MustRead Akatemian palstalla tieteentekijät murtavat jonkun julkisuudessa toistuvasti esiintyvän myyytin.
Myytinmurtaja
Nuorten digitaalinen pelaaminen on huolettanut jo vuosikymmenien ajan ja sitä on yritetty säännellä niin vanhempien, median, kasvattajien ja jopa valtion taholta. Vaikka asenteet ovat muuttuneet suopeammiksi, pelaamiseen liittyvä keskustelu on yhä vahvasti huolipuheen kyllästämää.
Keskiössä on usein ongelmallinen pelaaminen.
Viimeksi huoli pelaamisesta nousi otsikoihin elokuussa, kun Kiina ilmoitti rajoittavansa alaikäisten digitaalisen pelaamisen kolmeen tuntiin viikossa, jyvitettynä viikonlopulle. Uutinen ei ollut suuri yllätys, sillä Kiina on rajoittanut pelaamista ja peliyhtiöiden toimintaa kovalla kädellä myös aiemmin. Huomio kiinnittyi kuitenkin varsin dramaattiseen sanavalintaan: valtiolliset mediat kutsuivat pelejä “sielun oopiumiksi”.
Riippuvuuteen liittyvä retoriikka ei suinkaan ole kiinalaismedian yksinoikeus, vaan erilaisia rinnastuksia milloin mihinkin päihdyttävään aineeseen on nähty niin Suomessa kuin muissa länsimaissa. Pelit ovatkin olleet huolen kohteena jo 1970-luvun lopulta ja pelihallien Pac-Manista lähtien.
Ilmiön pysyvyys antaa vihiä siitä, että kyse on myös muusta kuin peleistä. Pelikeskustelu kytkeytyy niin sukupolvien välisiin jännitteisiin kuin huoleen nopeasti muuttuvasta maailmasta. Ajatus nuorten yleisestä rappiosta on sekin tuhansia vuosia vanha.
Onko pelaamishuolessa sitten perää? Kyllä ja ei.
Laajan tutkimusnäytön perusteella pelaaminen todella kytkeytyy joidenkin nuorten kohdalla arjen ongelmiin tai aiheuttaa niitä. Se ei kuitenkaan vielä tarkoita, että ilmiö olisi erityisen laaja tai että juuri pelaaminen aiheuttaa erilaisia ongelmia nuorille.
Onkin aika purkaa myytti siitä, että “pelaaminen heikentää nuorten hyvinvointia”.
Vain pieni joukko kärsii pelaamisen haitoista
Suurelle enemmistölle nuorista pelaaminen on elämää rikastavaa. Pelit tarjoavat mielekästä tekemistä, helpotusta arjen stressiin ja kuormitukseen, auttavat ylläpitämään sosiaalisia suhteita ja toimivat itseilmaisun välineenä.
Pelaaminen voi olla hyvinvoinnille erityisen tärkeää, jos nuori on esimerkiksi yksinäinen, ujo tai ei saa riittävästi onnistumisen kokemuksia muussa arjessa. Pelaaminen tarjoaa tuttuja harrastamisen hyötyjä, kuten elämyksiä, rentoutumista ja samanhenkisten ihmisten seuraa.
Monen muun harrastuksen lailla pelaaminen on houkuttavaa, palkitsevaa tekemistä, johon voi käyttää niin paljon aikaa, että se alkaa haitata muuta elämää. Pelaamisen liittyy erilaisia haittoja, lievistä niska- ja hartiakivuista aina siihen ettei nuori kykene enää hallitsemaan omaa pelaamistaan. Lisäksi pelejä tuottaa valtava markkinakoneisto, jonka tavoitteena on, että peleihin kulutetaan mahdollisimman paljon aikaa ja rahaa.
Vaikka pelaamisen äärimmäisimmät ongelmat ovat harvinaisia, ne on syytä ottaa vakavasti. Moni nuori pelaaja tiedostaa tämän itsekin, ja tarkastelee pelaamistaan myös hyvinvoinnin näkökulmasta.
Pelaamisen ongelmista tekee erityisen vaikeita niiden ristiriitaisuus. Pelaaminen voi olla nuoren elämässä elintärkeä tekijä, pelastusrengas joka kannattelee muiden arjen ongelmien keskellä ja kanava yhteydenpitoon muiden ihmisten kanssa.
Samaan aikaan pelaaminen ainoana itsehoitokeinona voi esimerkiksi kaventaa elinpiiriä ja heikentää unen määrää ja laatua, mikä vuorostaan syventää arjen ongelmia. Tällaiseen yhtälöön ei ole helppoa sapluunaratkaisua.
Pelaaminen ei ole ensisijaisesti ongelma vaan antoisa arkinen harrastus
Pelaaminen ei koskaan ole muusta arjesta irrallista. Vaikka pelien digitaaliset maailmat olisivat kuinka fantastisia, pelaaja ei vain “katoa virtuaalimaailmaan”. Tämä unohtuu usein pelien parissa käytävästä keskustelusta.
Niin Kiinan rajoitukset kuin keskustelu sopivasta ruutuajasta ovat hyviä esimerkkejä pelaamisen kontekstin unohtamisesta. Pelaaminen ja muu digitaalisen median käyttö kehystetään arjen ulkopuoliseksi toiminnaksi, elämän osaseksi, jota voidaan käsitellä siistinä, irrallisena kokonaisuutena.
Tosiasiassa ihmisen, myös nuorten, elämä on monimutkainen keitos henkisiä, fyysisiä, sosiaalisia, kulttuurisia ja biologisia tekijöitä, jotka kaikki nivoutuvat yhteen eletyssä arjessa. Pelaamista ei voi siis käsitellä vain irrallisena kysymyksenä muusta elämästä ja pelaamisen lopettamista nähdä helppona arjen ongelmien ratkaisuna. Yksinkertaiset vastaukset monimutkaisiin kysymyksiin ovat harvoin oikeita.
Tunnistetuista oikeista ongelmista huolimatta pelit eivät ole “sielun oopiumia” tai vaikutuksiltaan tai kulttuuriselta asemaltaan rinnastettavissa muihinkaan päihteisiin. Mielekkäämmät vertailukohdat löytyvät muiden harrastusten parista.
Vaikka yksilön kohdalla pelaaminen voi olla merkittäväkin osa arkea – usein myönteinen, toisinaan kielteinen – pelaamisen vaikutukset nuoriin ja heidän hyvinvointiinsa vaikuttavat väestö- tai ikäluokkatasolla olevan kokonaisuudessaan varsin pieniä. Valtaosalle nuorista pelaaminen on yksi arkisen tekemisen muoto muiden joukossa.
Pelaamiskeskustelu jättää monesti varjoonsa paljon suurempia kysymyksiä, jotka olisivat myös pelaamisen pohdinnalle oleellisia. On helpompi tarttua vain pelaamiseen kuin pohtia suoritusyhteiskunnan nuorille asettamia paineita tai palveluiden leikkaamisen vaikutuksia nuorten hyvinvointiin.
Kiinassa nuorten ongelmalliseen pelaamiseen on yhdistetty etenkin nuorten miesten valtavat menestymispaineet opiskelu- ja työelämässä sekä tunnetasolla etäiset välit isien ja poikien välillä. Tällaiset laajemmat yhteiskunnalliset ongelmat eivät ratkea pelaamisen tuntirajoitusten asettamisella.
Tämän sisällön mahdollistaa Tampereen yliopisto.
Journalistinen päätösvalta on MustReadin toimituksella.
Tämä artikkeli on julkaistu Creative Commons CC BY-ND 4.0 -lisenssillä.
Keskustelu