Hallituksen työttömyyden vähentämiseen tähtäävä ns. aktiivimalli on herättänyt aika raivokasta keskustelua. Kysymyksessä on siis karkeasti ottaen malli, jossa työttömyyspäivärahaa alennetaan, ellei työtön ”osoita aktiivisuutta” olemalla tietyin väliajoin joko töissä tai työllisyyspalvelujen piirissä.
Aktiivimallin kohtaama vastustus on niin suurta, että sen kumoamiseksi perustettu kansalaisaloite on hyvin lyhyessä ajassa kerännyt yli 80 000 allekirjoitusta.
Kansalaisaloitteessa todetaan, että työtön ei itse päätä, valitaanko häntä hänen hakemaansa työpaikkaan. Lisäksi työttömän alueella ei välttämättä ole hänelle sopivia työllisyyspalveluita. Ja joka tapauksessa TE-keskus päättää kenet näihin palveluihin valitaan. Päätös ei siis tässäkään ole kokonaan työttömällä itsellään.
Työtön ei siis välttämättä pysty vaikuttamaan siihen, työllistyykö hän tai pääseekö hän työllisyyspalveluun. Aloitteessa todetaan tämän vuoksi, että aktiivimallia koskeva laki ”rankaisee kansalaista asioista jotka eivät ole hänen päätettävissään. Sellainen laki on absurdi, minkä takia se ei ole täytäntöönpanokelpoinen.”
Aloitteen tekijät siis väittävät, että on väärin ”rangaista” työtöntä siitä, että hän ei työllisty yrityksistään huolimatta. Tämä on ollut keskeinen väite myös asiasta käydyssä julkisessa keskustelussa.
Väite on aika hämmästyttävä. Sillä myös nykyisessä järjestelmässä työttömiä ”rangaistaan” yhtä lailla siitä, että he eivät työllisty. Itse asiassa tämän kaltainen työttömien ”rankaisu” on väistämätön osa oikeastaan mitä tahansa kuviteltavissa olevaa työttömyysturvajärjestelmää.
Nykyisessäkin mallissa rangaistaan
Nykyiseen työttömyysturvamalliin sisältyy aivan samanlainen työllistymättömyydestä rankaiseva ominaisuus. Ansiosidonnaisen kestohan on rajoitettu. Ellei päivärahaa nostava henkilö työllisty (tai tee jotain muuta, joka pidentää jaksoa) 400 päivän määräajassa, hän joutuu pois ansiosidonnaiselta päivärahalta. Häntä siis ”rangaistaan” siitä, että hän ei ole työllistynyt, riippumatta siitä, oliko työllistymättä jääminen itsestä kiinni.
Yksi aktiivimallille tarjottu vaihtoehto on työttömyysturvan porrastus niin, että päiväraha on alkuvaiheessa korkeampi ja laskee päivärahakauden kestäessä. Myös tällaisessa mallissa rangaistaan työtöntä siitä, että hän ei työllisty. Rangaistuksia tulee pahimmillaan kaksi kertaa. Ensimmäinen silloin kuin päivärahaa alennetaan, toinen silloin kun ansiosidonnainen loppuu kokonaan. Kummallakaan kerralla ei kysytä, johtuiko työttömyyden jatkuminen omasta toiminnasta vai ei. Aktiivimallissa rangaistuksia voi kenties saada useammin, mutta mitään periaatteellisesti uutta siinä ei ole.
Sekä nykyiseen järjestelmään että aktiivimallin vahvaan kilpailijaan siis sisältyy aivan samanlainen ”rangaistusjärjestelmä” kuin aktiivimalliin. Työtöntä rangaistaan, vaikka hän ei olisi itse syypää työttömyyteen ja vaikka mahdollisuudet työllistyä vaihtelisivat suuresti alueittain ja henkilöittäin. Nämä järjestelmät ovat siis yhtä ”absurdeja” kuin aktiivimallikin, ja ”rankaisevat kansalaista asioista jotka eivät ole hänen päätettävissään”.
Vastaavaa “rankaisemista” esiintyy kaikkialla yhteiskunnassa
Todellisuudessa kysymys ei tietenkään ole mistään absurdista, vaan täysin tavanomaisesta asiasta. Maailma on täynnä tilanteita, joissa ihmisen kohtelu riippuu pelkästään lopputuloksesta, olipa lopputulos kokonaan omaa ansiota tai ei.
Korkeakouluopiskelijan opintotuki esimerkiksi edellyttää, että pääsee läpi tenteistä, ja tuen voi menettää riippumatta siitä kuinka kovasti yrittää.
Toinen, ehkä parempi esimerkki on ns. ankaran vastuun periaate. Yritys on (eli sen omistajat ovat) esimerkiksi vastuussa monista ympäristövahingoista, riippumatta siitä onko vahinko syntynyt laiminlyöntien vuoksi vai onko yritys tehnyt kaikkensa vahingon estämiseksi.
Sopimuksissa vastaava tilanne on myös hyvin yleinen. Esimerkiksi rakennusurakan viivästymisestä maksettavat sakot tai myyntiedustajalle maksettava bonus riippuvat useimmiten suureksi osaksi lopputuloksesta, eivät siitä miten kovasti urakoitsija tai myyntiedustaja yrittivät suoriutua tehtävistään.
Esimerkkejä voidaan helposti keksiä lisää.
Kaikkia näitä esimerkkejä yhdistää se, että yhden osapuolen on vaikeaa ellei mahdotonta erottaa, missä määrin lopputulos johtuu toisen toiminnasta ja missä määrin muusta. Viranomaisten on todella vaikea tietää, kuinka tosissaan ihminen hakee töitä ja millaisia töitä hän on todellisuudessa valmis vastaanottamaan. Yhtä lailla on mahdotonta sanoa, lukeeko opiskelija tenttiin tosissaan tai millaisia turvajärjestelyjä kaivosyhtiön olisi ollut mahdollista tehdä ympäristövahinkojen estämiseksi. Urakan tilaajan on mahdotonta valvoa täydellisesti, miten paljon vaivaa toteuttaja näkee nopean ja laadukkaan toteutuksen eteen.
Siksi työttömyysturvaa, opintotukea, kaivoksen vahingonkorvausta tai myyntibonusta on mahdoton kiinnittää nähtyyn vaivaan tai yrittämisen määrään. Ne on sen sijaan pakko kiinnittää lopputulokseen. Tässä ei ole mitään epäreilua tai ”absurdia”, vaan kysymys on tavasta ratkaista se perusongelma, että toinen osapuoli tietää itse kuinka kovasti yrittää, mutta toinen ei sitä voi tietää.
Mikä tahansa työttömyysturvajärjestelmä joutuu aina tasapainoilemaan tämän ns. moral hazard -ongelman ja työttömyysturvan hyvien päämäärien kanssa. Tästä seuraa, että työttömyysturva ei voi jatkua loputtomasti korkeana, vaan jossakin vaiheessa työllistymättä jäämisestä täytyy ”rangaista” tavalla tai toisella.
On ehkä syytä tarkentaa, että Ilmiö koskee siis nimenomaan järjestelmiä, jossa työttömyysturvan korvausaste on verraten korkea, erityisesti ansiosidonnaisia järjestelmiä. Perustulomallissa, jossa perustulo on palkkatasoon verrattuna alhainen, “rankaisemista” ei tarvita.
Työttömän ”rankaisemisessa” työllistymättömyydestä ei siis sinänsä ole mitään syvällistä ongelmaa, vaan se on päinvastoin välttämätön osa mitä tahansa nykyisenkaltaista järjestelmää.
Aktiivimalliin liittyvät oikeat kysymykset
Kiinnostavinta aktiivimallissa ei olekaan, että se rankaisee työllistymättömyydestä alentamalla päivärahoja. Tässä ei ole mitään epätavanomaista. Kiinnostavinta on se, lisääkö se työllisyyttä, ja jos niin millä tavalla.
Uskon itse, että aktiivimallilla voi olla maltillinen työllisyysvaikutus. On vaikea arvioida, onko vaikutus järkevässä suhteessa seuranneeseen poliittiseen mylläkkään.
Kiinnostavaa on se, mitä kautta vaikutus syntyy. Aktiivimallilla on tietysti suora vaikutus työllisyyteen, kun se kannustaa ihmisiä työllistymään lyhyeksikin aikaa säilyttääkseen etuutensa korkeammalla tasolla.
Mutta sillä on myös epäsuora kannustinvaikutus, joka johtuu siitä että se tekee työttömän elämästä epämiellyttävämpää.
Työnhaun kannustimia voidaan nimittäin parantaa lähinnä kasvattamalla työttömänä olemisen ja työssäolemisen hyvinvointieroa. Työssäolemisen tekeminen mukavammaksi on kovin vaikeaa. Hallitus ei voi mahtikäskyllä korottaa työllistyvän työttömän palkkatasoa. Tuloveroja on hankala alentaa niin paljon, että työssäolemisesta tulisi olennaisesti kannattavampaa. Alennusten pitäisi nimittäin todennäköisesti olla aika merkittäviä.
Siksi hallitus voi parantaa kannustimia lähinnä laskemalla työttömien hyvinvointia. Suoraviivainen tapa tehdä tämä olisi heikentää työttömyysetuuksia tuntuvasti. Mutta poliittisista syistä tällä tiellä ei voida mennä kovin pitkälle. Heikennykset ovat aktiivimallissa verraten pieniä. Kun palkkoja ei voi korottaa, veroja alentaa eikä työttömyysturvaa heikentää, jäljelle jää enää työttömän hyvinvoinnin alentaminen muilla keinoilla. Näitä keinoja ovat kiusaaminen byrokratialla, aktivointitoimenpiteillä, ei-niin-tärkeillä kursseilla, hakemushärdellillä ja niin edelleen.
Kiusaaminen on tietenkin lähtökohtaisesti hyvin tehoton tapa kannustaa työttömiä. Toisin kuin etuuksien heikentäminen, se ei vähennä lainkaan julkisia kustannuksia. Itse asiassa muut veronmaksajat joutuvat maksamaan enemmän veroja, jotta työttömien hyvinvointia voidaan alentaa lisäbyrokratialla. Tämä kuulostaa järjettömältä, mutta kuten sanottua, etuuksien heikentäminen on poliittisesti hankalampaa kuin “aktivointi”. Lisäksi etuuksien alentaminen voi kohdistua myös muihin kuin työttömiin itseensä, esimerkiksi heidän lapsiinsa.
Keskeistä aktiivimallissa ei siis ehkä sittenkään ole se, että työllistymättömyydestä rangaistaan, olipa se omaa syytä tai ei. Tämä piirre on myös vanhassa järjestelmässä ja oikeastaan kaikissa mahdollisissa järjestelmissä. Olennaista siinä on ehkä sittenkin se, että työttömien kiusaamisen lisääminen ei ole mallin sivutuote, vaan nimenomainen päämäärä.
