Hallituksen edistämä maakunta-sote-ratkaisu ei kevennä kustannuksia, ei pienennä terveyseroja, ei paranna palvelujen saatavuutta eikä lisää kilpailua. Sen suhde EU-oikeuteen on epäselvä ja sen mukanaan tuomasta hallintorakenteesta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Näin tiivisti keskiviikkona kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki.
Media, Twitter ja Helsingin Sanomien mukaan myös eduskunnan kuppila täyttyivät Lepomäen motiivien pohtijoista. Ulostulo tulkittiin suoraselkäiseksi teoksi, Lepomäen ja/tai kokoomuksen taktikoinniksi tai joksikin näiden väliltä. Opposition edustajat muistuttivat hivenen happamina, että he ja useat asiantuntijat ovat kyllä koko ajan esittäneet samansuuntaista kritiikkiä.
”Tässä on nyt kyse tästä itse asiasta”, Lepomäki yritti, kun Suomenmaan toimittaja kysyi, aikooko Lepomäki kenties haastaa kokoomuksen puheenjohtajan Petteri Orpon kesän puoluekokouksessa.
Kuuluu tietenkin politiikan julkisuuteen, että poliitikkojen motiiveja pohditaan. Oma kysymyksensä on, missä kulkee raja hyödyllisen valtakuvioiden taustoittamisen ja sisällöt jyräävän poliittisen pelin julkisuuden välillä.
Tuoreessa kansainvälisessä tutkimuksessa aihetta sivuttiin politiikan journalismin näkökulmasta. Kävi ilmi, että poliittisen pelin journalismi on EU-maissa varsin yleistä ja suuri osa Suomenkin politiikan uutisista hyödyntää poliittisen pelin raamia. Politiikka näyttäytyy siis mediassa usein pelinä, jossa puolueet ja poliitikot tekevät päätöksiä ensisijaisesti oman etunsa näkökulmasta.
Usein ei tietenkään tarkoita aina, eikä media sentään aivan yksin politiikan julkisuutta sanele. Taustalla vaikuttavat myös poliitikkojen ja puolueiden toimet ja viestintä someineen kaikkineen.
Joka tapauksessa tutkimuksessa tarkasteltiin myös, johtaako poliittisen pelin journalismi kansalaisten kyynistymiseen. Tulos: kyllä ja ei. Jos kansalaiset eivät juuri tunteneet politiikkaa ennestään, he muuttuivat kyynisemmiksi. Jos kansalaiset olivat hyvin perillä politiikasta, politiikkaa pelinä tarkastelevien uutisten lukeminen johti kyynisyyden vähenemiseen.
Sote-uudistus on osuva esimerkki poliittisen pelin raamille alttiista aiheesta. Se on suuri ja monimutkainen, sitä on yritetty vuosikausia, sen sisältö yksityiskohtineen on muuttunut matkan varrella monta kertaa.
Keskeneräisen hahmotelman vaikutuksia ei ole helppo arvioida tarkasti, eikä aihe muutenkaan lähtökohtaisesti ole kovin mediaseksikäs. On työläämpää sisäistää kapitaatiokorvauksia, asiakasseteleitä ja eheitä palvelukokonaisuuksia kuin peliä, jossa keskusta haluaa maakuntansa, kokoomus valinnanvapautensa ja siniset myötäilevät, koska eivät muuta voi.
Helsingin pormestarin Jan Vapaavuoren (kok.) maakuntauudistuskritiikin on kenties vielä voinut yksinkertaistaa kaupunkien aseman puolustamiseksi, mutta Elina Lepomäen ulostulon kohdalla kritiikin sivuuttaminen puhtaasti peliliikkeenä on keskivertoa hankalampaa.
On Lepomäen näkemyksistä nimittäin mitä mieltä vain, hän on poliitikkona johdonmukainen ja osaa perustella väitteensä hyvin. Keskiviikkona hän perusteli kritiikkiään muun muassa rahoitusmallin kannusteiden puutteella, eikä hänen pääargumenttejaan ole juurikaan kumottu. Hän myös korosti avoimesti sitä, että katsoo kokoomuksen valinnanvapaustavoitteen vesittyneen mallissa lähes olemattomaksi. Orpo tyytyi toteamaan Iltalehdelle olevansa eri mieltä.
Vuosia väännetyn sote-uudistuksen kohdalla ongelma on, etteivät ”itse asiaan” keskittyvät, poliittisen pelin analysoinnin vähemmälle jättävät jutut nekään todennäköisesti lisää luottamusta poliittiseen järjestelmään. Perehtyneisyydestä tai jatkuvien sote-käänteiden tarkastelutavasta riippumatta on yhä vaikeampi sivuuttaa sitä, että suomalainen poliittinen järjestelmä vaikuttaa kyvyttömältä saamaan aikaan sote-kompromissia – siis sellaista, joka olisi laillinen ja kohtalaisen varmasti ja voittopuolisesti nykyistä järjestelyä parempi.
Ja poliittisen järjestelmän kyvyttömyys taitaa tehdä vielä kyynisemmäksi kuin poliittinen peli.
