Joulukuussa 2024 konekiväärein ja räjähtein varustetut robottimönkijät vyöryivät eteenpäin ukrainalaisen Lyptsin kylän lähistöllä lennokkien saattelemana. Käynnissä oli tiettävästi ihmiskunnan historian ensimmäinen maarobottien ja miehittämättömien ilma-alusten suorittama yhteisoperaatio, jonka toteutti ukrainalainen ”Deus Ex Machina” -nimellä tunnettu taistelurobotteihin erikoistunut yksikkö.
Samaan aikaan maasta ja ilmasta hyökänneet droonit saivat venäläiset puolustuslinjat nopeasti pois tolaltaan. Venäläisten peräännyttyä ukrainalainen jalkaväki ryntäsi miehittämään robottien valtaamat asemat.
Lyptsin robottioffensiivissa drooneja ohjasivat vielä ihmiset, mutta siinä tehtävässä ihmiset saattavat muuttua tarpeettomiksi jo lähitulevaisuudessa, mikäli suurvaltojen visiot toteutuvat. Jos olisi mainittava yksi tekijä, jota Kiinan, Yhdysvaltojen ja muiden suurvaltojen sotilasjohdot pitävät tulevaisuuden tekoälyn sävyttämän sodankäynnin kannalta varmimpana kehityskulkuna, olisi se sotakoneiden ja asejärjestelmien autonomian lisääntyminen.
Ihmisestä riippumattomia aseita
Autonomian käsitettä ei ole kuitenkaan helppo määritellä tyhjentävästi. Kaikkein yksinkertaisimmillaan sillä tarkoitetaan minkä tahansa koneen kykyä itsenäiseen, ihmisestä riippumattomaan ja päämäärähakuiseen toimintaan.
Koneiden autonomisuuden astetta on tyypillisesti hahmotettu arvioimalla ihmisen asemaa koneen päätöksenteon ”silmukassa”: ensimmäisellä tasolla, kuten Lyptsin offensiivissa, ihminen on silmukan sisällä (human in the loop) ja vaikuttaa suoraan koneen toimintaan ja tavoitteisiin. Seuraavalla tasolla ihminen on silmukan yllä (human on the loop), eli valvoo itsenäisesti toimivan koneen toimintaa ja kykenee tarvittaessa ottamaan ohjat käsiinsä.
Kolmannessa, autonomian korkeimmassa asteessa ihminen on silmukan ulkopuolella (human out of the loop). Hän ei enää voi halutessaankaan vaikuttaa täysin itsenäisesti operoivan koneen tekemisiin.
Päätöksenteon silmukka kytkeytyy vain ihmisen rooliin koneiden ja asejärjestelmien valvonnassa. Siten periaatteessa jo esimerkiksi toisen maailmansodan jälkipuoliskon itsenäisesti kohteeseensa navigoituvat V1-ohjukset olivat omassa päätöksenteon silmukassaan operoivia autonomisia aseita.
Ihmisen roolin lisäksi olennaisia ovatkin myös suoritettavan tehtävän kompleksisuus sekä koneen toiminnan monimutkaisuus, jotka voivat vaihdella huomattavasti. V1:tä selkeästi kompleksisempi autonominen kone on esimerkiksi monista kodeista löytyvä siivousrobotti, joka imuroi omin päin talon lattiat asukkaan poissa ollessa.
Googlen omatoimisesti suurkaupungin liikenteessä sukkuloiva Waymo-robottiauto tarjoaa esimerkin vielä monimutkaisemmasta autonomisesta järjestelmästä. Binäärisen ”on tai ei” -jaottelun sijaan autonomian onkin parempi mieltää ilmenevän spektrinä, jonka ääripäitä V1 ja tällä hetkellä vaikkapa juuri Waymo edustavat.
Kun suurvallat visioivat tulevaisuuden autonomisia asejärjestelmiä, korkeimpana tavoitteena siintävät täysautonomiset aseet (fully autonomous weapons). Ne ovat asejärjestelmiä, jotka kykenisivät suorittamaan itsenäisesti koko päätöksenteon silmukan: kohteen havaitsemisen, sen tunnistamisen viholliseksi sekä sen mahdollisen tuhoamisen.
Jo nyt on käytössä puoliautonomisia aseita (semi-autonomous weapons). Ne ihminen laukaisee kohti havaitsemaansa maalia, jota kohti ne hakeutuvat automaattisesti.
Täysautonominen asejärjestelmä olisi esimerkiksi miehittämätön sukellusvene, joka havaitsisi ja tunnistaisi vihollisaluksen antureillaan, tekisi ampumispäätöksen algoritmeillaan ja laukaisisi valikoimansa aseen sopimaksi katsomallaan hetkellä. Ihminen ei olisi välttämättä mukana missään kohdassa päätöksentekoprosessia.
Itsenäisyyden neljä astetta
Autonomiset asejärjestelmät voidaan jakaa kehitysasteidensa puolesta karkeasti neljään kategoriaan. Ensimmäisenä ovat nykyiset puoliautonomiset aseet ja miehittämättömät droonit, kuten ”ammu ja unohda” -tyyppiset hakeutuvat ohjukset. Tässä kategoriassa ovat myös Ukrainan sodan etulinjoissa lentelevät FPV-droonit (first-person view) ja Yhdysvaltojen Global Hawkin kaltaiset suuret lennokit, jotka liikkuvat tarvittaessa autonomisesti mutta ovat ihmisen jatkuvassa valvonnassa.
Seuraavaa kehitysvaihetta edustavat ihmisten kanssa yhteistyössä operoivat koneet, joiden autonomian aste on huomattavasti korkeampi. Näistä ovat esimerkkinä jo käytössä olevat miehittämättömät ilma-alukset, ”lojaalit siipimiehet”, jotka toimivat ihmislentäjien rinnalla esimerkiksi tiedustelijoina, syötteinä tai kamikaze-pommittajina.
Kolmosvaiheessa ovat täysin itsenäiset, omassa silmukassaan operoivat asejärjestelmät, joiden alkumuodot ovat myös jo todellisuutta. Esimerkiksi Koreoiden välistä raja-aluetta valvova Samsungin kehittämä konetykki SGR-A1, Yhdysvaltojen laivaston käyttämä automaattinen ohjustentorjuntajärjestelmä Phalanx CIWS tai tutkasignaaleihin hakeutuva IAI Harpy -lennokki kykenevät itsenäiseen ”päätöksentekoon” omilla toiminta-alueillaan.
Neljännessä ja kaikkein edistyneimmässä vaiheessa nähdään autonomisten droonien parvet, jotka muodostavat itsessään eräänlaisen hajautetun älyn organismin, ja jotka voisivat mukautua itsenäisesti taistelukentän tapahtumiin. Autonomiset drooniparvet ovat vielä pitkälti insinöörien suunnittelupöydillä tai pisimmilläänkin vasta testattavina, mutta eivät nekään välttämättä kovin kaukaista tulevaisuutta edusta.
Siunaus vai vitsaus?
Autonomian kolmatta ja neljättä tasoa edustavat tappavat autonomiset asejärjestelmät (lethal autonomous weapon system, LAWS) ovat herättäneet ymmärrettävästi laajaa keskustelua robottisotien eettisistä ongelmista ja turvallisuusriskeistä. Järjestelmiin kriittisesti suhtautuvat kysyvät, voidaanko armoon tai sääliin kykenemättömälle koneelle todella myöntää oikeus päättää tappavan voiman käytöstä.
Skeptisyyttä herättää myös autonomisten aseiden epäluotettavuus, sillä jo nykypäivän mutkikkaimmat tekoälymallit ovat ”mustia laatikoita”, joiden toimintalogiikkaa edes niiden kehittäjät eivät täysin ymmärrä. Monet järjestöt, kansalaisliikkeet (kuten kansainvälinen Stop Killer Robots) ja varsinkin tekoälytutkijat ovat vaatineet LAWS-järjestelmien tiukempaa kansainvälistä sääntelyä tai jopa niiden täyskieltoa.
Eettisten ongelmien lisäksi myös monet sotatieteilijät pitävät autonomisia asejärjestelmiä mahdollisesti konflikteja epävakauttavina ja vaarallisina keksintöinä. Koneiden nopeudella operoivien, epäluotettavien ja sisäiseltä toimintalogiikaltaan mystisten järjestelmien välisissä sodissa ihminen voi menettää konfliktien eskalaation hallinnan, minkä vuoksi LAWS-järjestelmiä ei välttämättä uskalleta tosipaikan tullen edes käyttää.
Toisaalta käänteisenä uhkakuvana ovat Vladimir Putinin tai terrorijärjestö Isiksen kaltaiset toimijat, joiden voidaan kuvitella tukeutuvan autonomisiin järjestelmiin niihin sisäänrakennetuista riskeistä ja niiden aiheuttamista sivullisista uhreista huolimatta.
Kritiikin vastakkaisella puolella on idealistisesti ajateltu, että autonomiset asejärjestelmät tekevät sodista turvallisempia ja noudattavat sodankäynnin lakeja paremmin kuin ihmiset. LAWS-järjestelmät eivät kykene sääliin, mutta eivät myöskään Butšan kaltaisten verilöylyjen silmittömään raivoon tai vaikkapa etnisesti motivoituneeseen puhdistukseen.
Lisäksi tappajarobotit voitaisiin periaatteessa ohjelmoida välttämään kategorisesti sivullisia uhreja ja siten tekemään sodankäynnistä selkeämpää ja kirurgisempaa. Barack Obaman kaudella apulaispuolustusministerinä toimineen Robert Workin mukaan 1990-luvulla lisääntynyt täsmäaseiden (kuten laser-ohjatut pommit tai risteilyohjukset) käyttö on jo tehnyt sodista selvästi vähemmän tuhoisia etenkin siviileille, ja oikeissa käsissä LAWS-järjestelmät voisivat viedä tämän kehityksen yhä pidemmälle. Workin mukaan esimerkiksi ihmisten kärventämistä napalmilla on vaikea mieltää autonomisen sotarobotin toimintaa eettisemmäksi vain sillä perusteella, että se on hyväksytetty inhimilliseen päätöksenteon kautta.
Sotilas on kallis ja heikko lenkki
Riskeistä ja moraalisesta epämääräisyydestä huolimatta kaikkien valtioiden asevoimilla on valtava kannustin kehittää autonomisia aseita. Autonomiset asejärjestelmät ovat ensinnäkin huomattavasti miehitettyjä järjestelmiä edullisempia, sillä ne eivät kaipaa ihmiskehon suojaamiseen tarvittavia ominaisuuksia, kuten paineistettuja ohjaamoita tai heittoistuimia. Molempien muodostama painolasti voidaan korvata antureilla tai aseilla.
Ihminen on asejärjestelmien heikoin lenkki ja samalla sotatalouden näkökulmasta äärimmäisen kallis investointi: hävittäjälentäjien ja muiden operaattorien koulutus kestää vuosia, eivätkä menetetyt lentäjät ole nopeasti korvattavissa. Toisin kuin hävittäjälentäjät, droonia ohjastava ohjelmisto voidaan kopioida uusiin laitteisiin silmänräpäyksessä.
Lopuksi autonomiset järjestelmät myös kestävät ankarimpia olosuhteita, kuten g-voimia, tyhjiötä, kuumia ja kylmiä lämpötiloja tai äärimmäistä veden painetta. Niiden uskotaan siksi suoriutuvan useista taistelutehtävistä ihmisiä moninkertaisesti nopeammin ja tarkemmin.
Kannattajien näkökulmasta autonomiset asejärjestelmät voivat säästää sekä rahaa että ihmishenkiä. Suhteellisen edullisesti ja nopeasti valmistettava muutaman tuhannen autonomisen lennokin parvi voi siten näyttäytyä etenkin suurvalta-asevoimille sekä taloudellisesti että poliittisesti houkuttelevana vaihtoehtona kymmenen miljardin dollarin lentotukialukselle miehistöineen. Erityisen houkutteleva se on Yhdysvaltain asevoimille, jotka pyrkivät vastaamaan Kiinan alueelliseen materiaaliseen ylivoimaan Tyynellämerellä.
Kohti koneiden välistä sodankäyntiä?
Kiristyvän suurvaltakilpailun dynamiikka lietsoo valtioita autonomisten järjestelmien kehittämiseen. Robert Workin mukaan Yhdysvalloilla ei ole varaa jäädä LAWS-varustelukilvan ulkopuolelle, sillä Kiina ja Venäjä kehittävät aseita joka tapauksessa. Jättäytyessään eettisistä syistä droonisotien ulkopuolelle Yhdysvallat ei kykenisi hallitsemaan kilpailun logiikkaa, jolloin vastustaja voisi määrittää tulevaisuuden sodankäynnin säännöt.
Workin ajattelu heijastelee laajempia realiteetteja: suurvallat kehittävät autonomisia järjestelmiä antaumuksella, niiden autonomiaa koskevat linjaukset ovat moniselitteisiä, eivätkä etenkään tärkeimmät sotilasteknologiset pelurit ole sitoutuneet tappavien autonomisten asejärjestelmien kieltämiseen. Asetelman voi kiristyneessä maailmanpoliittisessa tilanteessa ennakoida johtavan kansainvälisen sääntelyn sijaan paremminkin LAWS-järjestelmien varustelukilpaan.
Monien tutkijoiden mukaan droonien ja drooniparvien kehitys tuleekin väistämättä jatkumaan suurvaltakilpailun kiihdyttämänä. Yhä autonomisemmat asejärjestelmät tulevat taistelukentille ensin ilmassa ja merellä, mutta lopulta myös maalla mullistaen sodankäynnin nopeudellaan ja tarkkuudellaan.
Toisaalta sodankäynnin historia on jatkuvan sopeutumisen sekä tekniikoiden ja vastatekniikoiden tanssia. Pelkästään Ukrainan sodan näyttämöllä on ehditty nähdä monenmoisia vastatoimia, kuten elektronisia häirintälaitteita, joilla drooneja on torjuttu tehokkaasti.
Myös suurvalta-asevoimat kehittävät yhä edistyneempiä järjestelmiä, kuten laseraseita, drooneilta suojautumiseksi. Iso-Britannia kertoi talvella 2024 testanneensa onnistuneesti Dragonfire-laserkanuunaa, jolla ilmakohteita voidaan tuhota useiden kilometrien päästä yhden laukauksen maksaessa alle 10 puntaa.
Yhdysvallat on mahdollisesti jo ampunut alas drooneja LOCUST-järjestelmällä, jonka lasersäde läpäisee kevyesti terästä. Sen tekoälyalgoritmi ohjaa säteen droonien heikkoihin kohtiin, kuten roottoreihin tai antureihin.
Vastakeinot kehittyvät nopeasti, minkä vuoksi droonien vallankumouksen julistaminen voi olla vielä ennenaikaista. Pidemmällä aikavälillä sodankäynnin perustavanlaatuinen mullistus on todennäköisesti kuitenkin edessä, kun tekoälyn ja muiden ”disruptiivisten teknologioiden” nopea ja vaikeasti ennakoitava kehitys jatkuu vauhdikkaana.
Tämä artikkeli perustuu Matti Purasen kirjaan Älysota (Teos 2025).
Tämän sisällön mahdollistaa Maanpuolustuskorkeakoulu.
Journalistinen päätösvalta on MustReadin toimituksella.
Tämä artikkeli on julkaistu Creative Commons CC BY-ND 4.0 -lisenssillä.
Keskustelu
Tätä juttua ei ole vielä kommentoitu.