Tietokirja. Heikki Pursiainen: Olette kaikki väärässä. Tammi 2019.
Onko Heikki Pursiainen oikeassa? Kuten Heikki Pursiainen voisi meille selittää, ja huomattavasti viihdyttävämmin, näennäisesti vaatimattomammin ja vielä vuolassanaisemmin kuin minä: vaikka kaikki muut ovat väärässä, siitä ei seuraa, että hän olisi oikeassa.
Heikki Pursiainen on tätä kirjoitettaessa MustReadin kirjoittaja/journalisti, mitä ennen hän toimi ajatuspaja Liberan toiminnanjohtajana, jonne hän siirtyi Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksesta. Pursiainen on väitellyt kansantaloustieteen indeksiteoria-aiheisella väitöskirjalla valtiotieteen tohtoriksi 2005 ja toimi ennen VATTiin siirtymistä tutkijana useissa työpaikoissa.
Pursiaisen kirjoitustyyli tuli monille tutuksi jo aikana, kun hän kirjoitti yhdessä nykyisen Aalto-yliopiston kaupunkitaloustieteen apulaisprofessorin Tuukka Saarimaan kanssa vuoteen 2017 saakka Asiaton lehdistökatsaus -blogia. Blogissa Pursiainen ja Saarimaa kommentoivat usein monikon ensimmäistä persoonapronominia käyttäen ajankohtaista keskustelua Suomessa. Näkökulma oli liberaalin ekonomistin ja ainakin minun näkemissäni kirjoituksissa kohteena varsin usein taloudesta ja taloustieteestä kirjoittavat ei-ekonomistit.
Menetelmänä Asiaton käytti opettavaisia tarinoita, havainnollistavia esimerkkejä ja yllättäviä, tavallisen kaduntallaajan intuition vastaisia päätelmiä. Blogi oli kuitenkin huomattavasti viihdyttävämpi kuin liberaalien taloustieteilijöiden kirjoitukset yleensä ja monet pointteja korostavista tarinoista olivat ihailtavan pedagogisesti kerrottuja. En muista nähneeni Asiattomien kirjoitusta, joka ei olisi lukemisen arvoinen.
Blogin missio oli ymmärtääkseni osoittaa, että ainakin kaikki ei-ekonomistit ovat pääsääntöisesti väärässä talousasioista jotakin sanoessaan. Koska kaikissa asioissa on jokin, usein yllättävän olennainen taloustieteelle relevantti asia, jota ei taloustieteen tutkijakoulutusta käymätön voi ymmärtää, kaikki muut ovat väärässä lähes kaikesta.
Blogin tuottamisen aikaan ja sen jälkeen sekä Saarimaa että Pursiainen ovat olleet varsin aktiivisia ainakin Twitterissä (en juurikaan seuraa Facebookia enkä muitakaan sosiaalisia medioita, joten en tiedä missä määrin he ovat aktiivisia muussa somessa). Näkökulma viserryksissä on nähdäkseni karkeasti ottaen samankaltainen kuin Asiattomassa, mutta Saarimaa on enemmän keskittynyt taloustieteelliseen kommentointiin kun taas Pursiainen parivaljakon ammanttivalintojen eron mukaisesti yhdistää poliittisen liberaalin kommentoinnin taloustieteelliseen.
En ole lukenut Pursiaisen edellistä, vuonna 2017 ilmestynyttä kirjaa Paska Suomi (Tammi). Uudessa kirjassa Olette kaikki väärässä (Tammi 2019) ainakin yksi kirjoitus (käymäläetiikkaa koskeva luku 4) perustuu Asiattomassa alun perin julkaistuun blogiin, mutta Stephen Hawkingin kustantajan kosmologille antaman kirjoitusneuvon mukaisesti siitä on karsittu blogikirjoituksen matemaattiset yhtälöt.
Tässä hyvin kirjoitetussa ja hauskassa kirjassa on 11 lukua, jossa aika monen henkilön sanomisia todistellaan vääriksi. Osansa saavat Sixten Korkman, Alexander Stubb (jota lähinnä syytetään epäselkeydestä), Juhana Vartiainen ja Tommi Uschanov, Rosa Meriläinen, Antti Nylén, Jari Ehrnrooth, Teivo Teivainen, Hanna Wass ja Paul-Erik Korvela, Li Andersson, “rahamystikot” ja minulle hämäräksi jäänyt taho, jonka keskeinen synti on ajatella, että ilmaston lämpenemisen hidastaminen ja pysäyttäminen voi vaatia työkaluja myös neoklassisen taloustieteen ulkopuolelta.
Aluksi luulin, että otsikon “te” olisi koko muu ihmiskunta. Osoittautui, että “te” olikin tuo yllä lueteltu ihmisjoukko ja kourallinen muita.
Teksti on hyvin kirjoitettua ja humoristista. Pursiainen käyttää toistuvasti itseään vähättelevää ja itseironista otetta. Vaikka tämä lukija pitää sitä osin retorisena kikkana, joka lähenee sarkasmia, piilee siinä kuitenkin osin aito kommentoinnin kohteen arvostus, vaikka kohde onkin aina väärässä.
Jotkin kirjan luvuista ottavat lähtökohdakseen varsin tarkasti rajatun väärässä olevan henkilön lausahduksen. Sixten Korkmanin kohdalla tuo lause on “Hyvinvointivaltio on markkinatalouden eettinen perusta”. Alexander Stubb puolestaan antaa lähtölaukauksen vaikeasti sulateltavalle tekstille eri tavoista olla johdonmukaisesti suvaitsevainen sanottuaan olevansa suvaitsevainen, vaan ei suvaitsevansa suvaitsemattomuutta. Rosa Meriläisen vuonna 2016 kirjoittama kolumni, jossa hän ehdottaa ravintoloihin unisex-vessoja, innoitti Pursiaisen varsin teknisluonteiseen Asiaton-blogiin, joka on päätynyt kirjaan vähemmän teknisenä mutta kuitenkin Meriläisen väärässä olon osoittavana tekstinä.
Toiset luvut ovat vaativampia kommentoidun materiaalin tuntemuksen suhteen. Kirjan avaavassa luvussa Pursiainen osoittaa esseisti Antti Nylénin Helsingin Sanomissa julkaistun esseen vääräksi. Seuraavaksi väärässä on Jari Ehrnrooth, jonka luvun materiaali sisältää HS:ssä ilmestyneen laajan haastattelun, Yleisradion verkkosivuilla ilmestyneitä kolumneja ja Ehrnroothin kirjoittama kirjan. Tommi Uschanov ja Juhana Vartiainen ovat väärässä – Uschanov useammin ja Vartiainen harvakseltaan sen perusteella, mitä heidän yhdessä kirjoittamassaan keskustelukirjassaan sanotaan.
Näitä, runsaaseen väärässä olevaan materiaaliin perustuvia lukuja lukiessa oloni oli kuin kuunnellessa junassa istuessa puhelimen välityksellä käytävää väittelyä, josta kuitenkin kuulee vain kanssamatkustajan vuorosanat. Minun oli välillä helppo yhtyä Pursiaisen näkemykseen siitä, että se puhelun toinen osapuoli on väärässä (näin varsinkin Jari Ehrnroothin kohdalla). Minua nakersi kuitenkin jatkuvasti huono omatunto siitä, etten aluksi kahlannut koko Pursiaisen luvun alkuun tuomaa lähdemateriaalia ennen kuin tutustuin hänen versioonsa siitä, mitä vastapuoli oli sanonut ja ennen kaikkea miten sen oli perustellut.
Siitä, etten ole huolellisesti tutustunut hänen kritiikkinsä kohteena oleviin teksteihin, ei tietenkään seuraa, että Pursiainen ei olisi oikeassa. Mutta ihmiselämä on rajallinen ja monet tekstit ovat minulle maksullisten muurien takana. En pidä kohtuullisena yhden kirja-arvion tekemisen yhteydessä lukea yhtäkään Jari Ehrnroothin tekstiä; sen lukeminen kuohuttaisi ja tämäkin kirja kuitenkin koetteli verenpainettani.
Kysymys siitä, onko Pursiainen oikeassa, on kuitenkin ratkaistavissa ilman lähdemateriaalin seikkaperäistä tuntemusta. Kritiikin kohteet voivat olla väärässä ilman, että Pursiainen on oikeassa.
Otetaan esimerkiksi Sixten Korkmanin lause “Hyvinvointivaltio on markkinatalouden eettinen perusta”. Tämän, kirjan viimeisen luvun pointti ei ole mollata hyvinvointivaltiota eikä nähdäkseni edes erityisesti todistella Korkmanin olevan väärässä vaikka se juoneen kuuluukin. Markkinatalouden eettinen perusta Pursiaisen mukaan on, ettei mikään muu järjestelmä pysty elättämään ihmiskuntaa. Varsinainen kohde on siis todistella muutaman varsin vuolassanaisen esimerkin kautta, miten ihmeellisen hieno järjestelmä markkinatalous on.
Pursiaisen kuvaukseen siitä, miten valtavan monimutkaiset prosessit, kuten polkupyörän tuottaminen, koordinoituvat lukemattomien toimijoiden osalta hintamekanismin kautta, on helppo tempautua mukaan. Minulla ei ole syytä eikä perusteita kyseenalaistaa tätä pedagogista esitystä hintamekanismin toiminnasta.
Pursiainen mainitsee lyhyesti luvun lopussa, että hyvinvointivaltiollakin on roolinsa markkinataloudessa. Mutta tässä hän esittää taloustieteen käsityksen hyvinvointivaltiosta väärin tai ainakin karkean puutteellisesti. Hän mainitsee hyvinvointivaltion vakuutusfunktion, mutta esittää sen vain markkinatalouden tuottaman vaurauden uudelleenjaon mekanismina.
Pursiaisen tyylin mukaisesti voisi irvailla, että yksityisen vakuutusyhtiön vakuutuskorvaus rahtilaivan rahdille sen tuhouduttua on markkinatalouden tuottaman vaurauden uudelleenjakoa. Vakuutukset, sosiaalivakuutukset mukaan lukien, eivät kuitenkaan ensi sijassa ole uudelleenjakoa, vaan palveluita, jotka tarjoavat ihmisille suojaa riskeiltä.
Sosiaalivakuutukset ja hyvinvointivaltio hieman laajemmin tarjoavat suojaa riskeiltä, joille joko ei ole syntynyt yksityisiä vakuutuksia tai joiden yksityisiin ratkaisuihin liittyy suuria ongelmia. Taloustieteessä on ajateltu ainakin 1960-luvulta lähtien, että hyvinvointivaltio on syntynyt moderniin kapitalistiseen markkinatalouteen korjaamaan tehokkuusongelmaa eli sitä, että ihmiset haluavat suojaa riskeiltä joille ei kuitenkaan ole, pääsääntöisesti hyvistä syistä, syntynyt vakuutusmarkkinoita.
Toisaalla Pursiainen korostaa sitä, että erilaiset ei-liberaalit ratkaisut ovat “usein” erityisintressien kähminnän tulosta. Pursiaiselle hintamekanismi, ja vain hintamekanismi, näkyy voivan tuottaa hyviä tuloksia (eikä lainkaan huonoja). Taloustiede on toisesta maailmansodasta lähtien kuitenkin huomattavan paljon tarkastellut sekä hintamekanismin ongelmia että olosuhteita, joissa se ei toimi. Tästä ei valtavasti Pursiaisen teksteissä näy jälkiä.
Onko sitten Korkman oikeassa sanoessaan, että hyvinvointivaltio on markkinatalouden eettinen perusta? Jos “perusta” tulkitaan siten, että markkinatalous on jossakin historiallisessa ajassa rakennettu hyvinvointivaltion perustalle, Korkman on ilmiselvästi väärässä ja Pursiainen oikeassa. Tätä Korkman kuitenkin tuskin tarkoittaa. Korkman viitannee juuri hyvinvointivaltion vakuutusfunktioon, joka lieventämällä markkinatalouden aiheuttamia riskejä tekee markkinatalouden hyväksyttäväksi.
On totta, että hyvinvointivaltioksi kutsuttujen julkisen sektorin toimintojen laajuus ja muodot vaihtelevat valtavasti niin maiden välillä kuin yli ajan. Mutta kuten julkistalouden perusoppikirjoissa todetaan, kaikki maailman “taloudet” (millä tarkoitetaan pääasiassa valtioita) ovat ns. sekatalouksia, eli niissä toimii laajan yksityisen sektorin rinnalla laaja julkinen sektori, joka monen muun asian ohella tuottaa hyvinvointivaltiota.
Joku Pursiaisen kirjoitustaidoilla mutta vähemmän oikeistolaisella mielenlaadulla varustettu kirjoittaja voisi hänen tapaansa ihmetellä sitä, miten julkinen sektori sekä maan sisällä että maiden välillä on pystynyt luomaan puitteet sille, että yksityinen sektori aikaansaa polkupyöriä ja ydinvoimaloita. Julkinen sektori rakennuttaa pääsääntöisesti joko yksin tai yhteistyössä tiet, rautatiet ja satamat, kouluttaa ihmisistä työntekijöitä, ylläpitää lakia ja järjestystä maiden sisällä ja helpottaa monimutkaisen tuotantoketjujen toimintaa ylläpitämällä myös kansainvälisiä sääntöjä.
Pursiainen suitsuttaa hintamekanismia, mutta voisi myös suitsuttaa valtion roolia niiden instituutioiden ylläpitämisessä ja kehittämisessä, joiden puitteissa tuota ihmettä on mahdollista harjoittaa. Sitä hän ei kuitenkaan tee, vaikka merkittävä osa modernista taloustieteestä kuitenkin keskittyy juuri sen tyyppisiin kysymyksiin. Poliittisesti liberaalia kirjailijaa kuitenkin ajaa ensi sijassa usko siihen, että vähempi julkinen toiminta on aina parannus nykytilaan, joten sellaista suitsutusta odottavan ei kannata pidätellä henkeään.
Pursiaisen teksteistä saa turhaan hakea esimerkkejä, joissa hintamekanismi toimii mutta tuottaa katastrofaalisia tuloksia. Järkyttävä esimerkki tästä oli viime vuosisadalla Etiopian 1972-74 nälänhätä, jossa intialaisen taloustieteilijä ja filosofi Amartya Senin Poverty and famines –kirjan mukaan paimentolaisten nälkäkuolemat eivät johtuneet siitä, että hintamekanismi ei toiminut vaan nimenomaan siitä, että se toimi.
Pursiaisella on lievää taipumusta mustavalkoiseen ajatteluun. Esimerkiksi Nyléniä nälvivässä esseessä Pursiainen perustelee painottamalla vastikkeellista vaihdantaa miten mieletön on Nylénin näkemys, että yhteiskunta on hänelle velkaa elannon kirjailijana. Vaikka Pursiaiseen voi osin tässä yhtyä, on tärkeätä huomioida, että usein erilaisten tekojen ja instituutioiden kuten taiteilija-apurahan, taustalla on monia eri vaikuttimia, ei pelkkä vastikkeellinen vaihdanta.
Työntekijöiden tai taiteilijoiden kohtuullinen taloudellinen elintaso voi olla yksi yhteiskunnan tavoitteista, ei vain heidän tuotantonsa määrän (tai edes laatukorjatun määrän) maksimointi annetuilla resursseilla. Monet, jopa monet taloustieteilijät, ajattelevat, että työ on muutakin kuin (taloustieteen perusmallin mukaan) negatiivista vapaa-aikaa ja ceteris paribus “paha”. Mutta mustavalkoisessa, nk. Econ 101 -maailmassa ei vivahteita löydy ja varsin usein ne puuttuvat Pursiaisen esimerkeistä.
Tämä onkin Pursiaisen keskeisen menetelmän, opettavaisten pelkistettyjen tarinoiden heikkous. Pelkistämällä ne äärimmilleen Pursiainen saa oman pointtinsa tehtyä. Mutta maailmaa ei välttämättä voi eikä tule ymmärtää taloustieteen peruskurssin esimerkein eikä minulle ole täysin selvää, että tämä on kaikkein hedelmällisin lähtökohta yhteiskuntatieteelliselle keskustelulle. Ei ole mikään sattuma, että Pursiainen ei viittaa intialaisen taloustieteilijän ja filosofin Amartya Senin rationaalisuuden perusteita ruotiviin kirjoituksiin, kuten vuonna 1977 julkaistuun Rational fools -artikkeliin, jossa Sen ansiokkaasti kritisoi tavanomaisia tapoja ajatella valintoja.
Pursiainen on hyvin koulutettu ja taitava taloustieteilijä. Hän kuitenkin (kuten varmaan minäkin) valikoi taloustieteestä usein ne palat, jotka tukevat hänen poliittisia näkemyksiään ja jättää muut huomioimatta. Minusta hän esimerkiksi liioittelee Uschanovia ja Vartiaista koskevassa luvussa yhteiskunnallisten preferenssien mahdottomuutta (ns. Arrow-paradoksia), joka sinänsä on tärkeä mutta jonka monet laajennukset kuitenkin osoittavat yhteiskunnallisten valintojen mahdollisuuksia (mihin jostain syystä vähän myöhemmin luvussa sitten viitataankin).
Hupaisa Käymäläetiikka-luku taas vetää mutkat todella suoriksi argumentoidessaan unisex-vessoja vastaan. Sikäli kuin ymmärrän, Pursiaisen tulos vaatii vahvoja oletuksia siitä, miten vessajonossa vietetty aika vaikuttaa hyvinvointiin eri ihmisillä eikä vähiten naisilla ja miehillä. Pursiaisen analyysi on humoristinen ja hyväntuulinen, mutta ei välttämättä tosi.
Luvussa 8 Pursiainen ivan kohteena ovat “rahamystikot”, joita Pursiainen käyttää selittääkseen usean esimerkin voimin, että raha näyttelee, päinvastoin kuin mystikot uskovat, varsin vaatimatonta roolia niin taloudessa kuin taloustieteessä. Tässä Pursiainen on, kuten usein, oikeilla jäljillä. Raha kuten varmaan monien hämmästykseksi myös talouskasvu näyttelevät vaatimatonta roolia taloustieteessä.
Luku on kuitenkin tärkeä esimerkki Pursiaisen tehokkaasta mutta myös ongelmallisesta tekniikasta, joka on äärimmäinen pelkistäminen. Pelkistämällä kaikki ilmiöt hänen mielestään olennaiseen hän samalla menettää valtavasti mielenkiintoisia ja monille tärkeitä ilmiöitä. On totta, että taloustieteessä raha ei itsessään ole tavoittelemisen arvoista, vaan arvostamme (vapaa-ajan ohella) hyödykkeiden kuluttamista.
On kuitenkin verrattain ilmeistä, että on paljon ihmisiä, joilla on enemmän varallisuutta kuin he tai useampi sukupolvi heidän jälkeläisiään pystyy kohtuudella kuluttamaan, ja varallisuuden kasvattaminen on heille itsetarkoitus. Pelkästään oma kulutus tuskin on heille keskeinen syy jatkaa varallisuuden kartuttamista. Utelias tutkija tekee oikein pohtiessaan mikä kerryttämisen varsinainen syy on, eikä vain tukeudu taloustieteen perusoppikirjan kulutusfunktioon ilman jatkokysymyksiä.
Minun on “rahamystikoiden” tekstejä verrattain harvakseltaan lukeneena vaikea sanoa, miten väärässä nämä ovat. Sen sijaan Pursiainen menettää jotain olennaista, kun hän sekoittaa keskenään perusoppikirjan sinänsä ansiokkaasti esitetyn mutta kuitenkin epärealistisen pelkistetyn version siitä, mikä meitä ajaa. On mahdollista, että osaa meistä, ja ennen kaikkea erittäin vaikutusvaltaista osaa meistä, ajaa juuri roopeankkamainen rahan haalimisen tarve.
Tätä hieman pahantuulista vuodatusta voisi jatkaa, mutta rajansa sillekin. Ongelma ei nimittäin ole, että Heikki Pursiainen olisi väärässä – vaikka hän varsin usein, mutta mielenkiintoisella ja älykkäällä tavalla sitä onkin – tai että (vain) hän olisi valjastanut taloustieteen analyysiä ja tuloksia valikoiden omien poliittisten näkemystensä pönkittämiseksi. Me kaikki harrastamme sitä ja useimmat meistä tekevät sitä taitamattomammin ja tylsemmin kuin Pursiainen.
Keskeisin ongelma on, että niin harvat meistä osallistuvat keskusteluun lähimainkaan niin älykkäästi, humoristisesti, ystävällisesti ja pääsääntöisesti vastapuolta kunnioittavasti kuin Pursiainen. Meidän muiden velttous ja tarmottomuus on talousliberaalin ja poliittista liberalismia koskevan yhteiskunnallisen keskustelun ongelma.
Vaikka muut ovat (osin) väärässä, Pursiainen ei ole (täysin) oikeassa. Mutta niin kauan kuin Pursiainen jaksaa ihmeellisellä tarmollaan tuottaa jatkuvalla syötöllä ominaisella tyylillään kirjoitettuja talousliberaaleja tekstejä ilman, että häntä samalla huumorilla ja arvostuksella haastetaan, Pursiainen hallitsee pelikenttäänsä. Sen hän ansaitsee. Vaikka itsekin on väärässä.
Tekstin kirjoittaja Markus Jäntti on Tukholman yliopiston kansantaloustieteen professori.
Keskustelu
Tätä juttua ei ole vielä kommentoitu.