Perun Amazonia, 1980-luku, pirun kaukana kaikesta. Päivä valkeni sademetsässä. Usva leijui Nanayjoen päällä, ja papukaijaparvi lensi latvustoa hipoen. Metsänreunassa taivaansiniperhonen kohottautui siivilleen, kun Mishanan kylästä lähtenyt mies heitti kalaverkon veteen. Sen tehtyään tutkija siemaisi loput kahvit muovimukista ja tarpoi metsään. Tutkija halusi tietää, kuinka monta puulajia Amazoniassa voi kasvaa yhden hehtaarin alueella. Hän oli Alwyn Gentry, Missourin kasvitieteellisen puutarhan tutkija.
Gentry oli jo pidempään kiinnittänyt huomiota sademetsien uhanalaisuuteen ja kärsi nähdessään metsätuhot alueilla, jotka olivat maapallon monimuotoisimpia. Yhden metsäalueen hävitys esimerkiksi Kolumbian Chocón alueen rannikkosademetsissä saattoi ajaa sukupuuttoon joukon lajeja, joita ei tavattu missään muualla. Niistä jokaisella oli takanaan miljoonia vuosia kestänyt kehitys, mikä ei kuitenkaan suojellut niitä tuholta. Puskutraktoreiden saapumisen jälkeen lajit olivat poissa – lopullisesti.
Perun tutkimuskeikkaa varten Gentry oli kehittänyt uuden tutkimustavan. Metsään rajattiin yhden hehtaarin kokoinen alue, jolla kasvavat puuyksilöt määritettiin lajeihin. Ei kuitenkaan ihan kaikkia. Pienimmät puut Gentry jätti tutkimatta ja keskittyi rinnankorkeudellaan vähintään 10 senttimetrin paksuisiin. Urakan jälkeen Gentry tarkasteli sateessa rypistynyttä kenttävihkoaan. Hehtaarin alalta oli löytynyt 842 puuyksilöä, jotka kuuluivat 275 lajiin!
Tutkimus osoitti, että pienenkin alueen tuho koskettaa pahimmassa tapauksessa tuhansia lajeja. Tutkimusalue tunnetaan nykyisin Allpahuayo-Mishanan luonnonsuojelualueena ja sieltä on myöhemmin löydetty esimerkiksi ennätysmäärä lepakkolajeja ja oma tutkimusryhmäni on löytänyt alueelta maailman korkeimpiin lukeutuvat pistiäislajimäärät. Sademetsä siis todella sykkii elämää, mutta toisaalta samaan aikaan luontokato nakertaa nopeasti elämän edellytyksiä.
Sademetsien tuhoamisen laajuus ja seuraukset
Suurimmat sademetsäkeskittymät sijaitsevat Etelä-Amerikassa, Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Indonesiassa. Pinta-alaltaan pienempiä sademetsiä kasvaa myös esimerkiksi Väli-Amerikassa ja Australiassa.
Suuri osa sademetsistä on siirtynyt muistojen kirjaan.
Trooppista metsätuhoa valaisevat raportit ovat kylmäävää luettavaa. Esimerkiksi Brasilian Amazonian tuhot arvioitiin vielä 1980-luvun alussa vähäisiksi, vaikka metsänkäyttö olikin kiihtynyt erityisesti toisen maailmansodan jälkeen.
Etelä-Amerikassa sademetsät kukoistivat ennen eurooppalaisten tuloa Amazonian rinnalla myös Brasilian itärannikolla ja ulottautuivat Andeilta Tyynenvaltameren rantaan Ecuadorin ja Kolumbian rannikolla. Väli-Amerikka, jossa sademetsät kasvavat nykyisin irrallisina saarekkeina, oli mittavien metsäalueiden peitossa. Pirstoutuvan Kongon sademetsän lisäksi metsät kasvoivat laajoilla rannikkoalueilla myös läntisessä Afrikassa ja Madagascarilla. Indonesian sademetsät ovat nekin kutistuneet nopeasti murto-osaan prekoloniaalisesta loistostaan.
Kukaan ei osaa tarkalleen arvioida, kuinka paljon sukupuuttoja metsätuhot ovat aiheuttaneet.
Monelle eurooppalaiselle trooppisten metsätuhojen globaalivaikutukset tuntuvat kaukaisilta vaikka sademetsät säätelevät laajojen alueiden vesitaloutta ja merkittävästi myös ihmiskunnan ruoantuotantoa. Sademetsien kasvillisuus ja maaperä toimivat valtavina hiilivarastoina.
Usein käytetyn vertauksen mukaisesti esimerkiksi Amazonian sademetsän laajamittainen tuho nollaisi suuren osan ihmiskunnan ilmastotoimista. Sademetsien tuottamat ekosysteemipalvelut perustuvat monimuotoiseen lajistoon, joka muodostaa suuren osan koko maapallon biodiversiteetistä.
Sademetsät ylläpitävät myös suurta osaa ihmiskunnan kulttuurisesta monimuotoisuudesta. Luontokato tropiikissa onkin mitä suuremmassa määrin ihmisoikeuskysymys. Alkuperäiskansojen oikeuksia ja ympäristöä puolustavien aktivistien murhat ja muut ihmisoikeusloukkaukset ovat viime vuosina lisääntyneet esimerkiksi Amazonian alueella. Amazonia on satojen alkuperäiskansojen koti. Meille muille sademetsät näyttäytyvät liian usein vain luonnonvaroina.
Amazonian tuhon ytimessä ovat metsäpalot
Amazonia on maapallon laajin yhtenäinen sademetsäalue. Kartalta katsottuna se muistuttaa puuta, jonka tuhansia kilometrejä pitkän ja jopa kymmeniä kilometrejä leveän rungon muodostaa Amazon. Joki virtaa noin 7000 kilometrin matkan Andeilta Atlantin valtamereen. Puun oksat muodostuvat sivujoista, jotka ovat nekin jopa tuhansia kilometrejä pitkiä.
Noin 5.5 miljoonan neliökilometrin laajuista jokien valuma-aluetta kutsutaan Amazoniaksi. Sitä hallitsee sademetsä, joka muodostuu lukemattomista toisistaan poikkeavista metsätyypeistä. Sademetsää halkovat siellä täällä esimerkiksi savannimaiset ekosysteemit.
Amazonian tuhoon herättiin hieman laajemmin ensimmäisen kerran 1980-luvun lopulla, kun palojen savut levisivät Brasiliassa ja Perussa. Paloissa ei sinällään ollut mitään uutta. Amazonia ja ihmisen sytyttämä tuli ovat jo kauan kuuluneet yhteen, sillä kaskiviljely on tuonut leivän suurelle osalle Amazonian asukkaista.
Viimeksi Amazonia nousi otsikoihin vuonna 2019. Alueella riehuivat metsäpalot, joiden määrä oli selvästi nousussa. Covid-19-pandemia valtasi kuitenkin nopeasti lehdistön huomion, ja Amazonia unohtui.
Tutkijan näkökulmasta Amazonia putkahtelee esille muutaman vuoden välein. Huomio kestää jonkin aikaa, mutta hukkuu nopeasti uutisvirtaan. Metsäpalot ovat kuin keltainen varoitusvalo auton kojelaudassa – ”Kyllä tällä vielä vähän matkaa ajelee”.
Syy metsäpalojen saamaan huomioon sekä 1980-luvun lopussa että vuonna 2019 oli niiden laajuus. Kyse ei ollut enää perhettään elättävien pienviljelijöiden sytyttämistä kaskisavuista – nyt asialla olivat toisen kokoluokan toimijat.
Viimeisen muutaman vuoden aikaisten tuhojen takana on suurelta osin presidentti Bolsonaron tuhoisa ympäristöpolitiikka. Amazonia nähdään alueena, joka tulee valjastaa raaka-ainetuotannon ja maataloussektorin kasvattamiseen – usein myös alkuperäiskansojen oikeudet tallaten. Läpimärkä sademetsä syttyy kovin heikosti itsekseen. Ennen polttamista laitumiksi tai viljelyalueiksi halutut metsät kaadetaan, ja ne kuivuvat.
Metsäpalot ja niitä edeltävät laajat hakkuut rapauttavat kaikkein näkyvimmin Amazoniaa, mutta ne eivät ole ainoa tapa, jolla ihmiset ovat tuhonneet alueesta jo lähes viidenneksen. Amazonian metsätuhot käynnistyivät, kun maanviljelyä ja karjankasvatusta varten sademetsän koskemattomiin osiin puhkaistiin uusia teitä.
Maanviljelyn ja karjankasvatuksen rinnalla metsiä nakertavat esimerkiksi arvopuiden valikoivat hakkuut, kaivostoiminta, kokaiinin tuotanto, valtavat patohankkeet, uhanalaisilla lajeilla käytävä laiton kauppa sekä öljyn ja kaasun hyödyntäminen. Näiden alojen liikuttamat rahamäärät ovat huikeita, ja ne myös työllistävät lukemattomia ihmisiä. Taloudellisten intressien ja välttämättömän jokapäiväisen toimeentulon etsimisen muodostama pirullinen vyyhti rapauttaa Amazoniaa nopeasti.
Amazonian tuho on edelleen mahdollista pysäyttää
Länsi-Euroopan kokoisen Amazonian tuhon seuranta ja pysäyttäminen ei ole mahdollista ilman teknologiaa. Yksi keino on satelliittiseuranta. Sen avulla on mahdollista paljastaa laittomia metsäpaloja ja hillitä myös jokia saastuttavaa laitonta kaivostoimintaa.
Nykypäivän nopeasta metsätuhosta huolimatta, Amazonian valtiot ovat viimeisten vuosikymmenten aikana osoittaneet, että ne kykenevät niin halutessaan myös suojelemaan alueillaan levittäytyviä sademetsiä.
Valitettavasti talouskysymyksiä korostavat poliittiset kriisit sekä raaka-aineiden ja maataloustuotteiden maailmanmarkkinahinnat ovat silti toistuvasti näyttäytyneet kehitykselle kriittisenä tekijänä.
Vaikka Amazonia rapautuu nopeasti, kehityksen pysäyttäminen on edelleen mahdollista. On hyvä muistaa, että Amazoniasta valtaosa on vielä melko koskematonta. Toivoa ei siis pidä menettää. Amazonian suojelussa tärkeässä roolissa ovat suojelualueet, joiden tulisi muodostaa luonnon monimuotoisuuden säilymisen kannalta toimivia verkostoja. Viime vuosien aikana on myös huomattu, että luonto säilyttää usein parhaiten elinvoimaisuutensa alkuperäiskansojen hallinnoimilla alueilla. Luonnon monimuotoisuuden ja ihmisen kulttuurisen monimuotoisuuden säilyttäminen kävelevät rinta rinnan.
Aikaa ei kuitenkaan ole hukattavaksi, sillä jo pienenkin sademetsäalueen tuhoutuminen vaarantaa lukuisten eliölajien tulevaisuuden. Niiden mukana heikkenevät myös ekosysteemipalvelut, joita usein pidämme itsestäänselvyyksinä.
Alwyn Gentry kuoli vuonna 1993, kun biodiversiteettitutkijoita kuljettanut pienkone törmäsi vuoreen Ecuadorissa. Allpahuayo-Mishanassa tutkijan muisto lentelee edelleen puusta toiseen. Alueelta löydettiin 1990-luvun lopussa tieteelle tuntematon lintulaji, joka lokakuussa 1998 sai nimekseen Herpsilochmus gentryi.
Minulla oli ilo nähdä kyseinen lintulaji vielä tieteelle tuntemattona, kun tutkin alueen hyönteislajistoa ensimmäisen kerran elokuussa 1998. Lajin löytänyt kollegani José Álvarez Alonso oli juuri viimeistelemässä sademetsässä lajin tieteellistä kuvausta. Gentryn muistoa kunnioittava keltalehvämuura on esimerkki Amazonian lajeista, joiden tulevaisuus on vaakalaudalla.
Keltalehvämuura on vielä melko yleinen Perun Amazoniassa, mutta sen kotimetsät ovat uhanalaisia. Laji on sopeutunut elämään erityisesti valkoisella hiekalla kasvavissa sademetsissä. Ne ovat harvassa. Metsätuhojen osuessa kohdalle hiljenisi maapallolta ikiajoiksi myös lajille tyypilinen ”pi pi pi-PEE-PEE-pe-peh-puh”-laulu.
Turun yliopisto
Tämän sisällön mahdollistaa Turun yliopisto.
Journalistinen päätösvalta on MustReadin toimituksella.
Tämä artikkeli on julkaistu Creative Commons CC BY-ND 4.0 -lisenssillä.
Keskustelu
Tätä juttua ei ole vielä kommentoitu.