Miksi junttitavisten arvostukset ovat kaupunkisuunnittelussa yhtä arvokkaita kuin arkkitehtien?

Arkkitehdit ovat epäilemättä rakennusten taiteellisen arvon parhaita asiantuntijoita. Mutta tekeekö tämä heistä asiantuntijoita myös kaupunkisuunnitteluun liittyvissä arvovalinnoissa? Mikä ylipäänsä on kaupunkisuunnittelun yhteiskunnallinen tehtävä?

Heikki Pursiainen
Zhuangzi kieltäytyi Chun kuningaskunnan pääministerin virasta. Taloustieteilijän on helppo ymmärtää päätöstä.

Hyvä lukija, älä pelkää. En otsikosta huolimatta aio ottaa kantaa arkkitehtuuriin. Jos olit tästä huolissasi, et ole yksin. MustReadin toimituksessa vallitsi sama huoli. Kollegat ajattelivat, että saatan koko julkaisun häpeään esittämällä kammottavan rahvaanomaisia näkemyksiä rakennustaiteesta.

Tämä ei kuitenkaan ole aikomukseni, vaan puhun sen sijaan kaupunkisuunnitteluun liittyvästä taloudellisesta päätöksenteosta. Ymmärrykseni tästäkin aiheesta on toki vaatimatonta, mutta se on kuitenkin aivan eri tasolla kuin arkkitehtuurin tuntemukseni.

Olen osallistunut vaihtelevalla tarmolla ikuisuuskeskusteluun kaupunkisuunnittelun, rakennusten suojelun ja maankäytön kustannuksista ja hyödyistä. Minä ja minua huomattavasti edistyneemmät ekonomistikollegani olemme vuosikausia vaatineet erityisesti kustannusten tuomista avoimemmin näkyviin ja siten osaksi kansalaiskeskustelua. Tarkemmin näkemyksiini aiheesta voi perehtyä tässä MustReadin jutussa.

Ikuisuuskeskustelu palasi väistämättä mieleeni, kun luin hallinto-oikeuden päätöksestä estää Kulosaaren ostoskeskuksen purkaminen. Ostari on minulle tuttu ja rakas paikka, asuin Kulosaaressa vuosia ja asioin ostarilla säännöllisesti. Sen arkkitehtoninen arvo oli silti minulle yllätys.

Twiittasin aiheesta jotain huumoria tapailevaa. Kuten minun olisi pitänyt tietää, twiittini kutsui paikalle jonkun vaatimaan minulta ankarasti selvitystä siitä, miten ekonomistit arvioivat rakennusten arvoa.

En jaksanut vastata, kun olin lomalla ja suhteellisen hyvällä mielellä. Nyt loma on ohi, turha hyväntuulisuus on pois pyyhitty ja on aika palata aiheeseen. En kuitenkaan kirjoita ostoskeskuksesta, vaan lähestyn aihetta jatkamalla yhtä koronakriisin vuoksi kesken jäänyttä mielenkiintoista vuoropuhelua.

Vuoropuhelua arkkitehti-filosofin kanssa

Alkuvuodesta juttelin nimenomaan rakennusten arvosta ja taloustieteestä Twitterissä kaupunkisuunnittelun professori Kimmo Lapintien kanssa. Lapintien kanssa käymäni keskustelu oli poikkeuksellisen hedelmällinen. Hän nimittäin näki sen verran vaivaa, että kirjoitti keskustelun innoittamana blogiinsa näkemyksiään arvoihin liittyvistä teoreettisista kysymyksistä. Minun piti vastata hänelle tuolloin, mutta jätin hankkeen kesken, kun epäilin sen kiinnostavuutta akuutin koronakriisin keskellä.

Lapintien kirjoitus kannattaa lukea jo pelkästään sen raikkaan elitismin vuoksi. Ainakin minun on mahdotonta vastustaa juttua jossa kerrotaan, ettei kouluttamattomien kannata edes yrittää lukea Proustia tai Joycea, vaan heidän on tyytyminen Dan Browniin. Kirjoituksen ansioihin kuuluu myös se, että Lapintie tuo suhteellisen kirkkaasti esiin oman arvoteoriansa, toisin kuin monet joiden kanssa olen asioista väitellyt. Kenties syynä kirkkauteen on Lapintien tietämyksen laaja-alaisuus, hän nimittäin kertoo kirjoituksessa olevansa sekä arkkitehti että filosofi.

Toki Lapintien elitismiä voi pitää aavistuksen valikoivana. Klassikkoromaaneja ei hänen mukaansa voi mitenkään lukea ilman riittävää koulutusta. Sen sijaan taloustiedettä voi kritisoida ilman kovinkaan syvällistä perehtymistä alaan.

Vielä kaksi pikku huomautusta ennen varsinaista asiaa. Ensiksi pahoittelen, että kirjoitan MustReadin kielipolitiikan vuoksi tämän suomeksi. Lapintien oma blogaus on englanninkielinen ja vastaukseni suomenkielisyys jättää sen valitettavasti iäksi hänen epäilemättä laajan kansainvälisen yleisönsä ulottumattomiin. Olen myös joutunut kääntämään joitakin käsitteitä, toivottavasti merkityksen säilyttäen.

Toinen huomautus on se, että käytän kirjoituksessa sanaa kaupunkisuunnittelu laajassa merkityksessä. Sisällytän siihen kaiken kaupungin rakentamiseen liittyvän sääntelyn kaavoituksesta suojeluun.

Kaikki arvot eivät ole hyötyjä – vai ovatko?

Lapintie esittää monta kiinnostavaa väitettä. Yritän esitellä ne tässä suopeasti, mutta toki tulkinnat ovat omiani ja tiivistettyjä.

Lapintien mukaan taloustieteilijät eivät erottele toisistaan rakennuksiin tai mihinkään muuhunkaan liittyviä hyötyjä (engl. benefits) ja arvoja (values). Lapintie käyttää esimerkkinä tästä mielestään tarpeellisesta erottelusta keskustakirjasto Oodia, josta olen muuten kirjoittanut aiemmin MustReadissa täällä.

Lapintie pitää Oodiin liittyvinä ”hyötyinä” esimerkiksi kirjastolaitoksen tehtävää korkean koulutustason ylläpitämisessä ja tästä seuraavia myönteisiä talousvaikutuksia. Samoin hän pitää hyötynä Oodin mahdollisesti aikaansaamaa lisäystä matkailussa.

Lapintien mukaan kirjastolla on kuitenkin myös näistä hyödyistä erillinen ”arvo”. Jos tulkitsen oikein, se koostuu muista kuin mainitsemistani suorista talousvaikutuksista. Kirjasto on arvokas myös kauniina objektina, arkkitehtonisena taideteoksena, ihmisten kohtaamispaikkana ja tietenkin itseisarvoisen kirjallisuuden tyyssijana.

Erityisen merkittävä on Lapintien luonnehdinta siitä, miten näitä rakennuksiin tai muihin taide-esineisiin liittyviä arvoja voidaan selvittää. Hänen mukaansa ainoa mahdollisuus saada selville mikä on arvokasta on kysyä asiantuntijoilta.

Yksi Lapintien kirjoituksen kantavista ajatuksista on juuri tämä: Rakennuksiin ja kaupunkiympäristöön liittyvien taiteellisten, esteettisten ja yhteisöllisten arvojen määritys on asiantuntijatehtävä, joka on jätettävä hänen kaltaisilleen eksperteille. Hän on hyvin tarkka siitä, että kysymys ei ole vain henkilökohtaisista mieltymyksistä, vaan asiantuntijoiden arvostukset ovat ainakin jossakin määrin objektiivisesti parempia kuin meidän tavan tallaajien. Vain asiantuntija voi siis tietää, millainen on hyvä rakennus tai kaupunki.

Taloustieteen puutteet Lapintien mukaan

Lapintien mukaan arvo ja hyödyt on siis erotettava toisistaan, mitä taloustiede ei tee. Taloustieteilijät laskevat pelkästään hyötyjä, eivät lainkaan arvoja. Hyödytkin lasketaan usein puutteellisesti.

Lapintie ei ole täysin yksiselitteinen, mutta oma tulkintani on, että hänestä arvo ja hyödyt ovat myös jossakin määrin yhteismitattomia tai vertailukelvottomia. Arvoa ei voi mitata rahassa. Kun rakennukseen liittyviä arvoja selvitetään kysymällä asiantuntijoilta, nämä eivät anna vastaukseksi rahasummaa vaan jotain muuta.

Arvon menetystä ei myöskään voi paikata rahalla. Jos kaupunki tai rakennus on ruma tai toimimaton, arvoa menetetään iäksi, eikä mikään rahasumma voi sitä korvata.

Sen sijaan pelkkiä hyötyjä mittaaville ekonomisteille raha on Lapintien mukaan kaiken mitta. Ekonomistien kustannus-hyötyanalyysi ei taloustieteen puutteellisen arvoteorian vuoksi sovellukaan kaupunkisuunnittelun perusteeksi. Sen käyttäminen kaupunkisuunnittelun ohjenuorana on taloustieteellistä kolonialismia eli ekonomismia, taloustieteen tunkeutumista alueelle jonne se ei kuulu.

Kaltaisteni ekonomistien vaatimukset kaupunkisuunnittelun kustannusten tuomisesta avoimesti esiin ovat Lapintien mukaan populismia – erityisesti silloin, kun kustannukset ilmaistaan julkisten varojen vaihtoehtoisina käyttökohteina kuten vaikkapa päiväkoteina tai kouluina.

Lapintie ehdottaa kaupunkisuunnittelun perustaksi poikkitieteellistä arvon määrittämistä. Ehdotus ei ole kovin konkreettinen, mutta ymmärrän sen niin, että taloustieteilijöiden on syytä pysyä lestissään ja arvioida vain hänen ”hyödyiksi” kutsumiaan myönteisiä talousvaikutuksia. Niiden lisäksi on kuitenkin otettava huomioon myös ”arvot”, joiden määrittäminen taas on taiteen asiantuntijoiden tehtävä.

Millaisen arvoteorian taloudellinen päätöksenteko tarvitsee?

Lapintie on minusta väärässä nähdessään eron ekonomistien, kuten minun ja hänen, välillä johtuvan erilaisista käsityksistä siitä, mikä on arvokasta. Olemme sen sijaan erimielisiä siitä, kenen arvoja kaupunkisuunnittelun tai yleensä yhteiskunnallisen päätöksenteon tulisi heijastaa.

Jotta voin selittää tämän, minun täytyy puhua pikkuisen siitä, miten itse ymmärrän taloustieteellisen arvoteorian.

Taloustieteen tutkimuskohteena on taloudellinen päätöksenteko, tarkemmin sanottuna taloudelliset valinnat. Siksi taloustieteen arvoteoria perustuu valintoihin, ja sen tarkoitus on mallintaa ja ennustaa taloudellisia valintoja.

Käytän sanaa taloudellinen valinta hyvin laajassa merkityksessä. Taloudellinen valinta on mikä tahansa valinta, joka joudutaan tekemään toisensa poissulkevien asioiden välillä. Elämä ja politiikka ovat täynnä tällaisia valintoja, koska voimavaroja on niukasti.

Taloudellisen valinnan jonkinlainen perustyyppi on tietysti ihmisen kulutuspäätös. Meidän kaikkien pitää miettiä, kuinka paljon työtä teemme ja mihin työn hedelmät käytämme. Kaikkeen ei ole varaa.

Jos ostaa auton, ei ole varaa yhtä huonetta suurempaan asuntoon. Jos ostaa uuden television, matka Turun linnaan jää tekemättä. Jos ryhtyy opettajaksi, ei voi ryhtyä pankkiiriksi.

Taloustiede johtaa taloudellisen arvon näistä valinnoista. Jos ihminen hankkii auton uuden asunnon sijasta, auto on lisähuonetta arvokkaampi. Jos valitsee television, se on Turun linnan matkaa arvokkaampi. Jos on mieluummin opettaja kuin pankkiiri, arvostaa työssään muita asioita kuin palkkaa.

Taloudellinen päätöksenteko ei kuitenkaan rajoitu näihin yleensä taloudellisina valintoina pidettyihin valintoihin. On yhtä lailla taloudellinen päätös, käyttääkö sunnuntaiaamupäivän Proustin lukemiseen, oopperan kuuntelemiseen vai johonkin hienoon rakennustaidekohteeseen suuntautuvaan kävelyretkeen. Myös tässä valintatilanteessa on valittava jokin toisensa poissulkevista vaihtoehdoista.

Taloustieteilijä sanoo, että se vaihtoehto, jonka ihminen valitsee, on hänelle arvokkain.

Mikä on kaiken katoavaisuuden pohdinnan rahallinen arvo?

Rahalla ei siis ole suoraan mitään tekemistä taloudellisen arvon kanssa. Taloudellisia valintoja on ollut aina, jo paljon ennen kuin oli rahaa. Kuten sunnuntaiaamupäivän kulttuurivalintaesimerkistä nähdään, valintoihin ja siten asioiden arvoon ei nykyisellä markkinatalouden aikakaudellakaan liity aina rahaa.

Taloustieteilijälle Lapintien arvoina pitämät asiat eivät tuota vaikeuksia. Taloustieteellä ei esimerkiksi ole mitään vaikeuksia ymmärtää filosofia, joka hylkää kuninkaan tarjoamat valtavat aarteet ja jää mieluummin joen varteen pohtimaan kaiken katoavaisuutta. Ekonomisti kohauttaa vain hartioitaan ja sanoo, että tälle ihmiselle jokivarressa istuminen on arvokkaampaa kuin ylellinen elämä.

Tästä muuten seuraa myös se, että taloustieteilijälle kaikki arvon lähteet ovat yhteismitallisia, toisin kuin Lapintielle. Jokivarressa tapahtuvan katoavaisuuspohdinnan arvoa ihmiselle voi verrata uuden Mersun arvoon, ja arkkitehtuurin arvoa hänelle voidaan mitata rahassa, jos halutaan.

Jos ihminen ei ole valmis vaihtamaan joenvarsifilosofointia Mersuun, se on arvokkaampaa kuin Mersu. Jos ihminen on valmis luopumaan miljoonasta saadakseen nauttia tietystä rakennuksesta, se on hänelle miljoonaa arvokkaampi.

Politiikka on sekin taloudellisten valintojen tekemistä, erityisesti kaupunkisuunnittelu. Esimerkiksi Oodin rakentaminen tarkoittaa, että siihen käytetyt julkiset varat mukaan lukien arvokas kaupungin omistama tontti ovat poissa jostakin muusta käytöstä.

Julkisessa päätöksenteossa nämä vaihtoehtoiset käyttökohteet ovat muita julkisia palveluita, kuten hoivapalveluita, päiväkoteja ja sivukirjastoja. Tai sitten varat voidaan jättää verottamatta ja antaa ihmisten itse päättää niiden käytöstä omiin tarkoituksiinsa.

Jos varat päätetään käyttää Oodin rakentamiseen muiden kohteiden sijaan, tarkoittaa se taloustieteilijän näkökulmasta, että Oodia pidetään näitä muita kohteita arvokkaampana. Siksi vaihtoehtoisista käyttökohteista puhuminen ei ole populismia vaan aivan keskeinen osa julkista keskustelua.

Kansalaisten on tiedettävä, mistä he joutuvat luopumaan Oodin saadakseen, jotta he voivat päättää, sopiiko vaihtokauppa heille vai ei. Minusta Lapintien populismipuheet ovat siksi vähän surullisia. Ei ole populismia punnita eri asioita vastakkain. Sen sijaan niiden jättäminen punnitsematta on huonoa päätöksentekoa.

Nyt lukijan pitäisi pystyä näkemään, miltä osin Lapintien taloustiedekritiikki osuu ja miltä osin ei. Lapintie on täysin oikeassa siinä, että tavanomainen talousteoria ei tee eroa hyötyjen ja arvon välillä kuten hän tekee. Hän on kuitenkin väärässä siinä, että taloustiede ei ota hänen arvoiksi kutsumiaan asioita ollenkaan huomioon. Taloustiede vain niputtaa hyödyt ja arvon yhteen.

Perustaloustieteen näkökulmasta on se ja sama, missä määrin talon arvo määräytyy sen tuottamien asumispalveluiden ja missä määrin sen kauneuden perusteella. Taloustieteilijä katsoo, mistä muista asioista ihminen on valmis luopumaan talon saadakseen ja toteaa sen olevan hänelle arvokkaampi kuin ne.

Jokivarressa tapahtuva filosofinen pohdinta on toinen hyvä esimerkki. Sen arvo koostuu ymmärtääkseni lähes kokonaisuudessaan Lapintien tarkoittamasta ”arvosta”, eikä ”hyödyistä”. Silti se voi ekonomistin mielestä olla vaikka kuinka arvokasta.

Arkkitehdin ja ekonomistin arvoteoriat voidaan sovittaa yhteen

Äskeisen on tarkoitus osoittaa, että ero ekonomistien ja Lapintien välillä ei johdu erilaisesta käsityksestä siitä, mikä on arvokasta. Taloustieteen käsitys arvosta on minusta täysin yhteensopiva karkeistus Lapintien epäilemättä hienostuneemmasta teoriasta.

Kaltaiseni sisältä ruman ja sivistymättömän entisen ekonomistin on todennäköisesti mahdotonta koskaan ymmärtää niitä esteettisiä hienouksia, joille Lapintien arvostukset perustuvat. Onneksi se ei haittaa. Minun ei tarvitsekaan ymmärtää, miten Lapintie on omiin arvostuksiinsa päätynyt. Minun tarvitsee tietää vain, mitä asioita Lapintie on valmis uhraamaan saadakseen joitakin toisia asioita.

Minun ei esimerkiksi tarvitse tietää, mitä arvoja Lapintie liittää johonkin vanhaan rakennukseen ja miksi. Minun tarvitsee tietää vain, mistä Lapintie on valmis luopumaan säilyttääkseen tuon rakennuksen ja mistä ei. Onko Lapintie valmis luopumaan suojelun vuoksi tontille suunnitellusta asuintalosta ja päiväkodista, joka tontin myyntituloilla voitaisiin rakentaa? Jos on, suojeltava rakennus on hänestä näitä arvokkaampi siinä ainoassa mielessä, joka on taloudellisen päätöksenteon, kuten suojelupäätöksen, kannalta kiinnostavaa.

Yhtä lailla tiedän, että Lapintien mielestä Oodi on esimerkiksi useaa sivukirjastoa, kirjastoautoa tai koulukirjastoa arvokkaampi tässä minua kiinnostavassa mielessä. Itse asiassa se on hänestä siinä mielessä arvokkaampi kuin kaikkien Helsingin kirjastojen kokoelmat.

Tiedän tämän, koska Lapintie pitää Oodin rakentamista hyvänä ratkaisuna. Sen rakentamiseen ja ylläpitämiseen käytetyillä voimavaroilla olisi voitu yhtä hyvin hankkia nuo mainitsemani asiat, kuten täällä kerron. Niitä ei kuitenkaan hankittu, koska voimavarat käytettiin Oodiin.

Minun ei siis tarvitse ymmärtää niitä korkealentoisia ajatusketjuja, jotka johtavat Lapintien valintoihin. Ainoa asia joka minun tarvitsee tietää on se, mitä hän valitsee missäkin tilanteessa tai millaisia valintoja hän neuvoo asiantuntija-apua kysyviä poliitikkoja tekemään. Hänen arvostuksensa, syntyivät ne miten tahansa, ilmenevät valintoina, poliittisina ja henkilökohtaisina, ja nuo valinnat ovat ainoa asia, joka minun tarvitsee tietää.

Samasta syystä Lapintien tärkeänä pitämä ero arvojen ja hyötyjen välillä ei ole minulle olennainen. Minä olen kiinnostunut vain valinnoista, ja ne määräytyvät näiden kummankin arvon lähteen yhteisvaikutuksen perusteella.

Sama koskee tietenkin kaikkia muitakin ihmisiä kuin Lapintietä. Kun kiinnostuksen kohteena on taloudellinen päätöksenteko, heidän valintojensa tunteminen on taloudellisen analyysin näkökulmasta riittävä tieto.

Kenen arvot ovat parhaat?

Uskon siis voivani hyvin sovittaa oman vaatimattoman arvoteoriani yhteen Lapintien näkemysten kanssa. Hän voi toki olla tästä eri mieltä, mutta kuten sanottua minusta ero ekonomistien ja hänen välillään ei ole se, että ekonomistit eivät ottaisi huomioon kaikkia niitä asioita, joita hän ottaa.

Ero on sen sijaan sinä, kenen arvoja kaupunkisuunnittelun pitäisi meistä heijastaa. Lapintien mielestä asiantuntijoiden, minusta kaupungin nykyisten ja tulevien asukkaiden.

Tarkkaavainen lukija ehkä havaitsi, että puhuin aiemmin koko ajan asioiden arvosta jollekulle. Tämä on taloustieteen arvoteorian keskeinen piirre. Arvokkaat asiat ovat aina arvokkaita jollekulle, ja vain asiat, jotka ovat arvokkaita jollekulle, voivat olla arvokkaita ylipäänsä.

Kun siis pohditaan, mikä on arvokasta, on aina kysyttävä myös: arvokasta kenelle?

Lapintien näkemys on, että hänen ja hänen asiantuntijakollegoidensa arvostusten pitäisi ohjata kaupunkisuunnittelua. Vain heillä on Lapintien mukaan siihen tarvittavat tiedot ja näkemys.

Lapintien ja muiden asiantuntijoiden arvio on varmaankin joiltakin osin ylivertainen verrattuna meihin taviksiin. En tosiaan lähtisi väittelemään hänen kanssaan siitä, millainen rakennustaide on hyvää tai mikä tekee vaikkapa Oodin materiaalivalinnoista arkkitehtonisesti onnistuneita. Nämä eivät kuitenkaan ole kaupunkisuunnittelun keskeisimpiä arvokysymyksiä.

Todella tärkeät kysymykset liittyvät siihen, mihin julkisia varoja käytetään – päiväkoteihin, kouluihin, paikallisiin palveluihin vai kansallisiin monumentteihin. Julkiset varat voivat tässä yhteydessä tarkoittaa verovaroja, mutta myös esimerkiksi julkista maaomaisuutta. Samoin tärkeitä päätöksiä ovat valinnat rakennusten suojelun ja vaikkapa asuinrakentamisen määrän välillä.

Näissä päätöksissä asiantuntijoiden arvostuksilla ei minusta ole mitään erityisasemaa. Jokaisen kansalaisen näkemys siitä, pitääkö verovaroja käyttää kouluihin vai wow-arkkitehtonisiin jättihankkeisiin on ihan yhtä arvokas.

Julkisen sektorin on heijastettava asukkaiden arvostuksia

Ekonomistien ja Lapintien ajattelun olennainen ero on siis oikeastaan siinä, mitä pidetään julkisen sektorin, valtion tai kunnan tehtävänä. Minun käsitykseni liberaalin demokratian kannattajana on, että julkinen sektori on ihmisten välikappale. Sama ajatus julkisesta sektorista ihmisten renkinä on myös kaupunkitaloudellisen kustannus-hyötyanalyysin lähtökohta, jonka suurin osa ekonomisteista hyväksyy.

Tämän käsityksen mukaan julkisen sektorin tehtävä on edistää ihmisten mahdollisuuksia elää omien arvostustensa mukaista elämää. Valtiolla tai kunnalla ei ole oikeutta panna ihmisten arvoja paremmuusjärjestykseen, eikä niillä myöskään ole mitään omaa etuoikeutettua arvojärjestystä.

Kaikki perusoikeudet heijastavat tätä ajatusta ihmisten oikeudesta elää elämäänsä omien arvostustensa mukaisesti. Yksi näistä oikeuksista on oikeus käyttää omaisuuttaan sellaisten talojen rakentamiseen ja hankintaan kuin haluaa.

Jos tilaa olisi loputtomasti, tähän ei liittyisi mitään ongelmaa. Kukin voisi rakentaa millaisia taloja haluaa ja asua miten huvittaa. Kaupunkitila on kuitenkin rajallinen, mikä aiheuttaa ristiriitoja ihmisten tavoitteiden välillä.

Jos minä haluan rakentaa jättimäisen talon naapuritontille, sinun asuntosi jää ehkä varjoon. Liikenne voi ruuhkautua, jonkun pitää huolehtia liikenne- ja muiden palvelujen riittävyydestä. Kenties minun rakennukseni tuhoaa kaupunginosan ainoan viheralueen tai sen tieltä pitäisi purkaa kaikkien rakastama vanha rakennus. Lyhyesti sanottuna minun oikeuteni elää arvostusteni mukaista elämää ja käyttää omaisuuttani haluamallani tavalla on ristiriidassa sinun samanlaisten oikeuksiesi kanssa.

Mihin kaupunkisuunnittelua tarvitaan?

Juuri tähän tarvitaan kaupunkisuunnittelua tarkoittamassani laajassa mielessä. Kaupunkisuunnittelijan tehtävänä on sovittaa yhteen nykyisten ja tulevien asukkaiden kilpailevia arvostuksia hyvästä elämästä ja kaupunkitilasta ja ratkoa sovittamattomia ristiriitoja jollakin reilulla ja läpinäkyvällä tavalla. Useilla elämänalueilla ristiriitojen ratkominen voidaan jättää ihmisten omaksi tehtäväksi vapaaehtoisen sopimisen ja markkinavaihdannan avulla.

Kaupunkisuunnittelussa nämä menettelytavat ovat kuitenkin epäkäytännöllisiä monestakin syystä. Yksi merkittävä syy liittyy omistusoikeuteen ja kustannusten jakautumiseen.

Muiden asukkaiden on vaikea vaatia minulta korvausta tuhoamani viheralueen tai historiallisen rakennuksen arvon menetyksestä, koska kärsijöinä ovat kaikki muut, eikä heillä ole varsinaista laillista omistusoikeutta näihin arvokkaisiin asioihin. Siksi ihmisten välisiä eturistiriitoja on ratkottava kaavoituksella ja muulla sääntelyllä.

Olennaista on kuitenkin se, ettei kaupunkisuunnittelun tarkoituksena ole toteuttaa suunnittelijoiden tai poliitikkojen visiota tai tavoitteita. Sen tarkoitus on yksinkertaisesti ratkoa ristiriitoja asukkaiden visioiden ja tavoitteiden välillä silloin kun näitä ilmenee. Muuten sääntelyn on annettava mahdollisimman paljon tilaa ihmisille itselleen toteuttaa omia asumis-, liiketoiminta- ja vapaa-ajan arvostuksiaan yksin, yhteisöllisesti ja markkinavaihdannan avulla.

Hyvä kaupunki on sellainen, jossa ihmiset valitsevat asua, kun saavat valita. Hyvät asunnot ovat sellaisia, joissa ihmiset asuvat, kun heillä on valinnan mahdollisuus. Tällainen kaupunki tietenkin syntyy silloin, kun ihmiset ihan oikeasti saavat valita mitä rakennetaan, eli kun kysyntä ohjaa rakentamista ja sääntely on demokraattisessa ohjauksessa.

Lapintien ja muiden asiantuntijoiden arvostuksilla ei liberaalissa kaupunkidemokratiassa ole mitään erityisasemaa. Heille jää kuitenkin vähintään kahdenlaisia mahdollisuuksia edistää omia arvojaan ja arkkitehtonisia tavoitteitaan.

Ensinnäkin he voivat yrittää vakuuttaa muut ihmiset julkisessa keskustelussa siitä, että kaupunkisuunnittelun ja julkisen rakentamisen käytön pitää heijastaa juuri heidän käsitystään asioiden arvosta. Toinen vaihtoehto on käyttää omaa omaisuuttaan tai saada muut ihmiset käyttämään omaansa heistä arvokkaiden rakennusten rakentamiseen ja suojeluun.

Lapintien ja hänen sivistyneiden vertaistensa käsityksillä ei siis lähtökohtaisesti ole sen enempää painoarvoa kuin meidän junttienkaan. Suurempi painoarvo on hankittava vakuuttamalla muut omasta makutuomariudestaan.

Renkejä vai isäntiä?

Kuten sanottua, tässä on minusta aidosti syvällinen ero ekonomistien ja Lapintien välillä. Lapintie katsoo arkkitehtien ja kaupunkisuunnittelijoiden olevan jonkinlaisia viisaita filosofikuninkaita, joiden arvostusten on ohjattava päätöksentekoa. Ajatus on toki aatehistoriasta tuttu, kuten Lapintie epäilemättä filosofina tietää minua paremmin.

Ekonomistit näkevät itsensä ja suunnittelijat vain asukkaiden renkeinä, joiden tehtävä on varmistaa, että kaupungista tulee sellainen kuin asukkaat haluavat. Silloinkin, kun asukkaat sattuvat arvostamaan eri asioita kuin viisaat asiantuntijat.

Arvokysymyksistä ei tietysti kannata kiistellä, mutta pidän omaa näkemystäni aika paljon puoleensavetävänä.

On tietysti aina riski lähteä arvioimaan, mistä näkemyserot ovat peräisin. On kuitenkin mahdotonta välttyä kiusaukselta vähän arvuutella minun ja Lapintien kaupunkisuunnittelua koskevien näkemyserojen lähdettä.

Kenties Lapintie ajattelee kaupungin ikään kuin rakennuksena, joka heijastaa hänen, suunnittelijansa loistokasta visiota. Ekonomistina itse ajattelen kaupunkia – ja yhteiskuntaa yleisemminkin – yksittäisten ihmisten päätöksistä rakentuvana itsejärjestäytyvänä kokonaisuutena.

Lapintien kaupunki suunnitellaan, minun kaupunkini kasvaa itsestään.

Piditkö artikkelista?

Rekisteröidy ja kokeile MustReadia 14 päivää maksutta

Keskustelu

Tuomas Perttula 18.8.2020 16:08
Noin henkilökohtaisesti olen täysin valmis luovuttamaan valtavan suuren osan päätöksenteosta asiantuntijoiden tehtäväksi, koska kaikkien asioiden miettiminen nyt vaan on raskasta ja ikävää. Keskityn paljon mieluummin siihen missä itse olen hyvä. Kustannukset katson hoidettavaksi yksinkertaisesti veroja maksamalla, joiden suuruuden jotkut toiset asiantuntijat demokraattisen prosessin rajoittamina määrittäköön. En minä jaksa tehdä aktiivisia valintoja kaikkien niiden asioiden suhteen jotka ulkoisvaikutuksillaan minuun vaikuttavat, vaan luotan että oikeat valinnat tulevat tehtyä asiantuntijoiden toimesta. Proustia en ole lukenut enkä aio lukea, mutta pidän arvokkaana että Proust on olemassa koska asiantuntijat minulle niin kertovat.

Eli Lapintielle ja muille asiantuntijoille omilla aloillaan +1 ääntä minulta.

Noin muuten olen sitä mieltä, että kaupunkisuunnittelussa ja kaikessa muussa asiantuntijatyössä olisi hyvä pystyä nykyistä paremmin perustelemaan päätöksiä ja avaamaan ehdotusten taustalla olevia implisiittisiä ja eksplisiittisiä arvovalintoja. Vähän liian helposti suunnitteluratkaisut pullahtavat päättäjien pöydälle annettuina vähän kuin työllisyystoimet valtionvarainministeriöstä ilman sen syvällisempää arvokartoitusta tai skenaarioanalyysiä.
Touko Apajalahti 18.8.2020 17:08
Yksi näkökulma on se, että pystyykö asiantuntija arvioimaan nykyistä asukasta paremmin tulevien asukkaiden arvostuksia. Nyt hyvin arvokkaina pidettyjä puutaloja purettiin massoittain aikanaan, kun valintoja tehtiin enemmän sen aikaisten asukkaiden arvostusten mukaan. Suojelua ajoi kuitenkin tietty porukka - osin asiantuntijoita, osin aktivisteja - ja näin saatiin suojeltua jotain, jota myöhemmät asukkaat pitävät arvokkaampana kuin sitä, mitä niiden tilalle pääosin tuli.
klaus kultti 19.8.2020 10:08
Lapintie ottaa annettuna, että hänen mainitsemiaan asiantuntijoita on olemassa. Tätähän pitäisi testata kyselemällä joukolta arkkitehtifilosofeja vaikkapa 20:n huolella valitun rakennuksen arvoa. Numeroasteikon aiheuttaman angstin pelossa voitaisiin käyttää vaikkapa kirjainasteikkoa A, B, C, D, E, F, G ja H niin, että mitä aiemmin kirjain on aakkosissa sitä korkeampaa arvoa se merkitsee. Jos asiantuntijoiden arvioissa on suurta vaihtelua, päätellään että tällaista asiantuntijakategoriaa ei ole olemassa tai että Lapintie on sen ainoa jäsen.
Pekka Järveläinen 19.8.2020 11:08
Heikki on väärässä ja Lapintie oikeassa: on olemassa kovia ja pehmeitä asioita, joita kapitalismi ei pysty erottelemaan toisistaan. Sattumoisin minusta arkkitehtuuri on hyvä esimerkki pehmeästä asiasta, josta en VOI maksaa (aina asuntoa ostaessani kaikki pankin suostuma maksimi määrä lainaa on tarvittu minimi vaatimuksiini täällä pääkaupunkiseudulla), mutta arvostin kyllä poikamiesasuntoni hyvän arkkitehtuurin todella korkealle ja ollut siis valmis maksamaan siitä enemmänkin, mitä pankki ikävästi/realistisesti rajoitti.

Jos siis rakennetaan kysynnän mukaan, asunnut ovat surkeita koppeja. Tarvitaan ainakin osa nykyisestä byrokratiasta varmistamaan laadullisten pehmeiden seikkojen huomioonottaminen, vaikka minimitason asettaminen nostaakin kaikkien hintoja.
Kaarin Taipale 19.8.2020 17:08
Ivallista tekstiä on raskas lukea. Henkilöön ja hänen asiantuntemukseensa kohdistuva iva ei ehkä ole kaikkein rakentavin lähtökohta edes urbanismin kysymysten arviointiin.

Vain muutama yleiskommentti.

"... käytän kirjoituksessa sanaa kaupunkisuunnittelu laajassa merkityksessä. Sisällytän siihen kaiken kaupungin rakentamiseen liittyvän sääntelyn kaavoituksesta suojeluun." Tämä on itse asiassa hyvin kapea tulkinta.

Kaupunkisuunnittelu ei ole "sääntelyä" vaan se kattaa sekä maankäytön että liikennejärjestelmän ratkaisuvaihtoehtojen vertailun monessa eri mittakaavassa ja monella eri aikatähtäimellä, jolloin asemakaavoitus on prosessin loppupäässä. Eriasteisten kaavojen lähdeaineisto kattaa erittäin monipuolisia taustaselvityksiä esimerkiksi tulevaisuuden liikkumistarpeista, eri liikennemuotojen melu- ja ilmastovaikutuksista, liikenteen solmukohtien ratkaisuista, palvelutarpeista vesi- ja energiahuollosta kierrätyslaitoksiin, kaupan ja logistiikan tarpeista, satamien mahdollisista laajentumistarpeista, raideliikenteen pitkän tähtäyksen linjausvaihtoehdoista, väkilukuennusteita, erilaisia maaperä-, pohjavesi- ja ympäristökartoituksia, maisemaselvityksiä, historiallisia kartoituksia jne jne. Pienemmässä mittakaavassa tulevat mukaan vielä julkisten palveluiden mitoitusvaatimukset (päiväkodit, leikkipaikat, koulut, terveyspalvelut jne.). Julkinen kaupunkitilakin on vielä suunniteltava niin, että se kestää todella kovaa käyttöä: kadut ja kaikki katujen alle kätketyt verkostot, joukkoliikenteen pysäkit, kevyen liikenteen väylät, aukiot, torit, puistikot, puistot, viheralueet, liikuntapaikat, leikkipaikat, rantabulevardit, valaistus, roskakorit, puiston penkit.

Kaupungeilla on myös se ikävä puoli, että niiden täytyy kestää vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen. Itse asiassa monet arvostavat kaupunkeja ja kaupunginosia sitä enemmän, mitä vanhempia ne ovat. Niiden samoin kuin yksittäisten rakennusten pitää kestää jatkuvia käyttötarkoitusten, käytetyn teknologian ja liikkumismuotojen muutoksia. Käänteisesti ilmaistuna suunnittelun laatu mitataankin siinä, miten hyvin rakennettu ympäristö kestää aikaa, siis muutoksia.

Usein esitetty tulkinta, että arkkitehtuurissa olisi kyse vain siitä, "miltä joku talo näyttää" tai "onko se kivan näköinen" kertoo, että kommentaattori puhuu tosiaan vain "siitä, miltä se näyttää" eikä rakennuksen lukemattomista suunnitteluratkaisuista. Myös ajatus, etteivät suunnittelijat joutuisi jatkuvasti ottamaan huomioon jokaisen ratkaisun kustannusvaikutuksia, ei yksinkertaisesti ole totta.

Rakennussuojelun tavoite ei liioin ole, että säilytettäisiin jotakin, joka jonkun mielestä jollakin hetkellä sattuu olemaan "kivan näköistä" ja purettaisiin alta pois se, mikä katugallupin mukaan on "rumaa". Jostakin syystä muutaman vuosikymmenen kuluttua aletaan aina kovaan ääneen kysellä, miten ihmeessä se-ja-se kortteli on voitu silloin-ja-silloin purkaa. Rakennussuojelu on historian tallentamista. Joku viisas on sanonut, että ilman menneisyyttä ei ole tulevaisuutta.
Pekka Töytäri 17.12.2020 08:12
Haluaisin ottaa kantaa kahteen Lapintien näkemykseen: Kirjoituksessa esitetään, että esimerkiksi rakennuksen rakennuksen taiteellisen arvon mittaaminen tulisi jättää asiantuntijalle. Näin voidaan hyvin tehdä, mutta tulos kuvastaa vain ja ainoastaan asiantuntijan kokemaa arvoa, jolla ei ole sitten muuta merkitystä olekaan. Jonkin asian arvon arviointi on puhtaasti henkilökohtainen asia, ja usein hyvin erilainen vaikkapa yhteiskunnan "yleisiin arvostuksiin" verrattuna. Tämän Heikki kirjoituksessa esimerkillä osoittikin (jokivarressa pohdiskelu voidaan kokea arvokkaammaksi kuin suuri summa rahaa). Toki voi käydä niin, että rakennustaiteen tuntija "arvaa" tulevien sukupolvien henkilökohtaisia arvostuksia.

Toinen havainto liittyy "arvojen arviointiin". Ymmärsin, että Talvitie ehdotti, että hyödyt ovat jotain rahassa mitattavaa ja arvot eivät, eli esimerkiksi visuaalista mielihyvää ei voi mitata rahassa. On totta, että joidenkin asioiden, vaikkapa visuaalisen mielihyvän, mittaaminen on hankalaa, joidenkin asioiden sitten aika helppoa (vaikkapa ilmalämpöpumpun vaikutus lämmityskustannuksiin). Mittaamisen vaikeus on kuitenkin vain käytännöllinen haaste, ja esimerkiksi Heikin esittämä menetelmä, jossa ihmisten valinnat kertovat, mihin arvojärjestykseen henkilö asettaa eri vaihtoehdot, on selvästikin yksi tehokas tapa arvon arviointiin.

Jätä kommentti