Suomalainen hiihtäjä voitti olympialaisissa. Kuulin sivukorvalla, että television urheiluselostaja kehotti kotistudiota Helsingissä soittamaan Porilaisten marssin. Ajattelin, että aika hauska itseironinen heitto, kunnes Porilaisten marssi todella kajahti soimaan. Tunne oli melko masentava. Suomi on maa, jossa valtion media soittaa urheiluvoiton kunniaksi verenhimoista marssimusiikkia.
Olympiaurheiluun liittyvä ankea nurkkapatriotismi tekee siitä tylsää. Aikanaan presidentti Mauno Koivisto kiinnitti (muistaakseni) samaan asiaan huomiota ja pohti liittyykö urheiluun liikaa kansallistunnetta ja sitä, kuuluvatko kansallistunnukset urheiluun. Mutta Koiviston aikaan ei ollut tarjolla selkeää vaihtoehtoista mallia. Sellaista, jossa urheilusta olisi riisuttu tympeä nationalismi.
Nykyisin tällainen malli on olemassa. Hyvä esimerkki paremmasta tavasta järjestää kansainvälistä urheilutoimintaa on seurajoukkuejalkapallo. Suurimmissa kansallisissa liigoissa, samoin kuin monikansallisissa sarjoissa kuten Mestarien liigassa kilpailevat seurat ovat käytännössä ylikansallisia yrityksiä. Ne kilpailevat toisiaan vastaan markkinatalouden säännöin niin kentällä kuin katsojien houkuttelemisessa, pelaajahankinnoissa, oheistuotteiden myynnissä ja sponsorisopimuksissakin.
Menestyneimmät seurajoukkueet edustavat monella tapaa parasta, mitä globaalilla markkinataloudella on tarjota. Pelaajat tulevat joka puolelta maailmaa. Esimerkiksi omassa perheessäni tämän vuoden suosikkijoukkue on Manchester City. Joukkueessa on pikaisesti laskettuna pelaajia yli kymmenestä maasta. Edellinen suosikkijoukkue Atletico Madrid on yhtä kansainvälinen, samoin kuin aiemmat suosikit Real Madrid ja FC Barcelona.
Kuten aina parhaissa kansainvälisissä yrityksissä, maailmanlaajuiset työmarkkinat ovat yhdistäneet intohimoisia huippuosaajia maailman kaikista kolkista. En yleisesti ole suuri fanituksen ystävä. Silti, on mieltä ylentävää nähdä, miten nykyisten pikkutyttöjen ja -poikien fanitus kohdistuu toisella puolella maailmaa pelaaviin joukkueisiin ja niiden kenties vielä kauempaa kotoisin oleviin pelaajiin. Mikään ei voisi olla kauempana marssimusiikin siivittämästä valtiokeskeisestä kansallisesta urheilusta kuin nämä koko maailman lapsille yhteiset sankarit.
Siinä, missä olympiaurheilussa yritetään lakaista maton alle se tosiasia, että kysymys on suureksi osaksi ilmiselvästä elinkeinotoiminnasta, jalkapallossa tämä seikka on suorastaan ylpeyden aihe. Puhe budjeteista, siirtosummista, brändeistä, myynnistä, ostamisesta, palkoista, oheistuotteista ja tulovirroista liittyy aivan olennaisesti ammattilaisjalkapalloon.
Ja toiminnan avoimesta markkinatalousluonteesta kannattaakin olla ylpeä. Valtioiden välinen nollasummakilpailu, jota olympialaisissa jäljitellään, on tuonut maailmaan suunnattomasti kurjuutta ihmiskunnan historian aikana. Sen sijaan yritysten välinen markkinakilpailu on paljolti nykyisen hyvinvointimme taustalla. Se on myös paras lupaus sille, että yhä suurempi osa maailman asukkaista pääsee nousemaan köyhyydestä.
Olympialaiset, jotka heijastaisivat tämän kaikkia rikastuttavan kilpailun ihannetta väkivaltaisen kansallisvaltioiden kilpailun ihanteen asemesta olisivat selkeä merkki ihmiskunnan ottamasta askeleesta kohti yhteisen kukoistuksen aikakautta.
Miten hienoa olisikaan nähdä olympiaviestin palkintopallille nousevan monikansallisen joukkueen. Joukkueen, jonka olisi tuonut yhteen ahtaan kansallistunteen sijasta pyrkimys viihdyttää katsojia ja menestyä taloudellisesti ankaran markkinakilpailun olosuhteissa. Joukkueen, joka rahoittaisi itsensä markkinaehtoisesti ilman kansalaisilta väkipakolla taas yhteen hyödyttömään valtiokilpailun muotoon ja elinkeinotukeen kerättyjä rahoja. Valtiolippujen sijasta joukkue heiluttaisi joukkueensa eli yrityksensä logoa, sotaisan kansallishymnin sijasta kajahtaisi mainosjinkku tai vaikka uusin K-pop -hitti.
Aidosti kaupallisissa olympialaisissa ei juhlittaisi naapurimaan kukistumista vaan rauhanomaista rinnakkaiseloa ja kaikkia osapuolia rikastuttavaa kaupankäyntiä.
Toki seurajoukkueiden kannattajien välillä on joskus epämiellyttävää, jopa väkivaltaista kilpailuhenkeä. Mutta tämä on pienimuotoista ja vaatimatonta kansallisvaltioiden väliseen kilpailuasetelmaan verrattuna. Epäreilua kilpailua esiintyy sitäkin myös markkinataloudessa. Mutta on vaikea kuvitella, että mikään muu kuin kansallisvaltio pystyisi samanlaiseen järjestelmälliseen huijaukseen kuin mistä Venäjän urheilukoneisto on jäänyt kiinni. Kotimaassakin avoimen kaupallinen huippu-urheilu voitaisiin jättää selkeästi markkinoiden varaan ja kohdistaa julkiset varat kansanterveyden kannalta tärkeään harrastustoimintaan.
On joskus vaikeaa ja kiistanalaista päättää, mitkä asiat kuuluvat markkinatalouden ja mitkä julkisen sektorin toimialaan. Huippu-urheilun tapauksessa mitään vaikeuksia ei ole. Markkinatalous on ehdottomasti oikea tapa järjestää tällainen selkeästi ammattimainen toiminta. Valtion vetäytyminen huippu-urheilusta vähentäisi epämiellyttävää kansallisuhoa samoin kuin korruptiota. Valtiolle luontevat tehtävät ovat urheiluliiketoiminnassa samat kuin kaikessa liiketoiminnassa eli valvonta, sääntely ja kilpailun edistäminen. Urheiluvertausta käyttääkseni valtion kuuluu toimia tuomarina, ei pelaajana.
Myös olympiaurheilussa voisi viimein koittaa markkinatalouden aika.
