisin työsuhteita) on tyypillisesti suoritettuihin tohtorintutkintoihin nähden vähän. Niihin pääsystä on kova kilpailu, ja toivottavasti yliopistojen kansainvälistyessä kilpailu kovenee entisestään. Suoritettu tohtorin tutkinto ei siis mitenkään voi taata ihmiselle pääsyä professuuriin tai muuhun vakinaiseen asemaan.

Suurin osa yliopistoilla tehdystä projektiluontoisesta tai apurahalla rahoitetusta tutkimustyöstä on tarkoitettu pätevöittämään ihmistä näitä harvoja pysyviä opetus- ja tutkimustehtäviä varten. Järjestelmän ajatuksena ei ole, että ihmiset jotka eivät päädy pysyviin tehtäviin jäisivät eliniäksi työhön yliopistolle. Jos akateeminen ura ei urkene, on syytä hakeutua muille työmarkkinoille ja antaa tilaa nuoremmille yrittäjille.

Pätkätyön tehtävänä on antaa ihmisille mahdollisuus pätevöityä. Pätevöityiminen ja epävarmuus voi kestää pitkäänkin, mutta tämä kuuluu asian luonteeseen. Ja jos homma ei onnistu, niin on aika päästää muut yrittämään vuorostaan.

Olisi todella huono ajatus vakinaistaa ihmisiä yleisesti vain sen takia, että he ovat olleet yliopistolla pitkään. Monesti heille pitäisi antaa aivan päinvastainen signaali.

Työmarkkinoiden houkuttelevuudesta täytyy toki pitää huolta

Korostan vielä, että suomalaisissa akateemisissa työmarkkinoissa on paljon kehittämisen varaa. Yliopistojen rahoitus pitää turvata, ja niiden pitää kyetä houkuttelemaan lahjakkaita ihmisiä akateemiselle uralle ja pitämään heidät akateemisella uralla. Mutta tämän tunnustaminen ja ongelmien ratkaiseminen on aivan eri asia kuin yliopistoväen samaistaminen epävarmuuden vallassa eläviin aidosti huono-osaisiin ihmisiin.

Epävarma akateeminen ura on jo yhden yliopistotutkinnon suorittaneen ihmisen vapaaehtoinen valinta. Toisin sanoen kysymyksessä on hyväosaisen ihmisen tietoinen päätös hyväksyä epävarmuus tilanteessa, jossa maailma tyypillisesti pursuaa vaihtoehtoisia, varmempia työuria.

Kaikilla ei tietenkään ole yhtä paljon ja yhtä hyviä vaihtoehtoja. Mutta tutkijauraa harkitsevan maisterin tilanne on kuitenkin aivan toinen kuin nollatuntisopimuksella töitä tekevän kouluttamattoman ihmisen tai elämän todellisten epävarmuuksien kanssa painiskelevan kaupan kassalla työskentelevän yksinhuoltajan. On jokseenkin pöyristyttävää, että niin monet yrittävät samaistaa apurahalla tai määräaikaisessa työsuhteessa työskentelevien tutkijoiden kuuluvan tähän samaan “prekariaattiin”.

Yliopistojen rahoitus pitää turvata, yliopistouran pitää olla houkutteleva, sivistystä pitää arvostaa ja tutkimuksella pitää olla vaikutusta. Mutta näiden tavoitteiden kannattaminen ei edellytä taas yhden hyväosaisen ryhmän pitämistä olosuhteiden uhrina.