EI tehdä Suomesta höynäytysyhteiskuntaa

Ihmiset eivät kenties ole täysin rationaalisia. Se ei tarkoita, että heitä pitää koko ajan yrittää höynäyttää tekemään vallanpitäjien mielestä parempia valintoja.

Heikki Pursiainen
Pettymykset voivat tuntua onnistumisia voimakkaammilta. Se ei tee sinusta höynäytettävää. Kuva: Alan O'Rourke (CC BY 2.0)

Kirjoitin jokin aika sitten näille sivuille blogauksen siitä, miten palkitsemisen on aina rankaisemista ja päinvastoin. Tarkoitin yksinkertaisesti sitä, että esimerkiksi työtöntä aktiivisuudesta korkeammalla päivärahalla palkitseva työttömyysturvajärjestelmä väistämättä on samalla epäaktiivisuudesta rankaiseva.

Jos sanotaan, että työttömyysturvan perustaso on kaikille 30 euroa päivässä, mutta aktiivisuutta palkitaan 35 euron päivärahalla, tilanne on aivan sama kuin jos 35 euron päivärahaa kutsuttaisiin perustasoksi ja epäaktiivisia rangaistaisiin päivärahan alentamisella 30 euroon.

Ja koska näin on, ”palkitseva” työttömyysturva ei voi olla eettisesti parempi vaihtoehto kuin ”rankaiseva”, toisin kuin monet ovat esittäneet. Jos esimerkiksi on epäeettistä rangaista epäonnistumisista, jotka eivät riipu pelkästään näiden omasta toiminnasta, on väistämättä yhtä epäeettistä palkita vain osittain omaa ansiota olevista onnistumisista. Työllistymisestä palkitseminen on työllistymättä jäämisestä rankaisemista.

Juttu sai aikaan melko uskomattomia some-keskusteluja. Useampi vakavastiotettava henkilö julisti minulle, että olen täysin väärässä. Käyttäytymistaloustiede on heidän mukaansa selvästi osoittanut, että on täysin eri asia kutsuuko samaa asiaa palkitsemiseksi vai rankaisemiseksi. Asioiden kutsuminen palkitsemiseksi tuntuu ihmisistä ihan erilaiselta ja aikaansaa aivan erilaisia käyttäytymisvaikutuksia.

Paitsi, että keskustelijat pitivät täysin luonnollisena sitä, että ihmisiä voidaan höynäyttää käyttäytymään eri tavalla kutsumalla samaa asiaa eri nimellä, he tuntuivat olevan sitä mieltä, että näin pitääkin tehdä. Ihmisille nimenomaan pitää tyrkyttää samaa asiaa eri nimellä, jotta heidät saataisiin toimimaan halutulla tavalla.

Sosiaalidemokraattinen aktiivi todisteli minulle kaunopuheisesti, miten täsmälleen sama sosiaaliturvajärjestelmä voi olla eettinen tai epäeettinen riippuen siitä kutsutaanko sitä rankaisevaksi vai palkitsevaksi.

Tämä keskustelu sai mieleni synkäksi paristakin syystä. Ensimmäinen on se, että käyttäytymistaloustieteen muodikkuus on tuonut mukanaan jonkinlaisen behavioraalisen asenteen myös todellisuuteen. Itse olen tässä suhteessa vanhanaikainen. Minusta sama asia toisella tavalla ilmaistuna on edelleen sama asia, vaikka joku ihminen jossakin saattaa inhimillisistä rajoitteistaan johtuen erehtyä luulemaan sitä eri asiaksi.

Ja kun me kaikki väistämättä joskus tällä tavoin erehdymme, hyvä lähimmäinen yrittää korjata erehdyksen. Hän ei pyri käyttämään erehdyksiämme hyväkseen saadakseen meidät tekemään mitä haluaa.

Käyttäytymistaloustiede ei tarkoita että ihmiset uskovat mitä tahansa

Toinen synkkyyden aihe on, että ihmisten mielikuva siitä, mitä käyttäytymistaloustieteessä tutkitaan ja millaisia tuloksia siellä on saatu, näyttää olevan aika epämääräinen. Yleinen käsitys tuntuu olevan, että poikkeaminen rationaalisesta päätöksenteosta tarkoittaa, että ihmisiä voidaan ja pitää ohjata retorisen kikkailun avulla tekemään mitä tahansa viisaat hallitsijat haluavat. Näin asia ei ole.

On tosiaan olemassa käyttäytymistaloustieteellisia teorioita, joihin sisältyy ajatus siitä, että ihmiset kokevat menetyksen voimakkaammin kuin samansuuruisen parannuksen. Ilmeisesti kaiku jostakin tällaisesta on taustalla some-keskustelukumppanieni ajatuksessa siitä, että asioiden kutsumisella rankaisemiseksi ja palkitsemiseksi on suuria eroja. Yksi tunnetuimmista tällaisista teorioista lienee Köszegin ja Rabinin malli viitetasosta riippuvista preferensseistä. Siinä käyttäytymisvaikutukset, esimerkiksi sosiaaliturvan kannustinvaikutukset, riippuvat ihmisen odotuksista.

Työtön, jonka odotuksena on matalampi tulotaso, mutta myös vähäinen vaivannäkö, suhtautuu epävarmoihin valintatilanteisiin eri tavalla kuin työtön, jonka odotuksena on työllistyminen ja korkeampi tulotaso mutta ankara työnhaku.

Kun ensiksimainittu työtön pohtii kuinka hyvä asia työllistyminen hänelle olisi, hän painottaa tulotason ja vaivannäön muutoksia eri tavalla. Työllistymisen aiheuttama tulotason nousu on hänelle odotuksiin nähden mukava parannus olosuhteisiin, työnhaun aiheuttama vaivannäkö menetys. Ja menetykset saavat korkeamman painoarvon kuin olosuhteiden parannukset.

Jälkimmäiselle taas työllistymiseen ei sisälly mitään odottamatonta. Sen sijaan jos hän pohtii työnhaun jättämistä sikseen, tästä seuraava tulotason lasku on menetys, mutta toisaalta vähempi vaivannäkö tarkoittaa elämänlaadun parantumista. Menetysten painoarvo on kuitenkin suurempi kuin elämänlaadun parannukset.

Toisin sanoen vaikka kumpikin esimerkkihenkilöistä työllistyisi yhtä kovilla ponnistuksilla yhtä todennäköisesti, he saattavat käyttäytyä eri tavoin erilaisista odotuksista johtuen. Saman suuruinen tulotason muutos ja saman suuruinen vaivannäön muutos tuntuvat erilaisilta, koska ihmiset vertaavat niitä eri lähtötasoihin.

Mistä nämä odotukset sitten tulevat? Köszegin ja Rabinin ajatus on, että ihminen muodostaa odotuksensa ihan järkevästi sen perusteella, mitä hänen valinnoistaan todella seuraa. Työtön pohtii siis jotenkin seuraavasti. (Olen joutunut ottamaan vähän vapauksia matemaattisen mallin sanallisessa muotoilussa.)

Jos päätän hakea ankarasti töitä, työllistyn sanotaan vaikka 50 prosentin todennäköisyydellä. Joudun joka tapauksessa näkemään työnhaun ankaran vaivan. Saan siis 50 prosentin todennäköisyydellä korkean tulotason yhdistettynä vaivannäköön ja 50 prosentin todennäköisyydellä alhaisen tulotason vaivasta huolimatta.

Mutta samaan aikaan näkökulmani pettymyksien ja mukavien yllätysten suhteen vaihtelee tällä samalla tavalla. Siispä 50 prosentin todennäköisyydellä tienaan vähän, jolloin korkea tulotaso tuntuu mukavalta parannukselta ja 50 prosentin todennäköisyydellä tienaan paljon, jolloin matala tulotaso tuntuu pettymykseltä.

Toisin sanoen jos haen töitä, niin 25 prosentin todennäköisyydellä tienaan paljon ja se on odotuksiin nähden mukava tulonlisäys, 25 prosentin todennäköisyydellä tienaan paljon ja se on ihan odotettua, 25 prosentin todennäköisyydellä tienaan vähän ja se on odotuksiin nähden ikävä menetys ja 25 prosentin todennäköisyydellä tienaan vähän ja se on odotusten mukaista. Ja nyt työnhaun tuottama koettu hyvinvointi on siis keskiarvo näistä neljästä vaihtoehdosta.

Eri vaihtoehdoissa täsmälleen samansuuruinen tulotason muutos tuntuu erilaiselta riippuen siitä, onko kysymyksessä odotuksiin nähden menetys vai parannus.

Käytyään läpi äskeisen ajatusprosessin henkilö vertaa hyvinvointilaskelman tulosta tilanteeseen, jossa ei hae työtä ja tyytyy alhaiseen tulotasoon. Päätös hakea työtä riippuu siitä, kumpi vaihtoehdoista tuottaa korkeamman odotetun hyvinvointitason, siis pettymykset ja yllätykset huomioonottaen.

Jos päätöksentekijä käyttäytyy tällä tavoin, on selvää, että epävarmuus vaikuttaa häneen eri tavalla kuin täysin rationaaliseen päätöksentekijään. Rationaalisen toimijan päätökset eivät riipu odotuksien määrittämästä viitetasosta. Mutta erot rationaaliseen päätöksentekijään eivät ole mitenkään itsestäänselvät, vaan aika mielenkiintoiset. Jätän ne lukijan pohdittavaksi.

Mikä sen sijaan on selvää, että tällainenkaan rajoitetusti rationaalinen päätöksentekijä ei ole mikään poliitikkojen mielin määrin vedätettävissä oleva typerys. Jos odotukset muodostuvat esimerkin tavalla, on selvää, ettei niihin vaikuta se, yrittävätkö viranomaiset kutsua täsmälleen samaa asiaa palkitsemiseksi vai rankaisemiseksi.

Kenties esimerkin henkilön odotusten muodostaminen kuulostaa osasta lukijoita vieläkin liian rationaaliselta. Mutta johtopäätös ei muutu miksikään,vaikka odotusten muodostuminen olisi jotenkin vähemmän hienostunutta kuin esimerkissä. Kunhan ihmisten odotukset perustuvat järkeviin peukalosääntöihin työllistymisen mahdollisuuksista ja sosiaaliturvan ominaisuuksista sama sosiaaliturvajärjestelmä tuottaa samat vaikutukset ihan riippumatta siitä kutsutaanko sitä palkitsevaksi, rankaisevaksi, ihanaksi vai kauheaksi malliksi.

Ainoastaan jos vallanpitäjät pystyvät kielikikkailulla mielin määrin ohjailemaan ihmisten odotuksia, asioiden kutsuminen eri nimillä vaikuttaa käyttäytymiseen. Mutta kieltäydyn uskomasta, että esimerkiksi työttömyyspäivärahan saajat eivät näkisi tällaisten höynäytysyritysten läpi.

Kyllä, käyttäytymistaloustieteilijöiden mukaan ihmiset arvostavat menetyksiä ja parannuksia eri tavoilla. Mutta tämä ei estä heitä käyttäytymästä tämän rajoitteen puitteissa johdonmukaisesti ja muodostamasta järkeviä suunnitelmia, jotka ottavat huomioon tämän epäsymmetrisyyden.

Käyttäytymistaloustieteen johtopäätös ei siis ole, että ihmiset ovat järkevälle päättelylle immuuneja tuuliviirejä, joiden käyttäytyminen riippuu täydellisesti siitä, millaisella sanahelinällä esimerkiksi ns. kannustavan sosiaaliturvan ikävän makuinen pilleri on sokerikuorrutettu.

Kansalaisuutta ei saa surkastaa eikä politiikka saa olla huijausta

Käyttäytymistaloustieteellinen ajattelu on joskus ihan hyvä juttu, vaikka uskonkin, että suomalaisessa yhteiskunnassa ”nudgeilulle” on paljon vähemmän tarvetta kuin ajatuksen synnyinseuduilla Yhdysvalloissa. Suomessa holhous, kattava sosiaaliturva, julkinen terveydenhuolto ja pakollinen eläkejärjestelmä jättävät verrattain vähän tilaa ihmisten omille valinnoille, olivatpa nämä sitten huonoja tai hyviä.

Käyttäytymistaloustieteen hyväksyminen osaksi päätöksentekoa ei kuitenkaan saa johtaa kansalaisuuden ja toimijuuden surkastamiseen.

Koko liberaali yhteiskuntajärjestys perustuu ajatukseen aikuisten ihmisten täysivaltaisesta kansalaisuudesta ja kyvystä tehdä itseään koskevia päätöksiä. Tämä ei mitenkään edellytä ihmisten pitämistä erehtymättöminä tai edes täydellisen rationaalisina. Mutta se edellyttää, että ihmisiä ei kohdella höynäytettävinä, ei vaikka nämä olisivat työttömiä ja tulonsiirtojen tarpeessa.

Vähimmäisvaatimus on, että ihmisiä ei yritetä höynäyttää kutsumalla samoja asioita eri nimillä.

Esimerkiksi ihmisten asettaminen eri asemaan vain osittain heidän omista ponnistuksistaan johtuvien asioiden perusteella on sama asia riippumatta siitä kutsuuko sitä rankaisemiseksi vai palkitsemiseksi. Työttömien kohtelu ikään kuin he eivät tätä kykenisi havaitsemaan, on ihmisten täydellistä aliarviointia.

Ei tehdä Suomesta käyttäytymistaloustieteen varjolla höynäytysyhteiskuntaa.

Piditkö artikkelista?

Rekisteröidy ja kokeile MustReadia 14 päivää maksutta