Vanhoja rakennuksia puretaan Suomessa liian paljon – rakennusten suojelu on paitsi ekologista ja taloudellista mutta myös kulttuurisesti kestävää

Rakennusten korjauskelvottomuus on monissa tapauksissa vain myytti. Vanhan rakennuskannan ylläpitäminen ja korjaaminen on pääsääntöisesti uudisrakentamista ekologisempaa. Silti Suomessa kaupunkikuva uudistuu usein massiiviseen purkamiseen ja uudisrakentamiseen perustuen, kirjoittaa yliopisto-opettaja Iida Kalakoski. VAPAA LUKUOIKEUS.

Iida Kalakoski Tampereen yliopisto
Kuvassa näkymä Vanhan Rauman kaduilta. Nykyään arvokkaana näyttäytyvää aluetta suunniteltiin purettavaksi 1960-luvulla. Monien vanhojen rakennusten arvo ymmärretään vasta kun ne on jo ehditty purkaa. Kuva: Eevi Alanissi (CC BY 2.0)

Matkaillessamme kiinnitämme huomiota kohdemaan tai -alueen rakennusperintöön. Ikuistamme historiallisia monumentteja ja kaupunkinäkymiä idyllisiin matkakuviin. Nimenomaan paikallinen rakennusperintö tekee ympäristöstä omaleimaisen ja tunnistettavan.

Suomessakin kaupungit markkinoivat itseään korostamalla historiallisuuttaan. Samalla monet erilaiset toimijat kuten ravintolat, hotellit, museot ja kulttuurilaitokset saavat lisäarvoa sijaitessaan historiallisissa rakennuksissa.  

Vaikka rakennusperintö ja historialliset rakennukset ovat monen mielestä kiehtovia, tarkoittaa kaupunkien kehittäminen Suomessa usein vanhan rakennuskannan raivaamista uuden tieltä. Kaupunkien omaperäiset piirteet katoavat varsin nopeastikin tiiviimmän ja tehokkaamman kaupunkikuvan tieltä. 

Rakennusten purkamisen taustalla osin virheelliset mielikuvat

Rikkinäisyys koetaan ihmisten mielikuvissa usein kokonaisvaltaisena epäjärjestyksen tilana, uhkana siisteydelle ja järjestelmällisyydelle. Ajatusmalli vaikuttaa myös tapaamme nähdä rakennukset. Rakennuksen säilyttämistä ja korjaamista on toisinaan vaikea perustella,  jos se on päässyt ulkoisesti huonoon kuntoon tai jos rakennuksen tiedetään kärsineen esimerkiksi sisäilmaongelmista.  Keskustelua leimaa syvään juurtunut käsitys, ettei kerran vaurioituneesta enää saa kelvollista tai täysin ehjää. Se täytyy purkaa. 

Korjauskelvottomuus on kuitenkin monissa tapauksissa vain myytti, ja tuomio korjaamisen järkevyydestä tai järjettömyydestä on vain kustakin tilanteesta tehty yksittäinen arvio. 

Myytti hyödyttää uudisrakentamiseen perustuvaa rakennusteollisuutta, mutta on usein turvalliselta näyttävä vaihtoehto myös päättäjien silmissä. Homekouluista ja niiden epäonnistuneista korjauksista kirjoitetaan paljon, mikä saa korjaamisen näyttämään riskisijoitukselta. Julkisuuteen kaivataankin enemmän tarinoita onnistuneista korjauksista. 

Rakennusten korjattavuuden arviointiin vaikuttavat monet tekijät, erityisesti  se millaisiksi rakennuksen käyttö- ja olosuhdevaatimukset määritetään.  Esimerkiksi muuttuva käyttötarkoitus määrittää korjaamisen tarvetta usein enemmän kuin rakennuksen tosiasiallinen kunto.  

Uudisrakentamiseen, ja uutuuteen ylipäänsä, liittyy vahvoja positiivisia mielikuvia. Ne vaikuttavat käsityksiimme korjaamisen ja säilyttämisen mielekkyydestä. Uudet rakennukset saattavat näyttäytyä esimerkiksi  käyttöturvallisempina ja helppohoitoisempina kuin vanhat rakennukset.

Mielikuvia vanhoista rakennuksista on mahdollista muuttaa, jos erilaisissa näkyvissä suurhankkeissa etsittäisiin ratkaisuja mieluummin säilyttämisen kuin purkamisen ja uudisrakentamisen kautta. Olemassa olevien resurssien ekologisesti ja kulttuurisesti kestävä hyödyntäminen nähtäisiin silloin vaikuttavampana eleenä kuin uudisrakennuksen synnyttämä maisemallinen tai kaupunkikuvallinen muutos. 

Kaupunkikehitystä tulisi tehdä kestävän kehityksen tukipilareihin nojaten

Kestävän kehityksen tukipilareita on perinteisen tulkinnan mukaan kolme: ekologinen, taloudellinen ja sosiaalinen. Myöhemmin neljänneksi tukipilariksi on tunnistettu kulttuurinen. 

Myös kaupunkikehityksen toimenpiteitä voi perustella ekologisin, taloudellisin, sosiaalisin ja kulttuurisin perustein. On ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti järkevää hyödyntää olemassa olevaa rakennuskantaa. Vanhojen rakennusten purkaminen ja uusien rakentaminen aiheuttaa ilmastopäästöjä ja on monissa tapauksissa kalliimpaa kuin vanhojen korjaaminen. Lisäksi vanhoja rakennuksia purkaessa kadotetaan usein myös niissä asuneet ja niitä käyttäneet yhteisöt. Purkamisella on siis sosiaalisia vaikutuksia.  

Kulttuurinen kestävyys pyrkii perinteiden ja tapojen säilyttämiseen, mutta kunnioittaa samalla kulttuurisia muutoksia ja monimuotoisuutta. Rakennussuojelun ja kaupunkisuunnittelun näkökulmasta keskeinen tavoite on säilyttää tuleville sukupolville sitä kulttuuriperintöä, josta itse saamme nauttia.

Kulttuurisesti kestävä kaupunkikehitys voi siis tarkoittaa kulttuurihistorian esiin tuomista ja säilyttämistä kaupunkikuvassa. Rakennusperintö on yhteistä kulttuurista omaisuuttamme ja olemassa oleva rakennuskanta juurruttaa ihmiset tiettyyn paikkaan. Liian nopeasti muuttuva  ympäristö kadottaa ihmisille merkityksellisiä paikkoja aiheuttaen juurettomuuden tunteita. 

Kulttuurisella kestävyydellä voidaan toki viitata myös kulttuurin tekemisen, esittämisen ja kokemisen paikkoihin. Eri-ikäiset rakennukset tarjoavat paikkoja kulttuurin tekemiselle ja kokemiselle. Alkuperäisistä käyttötarkoituksistaan vapautuvat rakennukset, kuten teollisuuskiinteistöt, mahdollistavat ennen purkamistaan tai uutta vakinaista käyttötarkoitustaan edullisia paikkoja esimerkiksi kulttuurialan toimijoille.

Väliaikaiskäyttö voi synnyttää aivan uudenlaista kaupunkikulttuuria ja ohjata alueen jatkokäyttöä, kuten on tapahtunut Helsingin Suvilahdessa. Entisen sähkövoimalan ja kaasulaitoksen alueelle on syntynyt  Flow-festivaalin vanavedessä monipuolinen kulttuurikeskus. 

Purkamisen ja uudisrakentamisen perusteluissa heijastuu historian unohtaminen

Rakennussuojelu vaatii näkemyksellisyyttä ja ennakointia, sillä monissa tapauksissa rakennusperintö kasvattaa arvoaan vasta siinä vaiheessa kun virheet on jo tehty. Pohjoismaiset puukaupungit ehdittiin tuhota lähes kokonaan ennen kuin niitä alettiin arvostaa ja niiden joukosta Vanha Rauma nousi UNESCO:n maailmanperintökohteiden joukkoon.  

Tällä hetkellä Vanhan Rauman maailmanperintöstatusta ei uhkaa purkaminen, vaan alueen suojavyöhykkeelle suunniteltu kauppakeskus. Kulttuurisesti kestävä kaupunkikehitys voisikin tarkoittaa myös sitä, että uudisrakentaminen huomioi olemassa rakennuskannan ominaispiirteet ja mittasuhteet. Tällöin kokonaisuudesta muodostuu sellainen, että sen eri-ikäisiä kerrostumia halutaan varjella jatkossakin.

Nykynäkökulmasta puukaupunkien purkaminen tuntuu käsittämättömältä, vaikka  perustelut olivat aikanaan hyvin samankaltaisia  kuin nykyäänkin: huonokuntoisuus, tehottomuus ja vanhanaikaisuus. Pidämme jugendtaloja tuhonneita sukupolvia lähes barbaarisina, vaikka pistämme nyt maan tasalle suunnilleen samanikäistä rakennuskantaa kuin jugendtalot olivat niihin kohdistuneen purkuvimman aikoihin. Tampereella huokaillaan Verkatehtaan perään samaan aikaan kun kaupungissa edelleen puretaan historiallisia teollisuusrakennuksia.

Purkamista ja uudisrakentamista perustellaan monissa tapauksissa kaupunkikuvallisin perustein. Tällaisten esteettisten ja visuaalisten arvioiden ja arvotusten vaikeutena on se, että ne ovat alati ajassa muuttuvia. Toisaalta saatetaan käyttää myös numeerisia mittareita, kuten kaupunkirakenteen tehokkuutta. Kallis tonttimaa halutaan tehokkaaseen käyttöön ja tiivistä kaupunkirakennetta perustellaan myös ekologisuudella. Monien eri mittareiden yhtäaikainen tarkastelu on kuitenkin haastavaa ja varsinkin tulevaisuudessa määrittyvien arvostusten ennakointi lähes mahdotonta. 

Oma lukunsa on nuori ja arkisempi rakennusperintö, jolle on vaikea löytää puolesta puhujia. Ei ole välttämätöntä odottaa, että niidenkin arvot tunnistetaan vasta sen jälkeen kun vahinko on tapahtunut.

Järkevämpää olisi ennakoida ja tunnustaa rakennusten arvo jo tällä hetkellä. Kestävä kehitys kun määritellään kehitykseksi, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevaisuuden sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omia tarpeitaan. Niinpä rakennussuojelussa ja kaupunkien kehittämisessä tulisi vaalia tulevaisuuden sukupolvien mahdollisuuksia muodostaa yhteyksiä nyt arkisilta näyttäviin ympäristöihin. 

Nuorempi 1960–1980-lukujen rakennuskanta  on niin massiivista, että sen säilyttämisellä on merkitystä kaikilla kestävyyden mittareilla. Viimeaikaiset muutokset julkisessa keskustelussa enteilevätkin jo muutosta, jossa lähiökerrostaloissa nähdään arvoja asuntojen väljyyden, valoisuuden, muunneltavuuden ja väljän kaupunkirakenteen ja luonnonläheisyyden ansiosta. 

Käsityksemme viihtyisästä kaupungista muuttuu koko ajan ja siksi olemassa oleviin ympäristöihin kannattaa suhtautua varjellen. Tulevat sukupolvet saattavat nähdä niissä arvoja, joita emme vielä kykene tunnistamaan.

 

Tämän sisällön mahdollistaa Tampereen yliopisto.
Journalistinen päätösvalta on MustReadin toimituksella.

Tämä artikkeli on julkaistu Creative Commons CC BY-ND 4.0 -lisenssillä.

Piditkö artikkelista?

Rekisteröidy ja kokeile MustReadia 14 päivää maksutta

Keskustelu

Tätä juttua ei ole vielä kommentoitu.

Jätä kommentti