Kaupallinen yhteistyö Finnfund

Kap Verden yllätys – investoinnin yhteiskunnallinen vaikuttavuus on monen mutkan takana 

Kun kehitysrahoittaja Finnfund lähti rahoittamaan Kap Verdelle rakennettavaa Cabeólican tuulipuistoa, odotukset yhtiössä olivat korkealla. ”Luulin ensin, että tässä olisi laitettu Kap Verden kansantalouskin uusiksi, mutta aivan niin ei käynyt”, sanoo kehitysvaikutusneuvonantaja Juho Uusihakala. VAPAA LUKUOIKEUS

Kaupallinen yhteistyö: Finnfund
Cabeólican tuulipuisto pienensi päästöjä ja vähensi sähkökatkoja. Kuluttajien sähkön hintaa se ei laskenut, vaan hyöty jäi valtiollisen sähköyhtiön taskuun. Kuva: Finnfund

Kun Finnfund teki rahoituspäätöksen kymmenisen vuotta sitten, Afrikan länsirannikolla sijaitsevaan Kap Verden saarivaltioon rakennettava tuulipuisto oli Afrikan suurin. Tuulipuisto kasvatti 26 megawatin yhteistehollaan kertaheitolla Kap Verden sähköntuotantoa 14 prosenttia. Lisäksi kyseessä oli ensimmäinen uusiutuvan energian muoto, aiemmin sähkö oli tuotettu maassa dieselvoimaloilla.

Tuulivoimalat syrjäyttivät vanhaa dieselvoimaa, millä oli merkittävä vaikutus Kap Verden hiilidioksidipäästöihin. Saarivaltion CO2-päästöt pienenivät runsaalla kymmeneksellä. Tuulisähkö oli myös halvempaa kuin dieselsähkö – sähkön hintakin laski kymmenen prosenttia. Tuulivoimala työllisti sekä suoraan että välillisesti ja kasvatti valtion verotuloja.

Vaikuttavia lukuja, mutta sitten tuli jonkinlainen epäjatkumo. Tuulipuisto kasvatti Kap Verden bruttokansantuotetta 0,2 prosenttia, mikä ei ole mitätön lukema, mutta ei myöskään aivan sitä mitä Finnfundissa odotettiin.

”Koska tuulipuiston suorat ja epäsuorat vaikutukset olivat kuitenkin niin mittavat, olisi saattanut luulla, että sen vaikutukset kansantaloudenkin tasolla olisivat olleet vielä mittavampia”, sanoo Finnfundin kehitysvaikutusneuvonantaja Juho Uusihakala.

Se, miksi näin ei käynyt, johtui kahdesta asiasta. Kap Verdellä sähkön hinta on tuettua, mikä tarkoitti sitä, että tuulisähkön halvemmista tuotantokustannuksista tullut hyöty jäi valtiollisen sähköyhtiön taskuun. Vapaasti toimivilla sähkömarkkinoilla tuotantokustannusten lasku olisi siirtynyt ainakin osittain kuluttajahintoihin, mikä olisi hyödyttänyt yrityksiä vielä voimakkaammin.

Toinen syy olivat sähkökatkot. Tuulivoima vähensi sähkökatkoja, joista kuluttajien lisäksi kärsivät yritykset. Sähkökatkot olivat kuitenkin Kap Verden saarilla jo entuudestaan olleet saaresta riippuen vain 5–50 tunnin mittaisia vuodessa, mikä on vähemmän kuin vaikkapa Pohjanmaalla. Tämä taas tarkoitti sitä, että katkosten lyhenemisestä saatu hyöty jäi yritysten ja koko kansansantalouden tasolla odotettua vähäisemmäksi.

Kap Verdeä ei voida Uusihakalan mielestä kuitenkaan pitää minkäänlaisena floppina tai edes pettymyksenä.

”Se oli ja on edelleen älyttömän hyvä hanke, Kap Verden ainoa uusiutuvan energian tuottaja, josta valtio hyötyy sähkölaitoksensa kautta.  Se opetti kuitenkin meitä paremmin ymmärtämään näitä vaikuttavuuden mekanismeja, jotka ovat joskus aika yllättäviäkin.”

Vastuullisuus ja vaikuttavuus ovat eri asioita

Finnfund tekee vuosittain sijoituspäätöksiä 200–250 miljoonan euron edestä. Mukaan se lähtee 20–30 projektiin. Toisin kuin perinteinen kehitysapu, joka kohdistuu valtioille, Finnfund tekee investointinsa yrityksiin.

Tämä on Finnfund

  • Valtion enemmistöomistama kehitysrahoittaja ja vaikuttavuussijoittaja. Omistajaohjauksesta vastaa ulkoministeriö.
  • Tekee sijoituspäätöksiä vuosittain 200-250 miljoonan euron edestä 20-30 kohteeseen.
  • Sijoitukset tehdään paikallisiin yrityksiin kehitysmaissa. Ne ovat pääasiassa lainoja ja oman pääoman ehtoista rahoitusta.
  • Koko sijoitussalkun suuruus noin 600 miljoonaa euroa.
  • Painopistealueita ovat uusiutuva energia, kestävä metsätalous, kestävä maatalous ja rahoitustoiminta, esimerkiksi pien- ja mikroyrityksille myönnettävä lainat.
  • Investoinneista valtaosa kohdistuu Afrikan maihin, pienempi osa Aasiaan ja Latinalaiseen Amerikkaan.

 

Sijoituskohteissaan Finnfund on mukana aina vähemmistöosuudella. Sijoitukset ovat lainoja, oman pääomanehtoista rahoitusta tai välirahoitusta. Ideana on katalysoida yksityistä rahaa hankkeisiin, irtautua niistä aikanaan ja sijoittaa tuotot uusiin kohteisiin.

Nuo 20–30 hanketta, joihin Finnfund osallistuu, kulkevat tiheäsilmäisen sihdin läpi. Uusihakalan mukaan pöydällä on vuosittain noin 500 mahdollista projektia, ”liidiä”, joista tarkempaan tarkasteluun valikoituu noin sata. Niistä noin 50 menee Finnfundin sisäiseen investointikomiteaan, joka seuloo hankkeista vahvimmat yhtiön hallituksen tai toimitusjohtajan lopullista päätöstä varten.

Sijoituksille on kolme kriteeriä: niiden on oltava kannattavia, vastuullisia ja vaikuttavia. Tätä varten Finnfundissa on kehitetty DEAT (Development Effect Assessment Tool) -niminen työkalu. Jokainen investointi arvioidaan sen avulla ennen lopullista sijoituspäätöstä.

DEATin avulla käydään läpi, onko hanke Finnfundin prioriteettisektoreilla – uusiutuvan energian tuotannossa, metsätaloudessa, maataloudessa tai rahoituksessa. Samoin katsotaan, kohdistuuko investointi köyhimpiin maihin, parantaako se naisten asemaa, vähentääkö ilmastonmuutosta, lisääkö työllisyyttä ja markkinoiden toimintaa. Tämän perusteella hankkeet pisteytetään ja suhteutetaan muihin potentiaalisiin investointikohteisiin.

Nyt ollaan vaikuttavuussijoittamisen ytimessä. Se mihin tähdätään, ovat investoinnin mahdollisimman suuret kehitysvaikutukset.

Vaikuttavuussijoittaminen on suhteellisen uusi käsite, huomattavasti uudempi kuin paljon puhuttu vastuullinen sijoittaminen. Käsitteet menevätkin vielä sekaisin.

”Se, että sijoittaa uusiutuvaan energiaan, riittää vastuulliselle sijoittajalle. Vaikuttavuussijoittamisen näkökulmasta keskeistä on se, mitä tuolla uusiutuvalla energialla saadaan aikaiseksi. Vaikuttavuus on vastuullisuuden päälle rakennettu seuraava taso”, Uusihakala selventää.

Vaikuttavuus voi näkyä myös aikaisin

Kap Verden tuulipuisto on esimerkki siitä, miten vaikeaa kehitysinvestointien vaikutusketjujen mallintaminen etukäteen kansantalouden tasolle on. Hankkeiden lopulliset vaikutukset selviävät vasta vuosien päästä.

Joskus huomattavia vaikutuksia voi näkyä jo varhain. Tällainen tapaus on Etiopian EthioChicken, joka yhdistää modernia kanankasvatusta perinteiseen. Maailman köyhimpiin maihin kuuluvassa Etiopiassa kärsitään paitsi aliravitsemuksesta, myös maatiaiskanoista ihmiseen leviävästä salmonellasta.

EthioChickenin kasvattamat kananpojat eivät kanna salmonellaa ja munivat enemmän kuin perinteiset maatiaiskanat.

Finnfundin sijoituskohde EthioChicken kasvattaa untuvikot täysin nykyaikaisissa kanaloissa. Tuloksena on terveitä, vahvoja kananpoikasia, jotka eivät kanna salmonellaa. Lisäksi EthioChickenin kanat munivat puolitoista kertaa sen, mitä perinteiset maatiaiskanat. 

Maahan on perustettu modernissa kanalassa syntyneiden kananpoikien kasvatus- ja myyntiverkosto, joka työllistää tuhansia ihmisiä Etiopian maaseudulla ja tavoittaa 2,5 miljoonaa maanviljelijää. EthioChicken myi viime vuonna 17 miljoonaa tipua, jotka isoksi kasvettuaan munivat vuosittain kaksi miljardia munaa.

Etiopiassa ongelmana on ollut erityisesti lasten ravitsemus. Vuonna 2016 tehdyn investoinnin lopullisia vaikutuksia ei vielä tiedetä, mutta jo nyt voidaan Uusihakalan mukaan sanoa, että vaikuttavuutta on.

”Jos aliravitsemus vähenee, se on iso asia.”

EthioChicken vastaa hyvin sellaista hanketta, jota afrikkalaiset mielipidetutkimusten mukaan kaipaavat. Kun Afrobarometri-kyselyssä on kysytty, mitkä ovat suurimmat haasteet, ylivoimaiseen kärkeen on noussut työpaikkojen tarve. Sen perässä tulevat infra, terveydenhuolto ja koulut.

”Perinteinen kehitysyhteistyö pystyy parantamaan julkista terveydenhuoltoa ja koulutusta, mutta työpaikat ja isot infrainvestoinnit syntyvät yksityisellä sektorilla, ja tässä me olemme hyviä”, Uusihakala sanoo.

Kehitysrahoitusta ja kehitysapua ei pidä asettaa vastakkain

Perinteistä lahjamuotoista kehitysapua harjoittavan Suomen Lähetysseuran asiantuntija Niko Humalisto ei halua asettaa kehitysrahoitusta ja kehitysapua vastakkain. Kummallakin on roolinsa ja kumpaakin tarvitaan.

Ilmastorahoitukseen perehtynyt Humalisto kritisoi kuitenkin sitä, että ilmastorahoitus on globaalilla tasolla vinoutunut. Ilmastorahoitus ei kohdistu kaikkein köyhimpiin maihin eikä niiden auttamiseen ilmastonmuutokseen sopeutumisessa. Rahoituksen kärki kohdistuu ilmastonmuutoksen hillintään – kohteena ovat silloin teollistuvat, keskituloiset maat, eivät kaikkein köyhimmät.

Ilmastonmuutoksen vaikutukset ilmenevät monella tavalla, joten siihen sopeutuminenkaan ei ole yksittäinen helposti rajattava toimenpide. Käytännössä sopeutuminen on esimerkiksi viljelyolosuhteiden muuttuessa tarvittavia uusia viljelymenetelmiä ja kasveja, kaupunkien viemäröintiä rankkasateiden lisääntyessä tai energiaa säästäviä liesiä. Koulutus kuuluu osana moniin sopeutumiskeinoihin.

Juuri tämä tarvittavien, usein pientenkin toimenpiteiden kokonaisuus on Humaliston mukaan syynä siihen, että ilmastoraha hakeutuu muualle etsimään suurempaa mittakaavaa ja parempaa tuottoa.

 ”Ne väestöryhmät, jotka ovat kaikkein haavoittuvimmassa asemassa ylipäätään – kaupunkien köyhät, pienviljelijät ja vammaiset – ovat heikoimmassa asemassa myös ilmastomuutokseen sopeutumisessa. Tällaiset ryhmät jäävät suurten organisaatioiden toiminnassa auttamatta väliinputoajiksi.”

 ”Hankaluus on siinä, että liiketoiminnan piiriin tuotava ilmastonmuutokseen sopeutuminen on erittäin vaikea ulottaa näille köyhimmille alueille”, Humalisto sanoo.

Finnfundin Uusihakala allekirjoittaa sen, että ilmastonmuutokseen sopeutumiseen on suunnattu kansainvälisesti aivan liian vähän rahaa. Sen sijaan hän ei ainakaan Finnfundin kohdalla purematta niele sitä, että investoinnit eivät suuntautuisi kaikkein köyhimpiin maihin.

Ulkoministeriö, jonka omistajaohjauksessa Finnfund toimii, raamittaa tiukasti sen mihin raha kohdennetaan. Ministeriö edellyttää, että kolme neljäsosaa Finnfundin rahoituksesta menee kolmen alimman tulotason maihin ja puolet Afrikan maihin. Käytännössä nämä kriteerit on ylitetty. Edes valtion kehitysavulla ei ole yhtä tarkkoja rajoja kohdennusten suhteen.

Uusihakalakaan ei halua asettaa kehitysrahoitusta ja kehitysapua vastakkain.

”Vaikka kehitysrahoitus poistettaisiin maailmasta, se ei korvaudu kehitysavulla. Kumpaakin tarvitaan.”

Hän näyttää YK:n alaisen Unctadin käyrän. Sen mukaan globaalin kehitysavun määrä on noin 150 miljardia dollaria vuodessa ja kehitysrahoituksen runsaat 1 200 miljardia dollaria. Toteuma on siis yhteensä noin 1 400 miljardia. Kehitysmaissa arvioidaan olevan kuitenkin noin 3 900 miljardin dollarin vuotuiset investointitarpeet. Kurottavaa riittää. Kaikille on tekemistä.

 

 

 

 

Juha Ruonala

Piditkö artikkelista?

Rekisteröidy ja kokeile MustReadia 14 päivää maksutta